Tuskin oli Mikael Jungner päässyt määrittelemään rakkauden uudeksi Paasikiven–Kekkosen linjaksi, kun Suomen lehdistö täyttyi lemmenvuodatuksista.
Uuden viikon raikkaaksi aluksi Sanoma Osakeyhtiö teki kahdessa painetussa päämediassaan uutisen, jonka mukaan Suomen seuraava presidentti, Sauli Niinistö, on niin uskomattoman hellä ja ihana rakastaja, että Jenni Haukion lisäksi koko kansa joutuu haukkomaan henkeään.
Vaan viimepäivien varsinainen rakkauspommi julkaistiin jo YK:n päivän Helsingin Sanomissa. Aamukahviaan likomärkien Suomen lippujen katveessa siemailleiden kansalaisten viattomille silmille paiskattiin kulttuurisivuilla äitelin henkilönpalvonta-artikkeli sitten lätkäkulta-aikaisten pääkirjoitusten.
Emeritusprofessori, minnelaulaja Matti Klinge oli laatinut avoimen rakkauskirjeen, jonka Saska Saarikoski oli arvatenkin silkkaa saarikoskimaisuuttaan sijoittanut arvovaltaiselle C1-sivulle.
Mutta kenelle?
Kas, kohteena oli tietenkin ”taidehistorian täydellisen kurssin” suorittanut ”aina näkyvän tyylikkäästi pukeutunut” emeritustaistolainen, Björn Wahlroos, joka on myös ”aikamme johtavia herroja” – käyttääksemme professori Klingen muotoiluja.
Ilman varsinaista johtolankaa etenevässä fanikirjeessään Matti Klinge vertaa Wahlroosia milloin Kustaa III:een, milloin ”kreivillistä, suomalaisperäistä ylhäisaatelia” edustaneeseen Gustaf Mauritz Armfeltiin, josta ”tänä vuonna on Halikossa paljastettu (näköis)patsaskin”. Lukijalle käy selväksi, että Wahlroos on aivan ilmeisesti tehnyt jotakin sankarillis-patrioottista, josta yksinkertaisten talonpoikien tulisi olla hänelle hautaan asti kiitollisia.
Urotyön laatu selviää sinnikkäälle lukijalle tekstimassojen välissä: Björn Wahlroos on laadituttanut kirjan joitakin vuosia sitten kunnostamastaan, Armfeltin aikoinaan omistamasta Åminnen kartanosta (jonka hän remontoi vieläpä omalla rehellisellä työllään ansaitsemillaan miljardeilla sen sijaan, että olisi käyttänyt niihin jonkun toisen selkänahasta revittyjä rahoja).
Kirjaa ei valitettavasti voi ostaa mistään. Matti Klinge lienee kuitenkin kuulunut jakelun piiriin.
Lehteillessään ”upeata, foliokokoista kirjaa” Klingen mielessä kasvaa kuva Wahlroosista, joka on projektinsa myötä kasvanut itsekin Armfeltin veroiseksi isänmaanrakentajaksi.
Liioittelun määrä on kohtuullinen, sillä isänmaallisten tutkijoiden rakastama Kustaa Mauri on jäänyt historiaan ennen kaikkea miehenä, joka loi Suomen JA rakensi aiemmin mainitun kartanonkin. Mutta o tempora, o mores, nykyajan kääpiöt seisovat jättiläisten hartioilla ja näinä infantiileina ”puska- ja pintakulttuurin” aikoina jo onnistuneesti toteutettu putkiremontti riittää takaamaan paikan kansakunnan kaapin päällä.
Sunnuntaiaamuna Hesarinsa ääressä krapulastaan toipuva kirkkorahvas on tosin saattanut olla melkoisen ymmällään professori Klingen hehkutuksesta. Autonomian vuosista on aikaa ja jokaiselle alle satavuotiaalle suomalaiselle – puhumattakaan 2010-luvun nenäkkäistä feisbuukkaajista – Armfelt on vain yksi nimi kymmenien joukossa hiukan nolostuttavassa kansallisvaltioprojektissa. Laajasti katsottuna 1700–1800-lukujen vaihteessa maailmalla vaikutti monenlaisia vipeltäjiä, joista usealla oli kartanoita Suomessakin. Tulisiko uutterien ugrien kumartaa jokaista Kustaa III:n poikaystävää?
* * *
Aivan yksin ei Matti Klinge ole väärentämättömässä ylimielisyydessään. Historian emeritusprofessori saa yllättävän liittolaisen sivistyksen puolesta käytyyn sissisotaansa niinkin kaukaa sisämaasta kuin Tampereelta.
Suomea jäytävä epä-älyllinen moukkamaisuus on nääs saanut eräätkin elitismin kultivoimat sieraimet värisemään inhosta Tammelassa: Rosa Meriläinen katsoi televisiota ja näki siellä barbarian vyöryn uhkaavan sivistyksen herkkää kylvöä turkulaisen kiinteistövälittäjä Jethro Rostedtin kolossaalisessa hahmossa.
Siksi on suurta moukkamaisuutta, kilpatanssia ja kilpatanssijoita halventavaa, tähtioppilas Jethro Rostedtin tapa ylimielisesti kuvata tanssia helpoksi samalla, kun hän ei ilmiselvästi tosissaan edes yritä oppia.
Mutta mistä kumpuaa halu äänestää henkilöä, joka ei ilmiselvästi ole lainkaan kiinnostunut tanssista lajina, vaan on tullut viihdeohjelmaan mukaan puhtaasti vietistään tyrkyttäytyä julkisuuteen. Mistä tulee tämä osaamattomuuden ja oppimattomuuden ylistys?
Ja jottei Rosa Meriläinen jäisi kakkoseksi professori Klingen hyperbolaretoriikalle, myös television tanssikilpailussa on nähtävä kansallinen projekti:
Kaipaan sellaista kukoistavaa yhteiskuntaa, jossa miehet ja naiset yrittäisivät kehittää itseään ja astua epämukavuusalueille – epäonnistumisen uhallakin.
* * *
Aamulehden kanssa samaa konsernia edustava Iltalehti muistuttaa lukijoita onneksi eräästä pikku tosiseikasta:
Rosan kolumni Aamulehdessä on päivätty 23. lokakuuta, joten se on kirjoitettu ennen Jethron eilistä salsayllätystä.