Pohdiskelin Venäjän sotaa Ukrainassa. Nimenomaan siltä kantilta, miten paljon sen perustelut muistuttavat sekä Neuvostoliiton perustamista että toisen maailmansodan jälkeistä itäblokin rakennustyötä.
Lueskelin aikoinaan 1990-luvun lopussa etevää suomennosta Lev Gumiljovin sivilisaatioteorioista: etnogeneesistä, valtakuntien kasvusta, huippukohdasta ja taantumisesta. Gumiljov tietenkin oletti, että Venäjä – ollen jollakin arvoituksellisella laskutavalla viisisataa vuotta ”länttä” nuorempi – oli vasta matkalla kliimaksiinsa siinä, missä me länsinaapurissa jo olimme hiipumassa samaan unohdukseen kuin Rooma, Bysantti, arabit ja osmanit meitä ennen.
Silloin keskellä Neuvostoliiton savuavia raunioita Gumiljovin teoriat vaikuttivat sekä kiehtovilta että mielipuolisilta. Toisaalta kuvaus sivilisaation kasvusta ja kukoistuksesta oli todella koukuttava, toisaalta Venäjän hajoaminen, taantuminen ja yleinen paskaisuus eivät millään tavalla vastaneet Gumiljovin väkevää uskoa valtakunnan nupullaan olevaan kulta-aikaan.
Eivät ehkä olleet vastanneet sitten 1960-luvun, jolloin vielä saattoi jollain tavalla huijata itsensä uskomaan itänaapurimme euraasialaiseen kutsumuskohtaloon.
Neuvostoliitto oli suuri ja mahtava, mutta se ei ollut sivilisaatio. Se oli vankila. Venäjä oli mobilisoinut kaikki asukkaansa ja asevoimansa pakottaakseen naapurikansat kanssaan yhteiseen vankeuteen. Se on mielestäni aina todistanut gumiljovilaista teoriaa vastaan. Kiväärit ja piikkilanka ovat heikon kulttuurin yritys uida vastavirtaan, pakottaa todellisuus vastaamaan mairittelevaa teoriaa.
Ja tässä Putinin harrastama eurasianismi on sama aate kuin marxismi-leninismi. Se olettaa tulevaisuuden olevan etukäteen viitoitettu. Joko proletariaatin diktatuuri tai euraasialainen kulttuuri on leviävä Tonavalta Vladivostokiin ja Venäjän kansan kohtalona on toimia tämän vääjäämättömän tapahtumasarjan kätilönä.
En ole koskaan erityisemmin salaillut vasemmistolaista maailmankuvaani. Yksityinen omaisuus ja sillä saavutettu valta yli toisten ihmisten on mielestäni ongelmiemme ytimessä. Siksi Neuvostoliitto vitutti. Se oli vasemmistoaatteelle käytännöllinen liittolainen, mutta sen oma vasemmistolaisuus oli pakotettua. Itse itseäni lainatakseni:
Marxismi-leninismi on Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton perustajan, Vladimir Iljitš Leninin, syfilispäissään kehittelemä varastettua yksityisomaisuutta hallinnoivan yksipuoluevallan oikeutusnarratiivi.
Marxilaisen teorian mukaan työläiset kaikissa maissa tarttuvat aseisiin ja kaatavat perittyyn vaurauteen perustuvan luokkavallan. Kaunis idea.
Mutta jos aate on niin vahva, että se lähes itsestään leviää, miksi sitä pitää kiiruhtaa?
Käytännössä Venäjän armeija ryösti kaiken ja ojensi murskatulle valtiolle pistimen kärjessä uuden, bolševistisen perustuslain. Sillä ei ollut mitään tekemistä vasemmistolaisuuden kanssa: se oli valloitussotaa.
Se on valloitussotaa.
Ukrainan kanssa sama tarina. Moskovassa ajatellaan, että Kiovan voi ase ohimolla pakottaa rakastamaan osaansa suuren yleisvenäläisen imperiumin jäsenenä. Päätön mielikuva, ja päättömämpi lopputulos.
Venäjä on liian mitätön maa ollakseen kokonainen kulttuuri, ”kolmas Rooma”. Se ei pysty keräämään kriittistä massaa. Päinvastoin se rapistuu, kuihtuu ja hajoaa. Kuolinkouristuksissaan se koettaa ampua kaikkea ympärillään.
Vuoristojärven penkereille kohonnut italialaiskaupunki kylpee nousevan auringon valossa. Diplomaattien, investointipankkiirien ja kansainvälisten järjestöjen työntekijöiden autot alkavat ilmestyä kaupungin kapeille kaduille. Risteilyvieraat ja patikkamatkailijat valokuvaavat jylhää järvimaisemaa. Vetten yllä yhä lipuu verkkaista usvaa. Mutta Hotel Splendide Royalin presidenttisviitistä verkkaisuus on kaukana. Huoneistossa on meneillään täysi kuhina.
Venäjän presidentti Vladimir Putin, 62, on juuri kylvettänyt vain muutaman päivän ikäisen vauvansa. Hän on tapansa mukaan paidatta. Kätilö on ollut vieressä auttamassa. Pienokainen on kääritty pehmeään pyyhkeeseen. Presidentti kaivaa hiukan hermostuneena sairaalalta saadusta hoitokorista kertakäyttöistä vaippaa. Putinin puoliso, pian 32-vuotias Alina Kabajeva, makoilee aamutakissaan sohvalla ja hihittää, kun Putin äärimmäisen varovaisesti kiinnittää vaipan tarrat. Presidentin sihteeri odottaa ovella kiltisti vuoroaan päivän agendan kanssa. Vielä ei ole töiden aika, sillä nyt Putin on vain yksityinen kansalainen. Vova on isyyslomalla.
Kaasuputki-blogi on ainoana länsimediana saanut tilaisuuden haastatella pariskuntaa heidän tuoreesta perheonnestaan.
Sant’Annan yksityissairaalassa kauniin tyttären synnyttänyt Kabajeva kotiutui joitakin päiviä sitten. Sen jälkeen äiti ja vauva ovat asuneet lapsen isän, presidentti Putinin, kanssa ylellisessä hotellihuoneistossa. Tavoitteena on matkustaa takaisin Venäjälle heti, kun Alinaa hoitanut lääkäri antaa luvan. Mutta toistaiseksi kolmihenkinen perhe nauttii kiireettömästä arjesta maailman kauneimpiin kuuluvassa järvimaisemassa.
Alina ja Vladimir ovat seurustelleet jo muutamia vuosia. Nuori urheilija ja Venäjän presidentti tapasivat aikanaan töiden kautta. Alina edusti Venäjää lukuisissa arvoturnauksissa hyvällä menestyksellä ja olisi ollut ihme, mikäli kaksinkertaisen olympiamitalistin ja maan presidentin polut eivät olisi edes ohimennen ristenneet. Varsinaiseksi romanssiksi toveruus kuitenkin kasvoi vasta neiti Kabajevan parlamenttiuralla. Duuman jäsenenä ja puolueen kannattajana Alina tapasi Vovaa säännöllisesti.
– Jossain vaiheessa sitten vain klikkasi, Vladimir kertoo sivulleen katsomatta sitoessaan pienen vauvansa kietaisubodya. Sinuttelemme tuttavallisesti, lapsen syntymä on selvästi pehmentänyt suurvaltajohtajaa.
Alina nyökkää sohvalta. Kumpikaan ei suhdetta hakenut, mutta sellaisen he saivat. Kilpavoimistelija ja hyväkuntoinen kamppailu-urheiluharrastaja ymmärsivät toisiaan syvällisesti alusta asti.
– En voisi edes harkita seurustelevani miehen kanssa, joka ei harrasta liikuntaa, Alina kertoo.
– Enkä nyt tarkoita mitään lenkkeilyä tai hiihtoa, vaan kovia fyysisiä haasteita. Esimerkiksi meidän seksielämämme on hyvin monipuolista, koska olemme molemmat tottuneet mutkikkaisiin liikesarjoihin ja olemme hyvin notkeita.
Vova on samaa mieltä:
– Voimme myös harjoitella yhdessä samassa salissa, hän permannolla ja minä tatamilla. Me olemme toistemme parhaimmat kirittäjät. Kumpikaan ei suostu olemaan se, joka poistuu suihkuun ensimmäiseksi.
6. maaliskuuta syntynyt tytär on kuitenkin hillinnyt kuumaveristä Putinia.
– Edellisessä liitossa syntyneiden lasteni elämä jäi minulle vieraaksi. En ollut osallistuva isä. Pidin huolen vain siitä, että kotona on rahaa ruokaan. Vaikka olen sittemmin lähentynyt aikuisten tytärteni kanssa, pelkään menettäneeni jotain täysin korvaamatonta.
Nyt rahahuolet ovat toistaiseksi ohi. 200 miljardin dollarin omaisuuden työnsä ohessa luonut Vladimir on päättänyt olla toistamatta laiminlyöntiään uudessa parisuhteessaan.
– Aion osallistua tyttäreni kasvatukseen enemmän, Vladimir kertoo.
– Aivan ensiksi pidän isyysloman. Haluan että tyttäreni ja minun välille muodostuu alusta asti luja side.
Alina on ylpeä miehensä uudenaikaisesta ajattelusta.
– Vova on hyvä roolimalli venäläiselle miehelle. Hän ottaa osaa kotitöihin ja lapsensa elämään, muttei menetä grammaakaan maskuliinisuudestaan niin tehdessään.
– Näin on, kyllä se Ukrainan kriisi pyörii ilmankin, että minä siellä joka päivä heilun kuin heinämies, Vladimir murjaisee nostaen pienen ihmisen sohvalle äidin rinnoille.
Alun perin Vladimirin oli tarkoitus pitää isyysvapaata täydet kaksi viikkoa, mutta laajan Venäjänmaan julman itsevaltiaan toimi ei jousta aivan yhtä paljon kuin hiukan tavanomaisemmat ammatit. Ei siitäkään huolimatta, että lähes kymmenen dramaattisen päivän aikana Vovan yöunet ovat jääneet vähiin.
– Voi olla, että joudun matkustamaan kotiin hiukan ennen muuta perhettä, sillä joudun tapaamaan Kirgisian presidentin, Vladimir harmittelee, mutta katselee Alinan sylissä nukkuvaa vastasyntynyttä lempein silmin. Hän naurahtaa:
–Toisaalta se antaa minulle mahdollisuuden laittaa kotona kaikki valmiiksi vauvaa varten.
Jätän onnellisen perheen tutkimaan uutta elämäänsä. Adjutantti avaa minulle oven, kun kuulen jo presidentin sihteerin esittelevän asiaansa. Ainakin uudet koodit Venäjän ydinaseisiin on jälleen arvottu.
Salaliittoteoreetikoissa on eräs tavattoman mielenkiintoinen ominaisuus. He tunnustavat toistensa salaliitot, vaikka ne olisivat keskenään täydellisessä ristiriidassa.
He voivat sulassa sovussa keskustella vapaamuurareiden salaisesta maailmanhallituksesta, Yhdysvaltain ilmavoimien HAARP-kokeista, Bilderberg-kokouksiin osallistuvista reptiliaaneista, rokotteiden ja kemikaalivanojen alumiinista sekä Keniassa syntyneen ääri-islamistisen Barack Obaman marxilaisesta kummisedästä, Ted Kennedystä. Se ei tunnu haittaavan ketään, että salajuonet ovat pahemmassa ristiriidassa keskenään kuin todellisuuden kanssa.
Myös poliittisella kartalla salaliittoteoreetikot ovat tolkuton käsitesoppa. Ayn Randiaan tavaileva fundamentalistiminarkisti voi veljeillä talousdemokratiasta ja Zeitgeistista vaahtoavan kansallisbolševikin kanssa, holokaustin kieltävä uusnatsi peukuttaa kannabiksen laillistamista ajavan luomuhipin Facebook-päivityksiä.
He ovat ystäviä ja liittolaisia, joille muu yhteiskunta on vihollinen. Media, suuryritykset, ammattiliitot, puolueet ja kirkko kuhisevat erilaisia saatananpalvojia, illuminaatteja, ulkoavaruuden olentoja ja kasvissyöjiä.
Toiminnalla ei tietenkään ole varsinaista perustetta. Salaliittoteoreetikkojen yhteinen ominaisuus on, ettei julkinen valta yleensä ole mitenkään loukannut heidän kansalaisoikeuksiaan. Tosin yksinäiselle vapaustaistelijalle ylinopeussakkokin näyttäytyy mielipidevainona. Ja auta armias, jos vouti yrittää ulosmitata sakkorästejä.
Salaliittoteoreetikko on henkilö, jonka filosofiassa joutsenet eivät ole valkoisia; joutsenia on pakko olla useampaa väriä, mutta hallitus on kätkenyt muut paitsi valkoiset.
Paranoia ei valitettavasti ole harmitonta kylähulluutta. Se on yksi äärimmäisimmistä narsismin muodoista: salaliittoteoreetikko pystyy vakuuttamaan itsensä – sekä lähipiirinsä ja haalimansa yleisön – omasta ainutlaatuisesta tärkeydestään. Että maailman suurimmat ja vaikutusvaltaisimmat tahot käyttävät tähtitieteellisiä resursseja vain vaientaakseen hänet. Tunnetusti salaliitot perustuvat mittavan luokan gambiitteihin – maailman salaiset johtajat ovat valmiita uhraamaan tukuttain ihmisiä vain saadakseen asiansa etenemään, esimerkiksi lavastamalla sopivan uhrilampaan syylliseksi.
Tämä tietenkin pakottaa salaliittouskovaisen käyttämään kaikkia keinoja itseään ja lähimmäisiään puolustaakseen. Ei ole sattumaa, että seonneimmat olettavat olevansa sodassa. Seuraukset ovat yleensä katastrofaalisia.
Suomessa on vallalla useita häkellyttäviä salaliittoteorioita. Menestyksekkäin on tietenkin niin sanottu maahanmuuttokriittisyys eli Eurabia-teoria, joka perustuu pitkälti sille uskolle, että julkista valtaa käyttää kulissien takana salainen matriarkaalinen punavihreä ”mokuklusteri”.
Mutta kintereillä laukkaa jo muitakin.
Loivassa mutta vahvassa nousukiidossa ollut ”Suomen antifasistinen komitea” on saanut viime vuosina tililleen muutamia pistevoittoja taistelussaan todellisuutta vastaan.
Oikeussosiologian dosentin tittelin saanut tohtori Johan Bäckman sai jossain lyhyeksi jääneen akateemisen uransa vaiheessa päähänpinttymän, jonka mukaan neuvostoimperiumin ja nykyisen Venäjän kohtaamat todelliset ja kuvitellut vastoinkäymiset johtuvat ”fasisteista”. Vuonna 1971 syntynyt Bäckman ei ymmärrettävistä syistä itse ehättänyt mukaan alkuperäiseen taistolaisporukkaan, mutta aikaansaapaa miestä pieni myöhästyminen ei hetkauta.
Dosentin tyytyväisyydeksi Venäjän nykyhallinto on omaksunut neuvostoaikaisen terminologian sellaisenaan, vaikka täältä maailman onnistuneimmasta valtiosta katsottuna Kremlin oma hallintomalli näyttäisi sisältävän roppakaupalla fasistisia ominaisuuksia.
Bäckmanilaisessa kalvinismissa maailma on jaettu hyviin ja pahoihin sen mukaan, miten ihmiset tai organisaatiot suhtautuvat Venäjään. Tuttuun tapaan mitään kompromisseja ei hyväksytä: fasisteja ovat kaikki, jotka eivät kyllin pontevasti todista rakastavansa Vladimir Putinia ja tämän taustaorganisaatiota – ja loppujen lopuksi myös Bäckmania itseään.
Aivan varmaa ei ole, missä määrin Johan Bäckman itse uskoo fasistiteoriaansa, mutta ainakin hänellä on uskollinen seurakunta. Pastori Juha Molari, ohjaaja Jussi Parviainen ja Venäjän hallitus muiden mukana.
Melko pian voidaan huomata, että Suomessa on ehkä parisenkymmentä kansalaista, jotka eivät ole fasisteja. Dosenttia ahdistaa suunnattomasti, että pohjoista valtakuntaamme kalvaa näin syvälle syöpynyt Hollywoodin kulttuurivaikutus.
Ymmärtäväisenä miehenä Bäckman tietysti suo rivikansalaisille erehdysvaransa. Mistäpä oppimaton rahvas saisi tietää totuuden länsimaista pankkiirimafiaa vastaan kamppailevan presidentti Putinin rakkaudentäyteisestä sydämestä ja oikeauskoisuudesta, kun valtamedia syytää tuutin täydeltä fasistien valepropagandaa?
Onneksi on Janus Putkonen.
Janus Putkonen pitää yllä Verkkomedia.org-nimistä nettijulkaisua, jonka pääasiallinen tehtävä on olla ”kansalaismedia” ja tässä ominaisuudessa taistella ”valtamediaa” vastaan. Valtamediaksi Putkonen luokittelee kutakuinkin kaikki, jotka tekevät viihdeuutisia tai käyttävät Venäjän ulkopuolisia kansainvälisiä uutistoimistoja.
Ennen kaikkea valtamedia toimii Putkosen mukaan savuverhona niin sanotulle uudelle maailmanjärjestykselle, NWO:lle, josta pintautuu joka hetki uusia todisteita. Erityisen mieluisia todisteita ovat puuttuvat todisteet. Jos missään ei kerrota juutalaisten pankkiirien, Hollywoodin ja – mikäpä ettei – Kansallisen Kokoomuksen tekemästä kassakaappisopimuksesta, se merkitsee vuorenvarmaa evidenssiä tällaisen sopimuksen olemassaolosta.
Putkosen silmissä mainio esimerkki Suomea jäytävästä sensuurista on männätalvena syntynyt Ruotsin prinsessa ja kruununperillinen, joka ohitti kotimaisessa uutisvirrassa toviksi viimeiset viisisataa vuotta jatkuneen Iranin ja Syyrian kriisin. Natsikorttiin päättyvässä artikkelissaan Putkonen maalailee huolestunutta kuvaa prinsessa Estellen varjostamasta kansastamme, joka ei tiedä, että juuri nyt on käynnistymässä kolmas maailmansota.
Toki, jos jatketaan päätoimittajan kanssa samanlaisella googlailulinjalla, voidaan todeta, että viimeisen 12 kuukauden aikana Iran ja Syyria ovat aika hyvin kyenneet taistelemaan prinsessavauvan kanssa otsikoista.
Hetkinen, käytettiinkö tässä sanaa ”päätoimittaja”? Niin, Verkkomedia mielellään esiintyy uutismediana. Sillä on uutispalvelun tunnusmerkit ja päätoimittaja. Joka on julkisesti omalla sivustollaan kiistänyt olevansa mikään päätoimittaja. Eikä Verkkomediakaan loppujen lopuksi ole kuin jonkinlainen julkinen ilmoitustaulu:
Jos haen rahankeräyslupaa Verkkomedialle, olisin itse tai edustamani yhteisön kautta juridisesti vastuussa siitä mihin rahat käytetään – ja allekirjoittaessani Verkkomedian toiminta-ajatuksen poliisiviranomaisille, myöntäisin myös kantavani vastuun kaikesta informaatiosta mitä sivustolla liikkuu, eikös totta?
Paitsi että päätoimittajan tittelillä verkkojulkaisua pyörittävä henkilö on joka tapauksessa vastuussa palvelunsa sisällöistä, jos se vain vaikuttaa toimitetulta. Rahankeräysluvan hankkiminen ei tee hankkeesta enää virallisempaa, mutta kukaties laillisempaa.
Miten sitten lienee – Verkkomedian ylläpito on joka tapauksessa sijoittanut jokaiseen blogitekstiinsä huolelliset vastuuvapauslausekkeet. Kaiketikin turhaan, sillä tekstit joka tapauksessa ovat järjestään Verkkomedian toimituksen julkaisemia.
Verkkomedian varsinainen uutistuotanto on toki yhtä eksentristä alkaen Riikka Söyringin siteeraamasta WorldNetDailyn raportista, jonka mukaan ehkäisyvalistus on yhtä kuin holokausti, aina Annu Kivisenlaajaan yhteenvetoon Bilderbergin aikeista vakoilla eurooppalaisia tietoverkkoja. Myös Janus Putkosen alullepanema kiitosadressi Venäjän asevoimien komentaja Makaroville mennee tän on pakko olla trolli -kategoriaan.
Ja nyt palaamme tuttuu hahmoon, sillä tosielämän kannalta epäilemättä hurjinta sisältöä Verkkomediassakin on silti dosentti Johan Bäckmanin harjoittama ihmisoikeustaistelu Syyriassa. Niin, siis hänhän oli Venäjän lähettämänä tarkkailijana muun muassa tapaamassa presidentti Al-Assadia. Koska miksi ei.
Tietysti kaikista Suomen viestimistä juuri Janus Putkosen kipparoima Verkkomedia otti osaa Bäckmanin masinoimaan solvauskampanjaan, jolla yritettiin mustamaalata professori Teivo Teivaista.
Venäjällä tehty Pussy Riot -ryhmän Putin-kriittinen performanssi johti nopeasti syytteisiin ja melkoisen koviin vankeusrangaistuksiin. Jutun taustat on summattu oivallisesti nimimerkki Veli Itäläisen eli Antti Rautiaisenartikkelissa viime maaliskuulta. Tapaus kiinnitti kansalaisoikeusaktivistien huomion myös ulkomailla.
Ankarat syytteet ja uhkaavat tuomiot herättivät alusta asti vastalauseiden myrskyn pitkin länsimaita: Björk, Madonna ja lukuisat muut julkkikset asettuivat oitis pidätettyjen punkkarifeministien puolelle – siitäkin huolimatta, että Pussy Riotin ideologia lienee liian hapokasta mille tahansa kansakunnalle.
Suomessa valtiovalta piti naamansa Paasikiven–Kekkosen linjalla, mutta muiden vapaampien kansalaisten muassa professori Teivainen halusi keskustella asiasta maailmanpoliittisilla kaupunkikävelyillään. Juttu myös onnistui: kymmenet ihmiset seurasivat Teivaisen kintereillä paikasta toiseen, myös Katajanokalle.
Muutaman päivän sisällä kävelyretkestä venäläismedia alkoi kirkuavaltavinotsikoin, miten venäläisvastainen suomalaisprofessori oli yrittänyt tunkeutua virtsakanisterin kanssa Uspenskin katedraaliin muutamien nuorten naisten seurassa häpäisytarkoituksessa. Tietojen mukaan professori Teivo Teivaista odottaisi venäläisnaisten tavoin kahden vuoden vankeusrangaistus. Myöhemmin sanktiota korjattiin ylöspäin aina viiteen vuoteen asti. Yksi huutokuorolaisista oli The Moscow Times, suomalaisen Sanoma Oy:n julkaisema uutisväline.
Suomalaiset olivat kuin ällikällä lyötyjä, vaikka venäläisten uutistoimistojen käyttämä lähde mainittiin avoimesti: dosentti Johan Bäckman, ”suomalainen ihmisoikeusaktivisti”.
Uutinen lähti kiertämään maailmaa. UPI lainasi sen omaan uutisrotaatioonsa sellaisenaan. Ja Suomessa uutinen siis poimittiin Verkkomediaan.
Odotettuaan liian pitkään housut kintuissa suomalaiset alkoivat toimia. Nolostunut Verkkomedia poisti uutisensa – jonka Iltalehti oli jo ehtinyt noteerata – ja Helsingin yliopisto julkisti oikaisun, joskaan ei heti venäjäksi. Varsinaisesta mediasta aluksi vain Voima-lehdessä ja sittemmin Iltalehdessä otettiin äänekkäästi kantaa asiaan.
Yleisradio havahtui lopulta kutsumaan Teivaisen vieraakseen radio-ohjelmaan, joka on kuultavissa tästä. Viimeisten joukossa myös Helsingin Sanomat alkoi miettiä vastuutaan alueellisena viestintämonopolina. Toimittaja Saska Saarikoski laati pääkirjoitussivulle eriskummallisen, mutta ainakin jossain määrin asiansa ajavan avoimen kirjeen Venäjän Suomen suurlähettiläälle.
Tietenkään fasisteja kaikkialla näkevä Bäckman ei ole jäänyt vierestä seuraamaan kampanjansa onnistumista. Hän käytti momentumia hyväkseen ja julkaisi verkkosivuillaan vetoomuksen Teivo Teivaisen erottamiseksi virastaan. Osa vetoomuksen allekirjoittajista on sittemmin perunut mukaantulonsa. Myös taiteilijoiden PAND-rauhanjärjestö havahtui huomaamaan, että yhdistyksen nimeä on käytetty luvatta.
Dosentti myös kääräisee ketunhännän kainaloonsa ja väittää kirkkain silmin, ettei hän ole loanheittoa aloittanut. Eihän se ole koskaan raiskaajan, vaan uhrin vika:
Ympäri palloa leviävät inhimilliset väärinkäsitykset Teivaisen yrityksistä heitellä Uspenskiin virtsaa, hänen pidätyksestään, syytteestä ja mahdollisesti viiden vuoden rangaistuksesta kertovat vain siitä, minkälaisia ajatuksia Teivaisen mielentila maailman ihmisissä herättää.
Paras hetki perehtyä Suomen vaaleatukkaisen kansan uusimpiin ajatuskuvioihin on heti aterian jälkeen, sushin jäänteitä Wolfberger Grand Cru Eichberg Gewurztraminer 2006 -valkoviinillä suusta huuhdellessa, kun olo on aavistuksen verran uhkarohkea ja sielussa palaa halu tehdä urotöitä. Edustakoon tässä tapauksessa Suomen kansaa vaikkapa Antti-Pekka ”AP” Pietilä, jolla sentään on telepaattinen yhteys tuon myyttisen sankarikansakunnan kanssa.
Ai, kuka on tämä AP?
Harva enää muistaa tätä 1990-luvun taistelevan talousjournalismin suurinta lupausta. Ennen kaikkea Pietilä oli – ja on – tuttu verevästä keskustavastaisuudestaan. Kun hän sai potkut Ilta-Sanomien päätoimittajan tehtävistä vuonna 2006, syypää oli ilman muuta Suomen Keskustan puoluetoimisto, jossa Elders of Zion koko ajan ohjailevat Suomen talouselämää ja äärettömän ovelasti pitävät oman puolueensa kannatusta alhaalla.
Nykyisessä asemassaan Antti-Pekka Pietilä (s. 1954, Raisio) on Suomen Silvio Berlusconin, Eero Lehden, mediatalon suurimpien julkaisujen päätoimittaja ja koko organisaation ehdoton capo bastone. Konservatiivisen kaupunkilehtiketjun pääideologina Pietilä onkin löytänyt henkisen kotinsa. Ei enää huolta keskustalaisista ajatuspoliisesta, saati muista stalinistisista kukkahattutädeistä. On vain Pietilä itse ja perustuslain suoma oikeus ynnä velvollisuus tuntea homofobiaa, naapurikateutta ja rasismia. Tai ainakin tällaisen kuvan saa, kun lukee Pietilän tuoreimman kolumnin, joka on painettu valtakunnanlaajuisesti kaikkiin Eero Lehden kustantamiin lehtiin.
* * *
Kansansa tuntevan Pietilän mukaan suomalaisten enemmistö salaa kannattaa samaa kuin kuka tahansa kelpo wahhabiitti – homojen kivittämistä, avioerojen kieltämistä ja muiden uskontokuntien vainoamista – mutta he vaikenevat asiasta, koska taqiyya:
Valtaosa eli 60 prosenttia suomalaisista on valmis kiristämään maahanmuuttoa. Joka kymmenes hyväksyy iskut homoparaatia vastaan. Björn Wahlroosin ajatus rikkinäisten perheiden tuloksia tuottamattoman sosiaalituen lopettamisesta saa kannatusta, vaikka harva sanoo sitä ääneen – ei mielipiteensä vuoksi vaan siksi, että leimautuisi olemaan samaa mieltä Wahlroosin kanssa.
Selvä juttu, todisteiden puuttuminen on aina tärkein todiste. Valitettavasti avaruussäteilyllä on ollut oma haitallinen vaikutuksensa lähdekritiikin ohella myös retoriikkaan, sillä science fiction -henkisesti nimikoitu kolumni ”Nyt on kysymys ääri-ilmiöiden ylivallasta” äityy huikeaksi surrealismiksi jo heti seuraavassa kappaleessaan. Pietilä lienee unohtanut foliopiponsa kotiin, sillä kukaan ei tiedä, missä kaupungissa hän saattanut nähdä tämän:
Ääri-ilmiöt kuten itsensä tyydyttäminen kadulla, rakasteleminen puistonurmikolla keskellä päivää, homojen näyttävät suudelmat katukulkueissa, uskonnollisten fanaatikkojen palopuheet, venäläisten poliittiset uhkailut, pääministerin valehtelu ja muslimien hunnut nostavat suomalaisten tunteet pintaan. Emme hyväksy, että pakolaisäiti ostaa sosiaaliavulla kalleimmat mahdolliset sateenvarjorattaat lapselleen.
(Sinänsä puuttumatta Pietilän erinomaiseen hallusinointiin on kysyttävä, keitä ovat nämä ”me”, joita vallan erityisesti harmittaa, että pakolaisäiti käyttää saamastaan sosiaalietuudesta vähän arveltua isomman osan lastenrattaiden ostamiseen. Kaljaanko se kalliiden ja halvempien rattaiden hintaero pitäisi käyttää?)
* * *
Tekstissään Pietilä toteaa epämääräisten tutkimusten väittävän, että kaikki suomalaiset (entisen taloustoimittajan laskuoppi on tässä kohdassa keskimääräistä luovemmalla tasolla) ovat muukalaisvihaajia ja rasisteja. Itse hän ei voi tähän rakentamaansa olkinukkeen uskoa, sillä Suomessa on kaksi äärimmäisen erilaista rotua:
Mielipidemittauksia tulkitaan niin, että suomalaiset ovat rasisteja ja muukalaisvihaajia. Voiko se olla totta maassa, jonka kantaväestö on geeniperimältään kuin kaksi kansaa. Länsi- ja itäsuomalaisten sukujuuret ovat etäämmällä toisistaan kuin saksalaiset englantilaisista. Karjalan murre on toinen kieli verrattuna Turun murteeseen.
Elintapamme, kansanluonteemme ja sairauksiemme syyt jakautuvat syntyperämme mukaan. Kaikesta huolimatta suomalaiset elävät sovussa ilman keskinäistä rotuvihaa. Vain intialaista sukujuurta olevien mustalaisten keskuudessa jatkuu verikosto.
Geenideterminismissään vankka Pietilä on huomannut, että itäsuomalaiset eivät puukota länsisuomalaisia tai päinvastoin, kuten he tekisivät, jos he olisivat rasisteja. Mitä he siis eivät ole, tutkikaa vaikka DNA:tanne. Itse asiassa Suomen henkirikokset ovat tykkänään intialaisille niin tyypillisen verikoston seurausta. Ketkä tässä nyt ovat rotusortajia? Jos suomalaiset ymmärtäisivät oman parhaansa, he jäljittäisivät kaikki suvut, joissa on vähänkään intialaisperimää, ja tuhoaisivatlähettäisivät pois joka iikan. Tämän jälkeen rotupuhtaat länsi- ja itäsuomalaisgeenit voisivat jatkaa rauhanomaista rinnakkaiseloaan, mitä nyt puukkotehtaiden konkurssit vähän venettä keikuttaisivat.
* * *
Aleksanterinkadulla masturboivan venäläisen islamistiäidin sateenvarjorattaat suutelevine homovauvoineen eivät kuitenkaan ole yksin syy siihen, että Antti-Pekka Pietilän henkisellä työpöydällä on jokunen ylimääräinen kuvake. Ongelma on vastaanottajan, ei lähettäjän päässä. Miten tulisi suhtautua maailman muuttumiseen, kun ikävien ateistimuslimien vaatimuksesta suomalaiskouluissa ei saa enää veisata virsiä eikä papin aamen enää siunaa miehen ja naisen välistä sukupuolineutraalia avioliittoa? Ne penteleen ääri-ilmiöt! Aivoni sulavat!
Vastustammeko sittenkin vain kärjistyksiä ja ääri-ilmiöitä, kun olemme ihmeissämme elintapojemme muutoksesta ja perinteidemme murtumisesta. Sukupuolineutraali avioliitolaki pyyhkisi pois kirkkohäät. Muslimien uskonnollisen tasa-arvon toteuttaminen on jo poistanut monista kouluista suvivirren ja perinteiset joulujuhlat.
Ei enää kirkkohäitä! Perinteet, jotka tunnetusti ovat Kansallisarkistossa tyhjiössä säilytettyyn titaaniharkkoon timanttijyrsimellä uurrettuja Viestejä Jumalalta, ovat nyt murtuneet. Koskaan ennen niin ei ole käynyt. Esimerkiksi koulujen joulujuhlat, jotka keksittiin satakunta vuotta sitten, ja joita kutsuttiin aina 1900-luvun lopulle nimellä ”kuusijuhlat”, ovat ikuista perinnettä, joka säilyi miljoonien vuosien ajan täsmälleen muuttumattomana, kunnes tapahtui hallitsematon maahanmuutto ja itsensä Väinämöisen ensiesittämät jouluvirret melkein vaihdettiin muihin lauluihin yhdessä suomalaiskoulussa.
Suomi, jossa on neljännesmiljoona Suomen ulkopuolella syntynyttä asukasta – yksi jokaista kahtakymmentä impivaaralaista pellavapäätä kohti –, on tämän asian kanssa enemmän kuin pinteessä. Länsisuomalaisuuttaan häpeävän Pietilän mukaan kaikki johtuu hänen oman rotunsa ruotsalaistyyppisestä hengen heikkoudesta. Tilanne olisi aivan eri, jos Suomea johtaisivat perimältään itäiset henkilöt. Kuten Vladimir Putin. Ilmeisesti Tarja Halonen tai Paavo Lipponen eivät sittenkään edusta itäsuomalaista kromosomistoa.
Hollannissa, Saksassa, Tanskassa ja Ruotsissa kysytään avoimesti, mihin vedetään raja vähemmistöjen vaatimusten ja enemmistön keskivertoelämän ja perinteiden välille? Venäjällä enemmistö ei ajelehdi kulttuurisena ajopuuna, jota suvaitsevuuden ylilyönnit heittelevät. Tekevätkö suomalaiset oman valintansa läntisen vai itäisen geeniperimän mukaan?
