Kaasuputki

Avainsana: timo soini

  • Liberaali oikeistopuolue

    Vihreät…

    Eikun.

    Pakitellaanpa nyt aivan aluksi ajassa taaksepäin pari vuosikymmentä. Vuosituhannen vaihteeseen, kun Vihreä Liitto oli yhä vasta varhaisessa teini-iässä. Se oli ollut hurjassa kasvussa koko 1990-luvun, kun 1960- ja 1970-luvulla syntyneet nuoret ja aikuiset tungeksivat mukaan uuteen poliittiseen liikkeeseen. Kuin vaivihkaa puolue on kypsymässä koijärveläisestä raakileesta laajaksi yleispuolueeksi.

    Suomen suurinta poliittista voimaa vuosikaudet käytelleen sosiaalidemokraattisen puolueen harmaa eminenssi, moninkertainen pääministeri Kalevi Sorsa, kirjoitti tuolloin poliittisissa muistelmissaan – yhdessä niistä – sivuhuomioita ympäristöpuolueen vaiheista. Hän uskoi, että vihreät olivat matkalla suurten puolueiden joukkoon. Yhdeksi kolmesta.

    Suopea arvio ei tullut ilman hintalappua. Vanha demari piti selvänä, että vihreät edustavat liberaalia kaupunkilaisoikeistoa sijoittuen puoluekartalla suunnilleen samaan ekologiseen lokeroon, jossa muinainen edistyspuolue oli vuosikymmeniä aiemmin vaikuttanut.

    Se poikkesi jyrkästi vihreiden kellokkaiden hellimästä ääripuolueettomasta omakuvasta. Olihan puolueen motto: ei vasemmalla, ei oikealla, vaan edellä.

    Sorsan heitto ei ollut pelkkää vittuilua. Vihreiden perustajissa oli mukana useita vanhan liberaalipuolueen hahmoja ja vuosituhannen lopulla rivit vahvistuivat Risto E. J. Penttilän tiukan oikeistolaisen nuorsuomalaisen liikkeen purkautuessa. Kokoomus ja vihreät jakoivat Penttilän jättämän aatteellisen perinnön keskenään.

    Jos vihreiltä kysytään, he eivät missään tapauksessa kiistä liberaaliutta, tuskin nuorsuomalaisuuttakaan. Mutta oikeistolaisuuden takuulla.

    Vihreät väistelevät aivan turhaan. Vasemmalla ei ole kertakaikkiaan ollut kasvunvaraa puolueen olemassalon aikana. Kun Kalevi Sorsa kynäili aatoksiaan, koko työväenliike räytyi vuosisadan krapulassa. 1990-luvun pankkikriisi ja Neuvostoliiton romahdus olivat tehneet palkansaajista saamattomia. Suurten ikäluokkien työläiset ja poliittiset broilerit kotiryssineen seurasivat lasittunein katsein, kun vuosikymmenten aikana kerätty poliittinen ja taloudellinen joukkovoima haihtui savupilvenä eurooppalaiselle taivaalle.

    1970-luvulla siitetty Suomen kaikkien aikojen koulutetuin ikäluokka kypsyi täysin uudenlaisille työmarkkinoille ilman minkäänlaista hinkua osallistua ancien régimen luokkasidonnaiseen eturyhmäpolitiikkaan. Kutistuva vasemmistoliike oli siirtynyt sotakorvausnostalgiasta elävään nollasummapeliin, jossa keski-ikäisille jaettiin vaurautta ja nuorisolle niukkuutta.

    X-sukupolven poliittinen pettymys alkoi lupaavasti tyhjentyä vihreisiin. Ympäristöliike tarjosi kehyksen, jossa epäluulo Korpilammen henkeä kohtaan sai puhjeta täyteen kukkaansa.

    Jostain syystä vihreät ovat silti alisuorittaneet. Puolue lähestyy keski-ikää ja se kasvaa yhä, mutta käyrä kipuaa ylöspäin melko tuskaisesti, toistuvien kannatusromahdusten kautta. Vaikka se mittelee hyvänä vaalivuonna aivan kärkipaikoista isojen yliopistokaupunkien kuntavaaleissa, valtakunnallisesti vihreät ovat vain keskikastin puolue. Jopa kohtalainen vaalivoitto eduskuntavaaleissa 2019 oli pettymys. Se tuli kymmenen vuotta myöhässä ja jäi edelleen tavoitteista.

    Jokin syö vihreiden kannatusta.

    Mielipidetutkimuksista tehdyt analyysit todistavat, ettei vihreistä ole niin isoa kannatusvuotoa kilpaileviin puolueisiin, että se riittäisi katkaisemaan puolueen kuningastien. Etenkin kun paluumuuttoa tapahtuu runsaasti, ovathan vihreät pettyneen kulttuurivasemmiston pohjaton toiveiden tynnyri. Ongelmat ovat kannatuspotentiaalissa, eivät jo hankitussa kannatuksessa.

    Politiikan asiantuntijoiden, Helsingin Sanomain ja vihreiden itsensä arvion mukaan puolueen pitäisi olla nyt väkevästi saamapuolella. Liberaali porvaristo rakastaa pyhää kertomusta vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelun – ehkä jopa koko ”historian” – loppumisesta. Tilalla on edistyksellisten ja ankeuttajien välinen taistelu, kuten Mikael Jungner sen sanoisi. Narratiivi on sopinut vihreille erinomaisesti. Ovathan he politiikan yläpuolella ja tulevaisuus ja mitä nyt kukin haluaa.

    Mutta ehkä se ei olekaan koko totuus. Jos totta ollenkaan.

    Sorsan muinainen ennustus ei ota toteutuakseen, mutta hänen analyysinsä ydin oli aivan oikea. Suomeen on kasvanut uusi, käsittämättömän suuri ja juuri oikealla tavalla sitoutumaton kaupunkioikeistolainen liberaalipuolue. Vihreitä arvoja siitä vain saa hakea elektronimikroskoopilla.

    Perussuomalaiset, nimittäin, ovat vaivihkaa livenneet omilta vennamolaisjuuriltaan ja uineet täsmälleen siihen lokeroon, jota Sorsa oli vihreille luonnostellut.

    Kaikki alkoi, kun showpainija Tony ”Viikinki” Halme nousi eduskuntaan itähelsinkiläisten lähiöiden hirmuisella äänivyöryllä vuonna 2003. Kalevi Sorsa kuoli vuotta myöhemmin. Hän ehti todistaa Halme-ilmiön, muttei voinut arvata sen seurauksia.

    Perussuomalainen puolue oli vielä Tony Halmeen kansanedustajakaudella ja vuosia hänen tuhoutumisensa jälkeenkin melko sekalainen joukko paikalliseksentrikkoja, väsähtäneitä SMP-veteraaneja, esikuvasta innostuneita sovinistibodareita ja sieltä täältä harvakseltaan putkahtelevia ennakkoluulottomia opportunisteja.

    Jos puolueella jokin linja oli, niin se oli jossain rahvaanomaisen herravihan ja vaistomaisen EU-vastaisuuden seassa. Mediassa persuja kuvailtiin kernaasti lähes vasemmistopuolueeksi, jonkinlaiseksi alkoholisoituneeksi työväenmuseoksi. Tony Halmeen poliittinen tähdenlento katosi ivanaurun saattelemana viinaa, huumeita ja väkivaltaa tihkuviin lööppeihin ja lopulta hautausmaalle.

    Hymy olisi hyytynyt nopeasti, jos Rytmin kantapöydässä olisi ymmärretty, millaista satoa Halmeen kylvämät siemenet olivat kasvamassa. Presidentinvaaleissa 2006 peruspomo Timo Soini pääsi kuittaamaan nimiinsä yli satatuhatta Viikingin herättämää ääntä. Euroopan parlamentin vaaleissa 2009 joka kymmenes äänioikeutettu kannatti perussuomalaisia. Timo Soinia äänesti 130 715 ihmistä.

    Jussi Halla-aho liittyi natsilaahuksineen perussuomalaiseen puolueeseen vuonna 2010. Seuraavana vuonna puolue otti jättiläismäisen vaalivoiton eduskuntavaaleissa.

    Aluksi näytti, että jytkyksi nimetty temppu olisi todistanut oikeaksi politiikan toimittajien puheenvuorot. Vihreät olivat käyneet tappiollisen kampanjan nimenomaan perussuomalaisia vastaan ja nimenomaan arvopohjalta. Vaaka vain heilahti konservatiivien suuntaan.

    Teuvo Hakkaraisen rasistinen kännimölinä peitti alleen sen pikkuseikan, että kyseessä oli vauraan sahayrittäjäperheen perillinen. Sen olisi pitänyt herättää.

    Tietysti perussuomalainen liike kerää yhä ääniä rajaseutujen rasisteilta ja muilta erikoissuomalaisilta. Puolueen identiteettipoliittinen populismi ei ole pelkkää savuverhoa, sillä ulkomaalaisviha, homofobia, misogynia ja yleinen koulutuksenvastaisuus ovat syvällä puolueen aatteellisessa ytimessä. Mutta puolueen kannatuksen syyt ovat huomattavasti laveammat kuin pelkkä ajatus äkkiväärästä konservatismista tai samastumisesta ”valkoisen duunarimiehen” eksistentiaaliseen kriisiin.

    Kun vihreät ovat alisuorittaneet, perussuomalaiset ovat – karkeaan retoriikkaansa nähden – ylisuorittaneet. Puolueen ohjelmassa on toisin sanoen oltava jotain niin vetoavaa, että se saa keskiluokkaisen toimihenkilön olemaan piittaamatta polttouunien katkusta.

    Vaellus oikealle oli alkanut jo kauan sitten, mutta viimeistään Timo Soinin puheenjohtajakauden lopulla väylä oli selvä. Perussuomalaiset pääsivät hallitusvastuuseen ja hakkasivat kirjavasta ohjelmastaan irti tonneittain nostalgista takertumista vanhan sääntelytalouden rippeisiin. Jos puolue olikin vielä vuosituhannen vaihteessa koettanut esittää ahkeruusmyönteistä konservatiividemaria, Juha Sipilän hallituksessa he olivat yksimielisesti ajamassa alas koko työmarkkinajärjestöjen yhdessä rakentamaa sopimusyhteiskuntaa.

    Gallupit syöksyivät. Vihreässä oppositiossa myhäiltiin – kyllä äänestäjä sitten rankaisee, kun puolue tuolla tavoin hylkää konservatiiviset työläiskannattajansa. Kuin vakuudeksi tälle puolue valitsi Jussi Halla-ahon puheenjohtajakseen, mikä lopulta pirstoi perussuomalaiset. Uskottiin, että rotutohtorin mukana puolue viimeistään uppoaa fasismin suohon. Jäljelle jää ehkä pieni soinilainen kompromissiporukka.

    Kun pöly laskeutui, huomattiin asiantuntijoiden olleen täydellisesti väärässä ja uuden puheenjohtajan kritallinkirkkaan linjan olevan juuri sitä, mitä äänestäjät halusivat. Ei enää tyhjää konservatiivista arvomölinää, vaan tiukkaa oikeistoliberalismia. Gallupit ja vaalitulokset singahtivat taivaisiin.

    Kauniissa sadussa liberaalien ja konservatiivien kamppailusta perussuomalaisten riveissä öyhöttävät vakaumukselliset rasistit, uusnatsit ja lastenhakkaajarikolliset olisivat ylittämätön äänestyskynnys, mutta nyt näitä ulostuloja ei edes noteerata. Jussi Halla-aho viljelee alatyylisiä loukkauksiaan enää vain muistutukseksi olemassaolostaan. Hän keskittyy vaatimaan verohuojennuksia hyvätuloisille ihmisille ja yrityksille sekä fossiilisten polttoaineiden ja energian hintaan. Tai lisää piiskaa työttömille ja opiskelijoille, sairaille ja turvapaikanhakijoille.

    Itserakas valkoinen keskiluokka kannattaa näitä avauksia, jotka ovat puhdasta oikeistolaisuutta ilman ääri-etuliitettä.

    Samalla Halla-aho ulkoistaa rasistisen syrjinnän markkinataloudelle. Perussuomalaisten tarvitsee vain huolehtia, että köyhiltä otetaan loputkin pois. Se iskee suhteettoman lujaa juuri maahanmuuttajiin ja heidän lapsiinsa. Jos valkoista roskaväkeä menee mukana, niin joutavat samaan romukoppaan. Mitäs eivät yrittäneet enemmän.

    Jos oikein kyynisesti ajatellaan, raaka rasismi – jota luultiin perussuomalaisten akilleenkantapääksi – voi lopulta olla puolueen vahvuus. Perussuomalaisuuden pikimustassa ytimessä ärhentelevä ääriaines takaa väkivaltaisella polttopullofasismillaan, että puolue ei ikinä haksahda vasemmistohallitukseen. Vasemmisto ja vihreät pitävät siitä itse huolen. Perussuomalaiset ovat kokoomusta luotettavammin Audi-miesten, kaasugrillaajien, osakesijoittajien, personal trainerien ja parturikampaajien puolue, jolle annettu ääni ei muutu matkan varrella kulttuurin koronatueksi tai kehitysyhteistyöksi, joka ulosmitataan verojen tai korkomenojen muodossa uutteralta yrittäjältä.

    Kalevi Sorsa osasi kaksikymmentä vuotta sitten lukea ajan merkit ja tiesi, mihin suuntaan Suomen kansantalous on matkalla. Trendi ei ole missään vaiheessa heikentynyt. Jopa taantuman keskellä Suomi on nyt vauraampi kuin koskaan ja vaurautta on lapioitu nimenomaan toimihenkilöiden ja yrittäjien salkkuihin. He ovat voimakkaan allergisia työmarkkinajärjestöille, yleissitoville työehtosopimuksille, progressiiviselle verotukselle, tulonsiirroille ja paloturvallisuusmääräyksille. Kysymys kenenkään uskonnosta, seksuaalipreferensseistä, ihonväristä tai äidinkielestä ei ole yhtä tärkeä. Markkinat hoitaa.

    Toisessa todellisuudessa vihreät olisivat määrätietoisesti rientäneet näille osingoille omalla keskustaoikeistolaisella talouspolitiikallaan. Nyt kävi näin.

  • Ruskeat kirjekuoret, tulkaa takaisin!

    Helsingin Sanomain puoluekannatusmittaus on synkkää luettavaa Timo Soinin helmoissa pyöriville poliittisille palleroille. Gallupissa ”Uuden vaihtoehdon” eli ”Sinisen tulevaisuuden” kannatus arvioidaan noin 2,5 prosentiksi. Näillä numeroilla yksikin läpimennyt kansanedustaja olisi jytky.

    Uuden puolueen perustaminen on kyllä kaikin puolin kiinnostava projekti, koska aivan taatusti hankkeen puuhahenkilöt ovat tienneet olevansa poliittisena liikkeenä tuhoon ja unohdukseen tuomittuja. Kannatusta ei ole, mahdollinen kenttä vihamielinen, jos ei tykkänään fiktiivinen, ja ideologia käsittämätöntä sössötystä.

    Temppua on pyritty selittämään Timo Soinin (ja hänen lähipiirinsä) halulla pysyä hallituksessa. Toki, onhan se perustelu, mutta fanaattisinkaan soinismi ei voi tai ainakaan saisi riittää selittämään kahdenkymmenen kansanedustajan poliittista joukkoitsemurhaa. Nykyisistä parlamentaarikoista tuskin kahdella on mitään toivoa uusia edustajanpaikkansa seuraavissa vaaleissa. Mitä muille on luvattu? Pöytäviiri ja risteilyliput?

    Usein haluaisin uskoa, että Suomessa rehottaa läski korruptio, jossa poliitikot myyvät vaikutusvaltaansa paksuja ruskeita kirjekuoria, päihteitä ja seksiä vastaan. Se olisi ymmärrettävää touhua. Suomen Maaseudun Puolueen hajottaminen 1970-luvulla toteutettiin härskisti rahalla, mutta mikä selittää perussuomalaisten repeämisen 2017? Jos raha ei ole vaihtanut omistajaa, toimintaa ei selitä mikään. Projekti on älytön ja älyttömäksi jää.

    Valitettavasti keskustapuolueen ulkopuolella rehellistä lahjontaa ei näy juuri missään, ellei vaatimattomasti kokoomuksessa ja demareissa sekä aivan satunnaisesti siellä täällä etenkin kuntatasolla. Suurin osa suomalaisesta poliittisesta suhmuroinnista näyttäisi siis perustuvan pelkkään sokeaan uskollisuuteen, masentavaan hyväuskoisuuteen ja jäätävään tyhmyyteen.

    Se tekee suomalaisesta politiikanteosta arvaamatonta ja tempoilevaa. Äänestäjän kuluttajansuojan kannalta avoin korruptio olisi paljon parempi asia.

  • Kirje Timo Soinille

    Hei, Timpe.

     

    Minun on pitänyt kirjoittaa sinulle jo pitkään. Yllykkeen tähän sain, kun männä kuussa pyysit raamatullisia vitsauksia kuhisevassa blogimerkinnässäsi lukijoitasi kertomaan populismista ­– sinulle, akateemiselle populismiammattilaiselle.

    Aloin oitis pohtia suhdettani populismiin.

    En ole koskaan ollut puhdasoppisesti rationaalinen elitisti, mikäli oletamme elitismillä jonkinlaista etujoukkoajattelua. Häivähdys populismia maustaa poliittisen debatin niin kuin juustokumina falafelin.

    Tosin et sinäkään ole kirjoissani puhdasoppinen populisti.

    Yhdistän populismin aina niin sanottuihin helppoheikkeihin – neuvokkaisiin torikauppiaisiin, jotka kiertävät markkinoilta toisille myymässä rihkamaa. Tämä ei ole järin tieteellinen määritelmä, mutta toisaalta et sellaista kai pyytänytkään. Itse olen suorittanut pelkän ammattikorkeakoulun, joten kuka minä edes olisin maisteria tutkimuksessaan neuvomaan.

    Helppoheikkien erityinen lahjakkuus on saada toriasiakas ostamaan jotain, mitä hän ei ollut hakemassa ja kuvittelemaan vielä tämän jälkeen, että teki hyvät kaupat. Helppoheikki myy halkokoria hakeneelle kesämökkiläiselle nipun katajapuisia voiveitsiä tai ”vain katselemassa” olleelle lapsiperheelle tussikynäsarjan ja kilopaperia. Hän tutkii asiakasta kuin kuvanveistäjä marmoria ja iskee pienimpäänkin rakoon. Jos asiakas vastaa, ettei ”tiedä”, tarvitseeko hän uutta kukkaroa, hän on käytännössä jo ostanut sen.

    Saadakseen vedettyä asiakkaan mukaan kaupantekoon helppoheikki tekeytyy tyhmäksi. Se on vanhin kikka kaikkien veijareiden opaskirjoissa ja se toimii yhä. Torikauppias on myyvinään romunsa omaksi tappiokseen. Vaikutelmaa tehostetaan latomalla alkuperäisen tarjouksen päälle pientä tilpehööriä puolisolle, lapsille, pomolle tai siskonmiehelle. Jokaista kaupanpäällistä säestetään myyjän tyhmyyden päivittelyllä. Lopulta hirmuinen määrä romua vaihtaa omistajaa. Helppoheikki on saanut hyvällä katteella parikymppisensä ja hölmistynyt turisti muovikassillisen vaaleanpunaisia muistilappukuutioita.

    Sinä, Timpe, teet jotain samansuuntaista politiikan puolella. Myyt ihmisille tuotteen, jota eivät olisi omin päin keksineet kaipaavansa. Varsinkin puolueesi alkuvuosina olit niin hyvä työssäsi, että jopa kyyniset tutkijat ja toimittajat riensivät tukemaan suoltamaasi soopaa.

    Sillä soopaahan se oli, puhdasta palturia. Sinä et myynyt vain suttupaperia ja pyykkipoikia, vaan ongelmia. Ja siinä sinä erotut rehellisestä helppoheikistä. Vaikka helppoheikin tuputtamat tuotteet voivat olla laadultaan aivan kammottavaa roskaa, hän ei valehtele. Hän ei väitä mustaa valkoiseksi tai manipuloi asiakasta uhkauksin ja pelotteluin. Ennen kaikkea hän ei väitä kuulakärkikynäsarjansa parantavan syöpää tai puhelinmuistionsa kohentavan potenssia. Tuotteet ovat mitä ovat, eivät mitään muuta.

    Helppoheikki myy asiakkaalle jotain, jolle voidaan hyvällä tahdolla keksiä käyttöä ja jolle siten on olemassa tunnistettava tarve.

    Perussuomalaiset sitä vastoin ovat ihmelääkettä kauppaavia hengenvaarallisia puoskareita. Karummin sanottuna perussuomalaiset eivät myy käärmeöljyään lääkkeeksi johonkin olemassa olevaan tautiin, kuten tulonmuodostuksen epätasaiseen jakautumiseen tai poliittiseen syrjäytymiseen, vaan tauteihin, jotka he itse ovat keksineet. Teidän porukassanne on keksitty Suomen potevan milloin islamisaatiota, milloin feminismiä. Näihin vainoharhaisiin valelääkäridiagnooseihin sitten määrätään lääkkeeksi syrjintää, vainoa ja köyhien kyykyttämistä.

    Lääkkeenne on myrkyllistä. Perussuomalainen populismi tekee sairaaksi.

    * * *

    Sinä kehut saaneesi vastauksen kysymykseesi: ”Elävä elämä on populismia.”

    Jos näin on, miksi myyt kuolemaa?

    Pitkin lokakuuta olet kaupitellut ”valinnanvapautta” ”kotiäideille”. Samaan aikaan olet ollut tekemässä päätöksiä, joilla kavennetaan lapsiperheiden vapauksia raskaalla kädellä. Jos olisi saanut kaikessa tahtosi läpi, olisit tehnyt vieläkin pahempaa jälkeä.

    Sinun mielestäsi lapset eivät tarvitse perheen suojaa, jos vanhemmat ovat samaa sukupuolta tai turvapaikanhakijoita. Haluat erottaa nämä lapset vanhemmistaan, vaikka kehut puolustavasi perhearvoja. Sinulle hedelmöittynyt munasolu on ihminen, kunhan se sijaitsee kristityn naisen kohdussa eikä synny vauvana sateenkaari- tai pakolaisperheeseen.

    Ja jos totta puhutaan – sinäkin voisit kokeilla joskus ­– edes kaikkein puhtaimmin heteroseksuaaliset, vitivalkoiset, jyrkkyyteen asti konservatiiviset kristityt perheet eivät saa sinulta armoa, jos perheen vanhemmat ovat pienituloisia tai työttömiä.

    Puolustat sentään yhtä sosiaalietuutta keskellä yleistä tarkkailu- ja rankaisupolitiikkaa. Kannatat kotihoidontukea. Pidän melko valitettavana, että höpsit sen yhteydessä koko ajan äideistä. Kun hoidin omaa lastani vuoden päivät kotihoidontuen turvin, en huomannut sukupuoleni vaihtuvan.

    Kotihoidontukea näet arvostellaan aivan aiheellisesti siitä, että sen vastaanottajat ovat lähes aina naisia, joiden työura kärsii pahimmillaan usean vuoden poissaolon aiheuttamista katkoksista. Siksihän nämä muutamat ovat tukimuotoa kovasti lakkauttamassa.

    Käytännössä tämä ”valinnanvapaus”, jota lapsiperheille kaupittelet, on silkkaa vaihtoehdottomuutta, ellet sitten tahdo pahoittaa Jumalan mieltä kannustamalla suomalaisia suosimaan ehkäisyvälineitä aviollisessa yhteydessään.

    * * *

    Populismi ei ole minulle pelkkä kirosana. Meillä vasemmistossakin on populisteja. Jotkut rohkeammin, toiset vaisummin. Erotukseksi sinusta he ovat helppoheikkeinä kaupitelleet ihan oikeisiin ongelmiin räätälöityjä ja länsimaisenkin tiedemiehen hyväksymiä täsmälääkkeitä.

    Kaikki eivät tykkää. Et sinäkään. Deal with it.

     

    Sinun,

    Jamppa

  • Kadotetut rasistit

    PLOKI SE ON MINULLAKIN

    Ploki on minulle katkera pala. Puhetta tulee kuin rännistä kuraa.

    Missä EU, siellä ongelma. Silloin korostuvat arvot ja asenteet. Ei pidä herkistyä, eikä hermostua.

    Ploki jättää isomman hiilijalanjäljen kuin katumaasturi.

    Tunnen iloa ja ylpeyyttä olla samassa porukassa. En arvosta valittamista.

    Teksti luotu Vihreän Langan Plokinaattorilla

    Toiseksi suurimman hallituspuolueen elinikäinen ja korvaamaton puheenjohtaja on kunnostautunut pitkästä aikaa erilaisissa solvauksissa. Timo Soinin blogissa – jota maisterisjätkä itse keksimällään Iivisniemen murteella kutsuu ”plokiksi” – on julkaistu liuta etenkin Vihreitä – De Gröna alatyylisesti halveeraavia kannanottoja. Oppositiossa mukavasti pöhöttyneelle ympäristöpuolueelle se sopii oikein hyvin. Vihatun ulkoministerin vasiten haukkumat puolueet saavat nostetta juuri, kun kuntavaalien ehdokasrekrytointi pitää käynnistää.

    Osansa piiskaniskuista saavat myös demarit, mutta veret seisauttavaa vaalivoittoa kohti laajan kansansuosion aallonharjalla seilaava valtionhoitajapuolue ei luultavasti edes yritä piitata Soinin isällisistä neuvoista.

    Vasemmistoliiton haukkuja pitänee odottaa seuraavaan puoluekannatusmittaukseen asti. Kyllä ne sieltä tulevat vielä.

    Jytkypomon blogitekstien erikoisuus ovat loanheiton ohella aina olleet arvoitukselliset non sequitur -fraasit, joita hän ketjuttaa aivot nyrjäyttäviksi paradokseiksi parin–kolmen sanan virkkeistä koostuvissa proosarunoissaan. Hyvänä esimerkkinä olkoon aivan äskettäin julkaistu ”Ällöttävää naisvihaa” -artikkeli, jossa hän esittelee ällöttävää naisvihaansa toivomalla muun muassa, ettei kotona tapahtuvista asioista tarvitsisi kylillä hiiskua:

    Perussuomalaiset luottavat perheiden omaan tahtoon. Perheen sisäinen elämä on pidettävä yhteiskunnan vaikutusvallan ulkopuolella. Tästä tulee suuri kuntavaaliteema.

    Aivan selvää ei ole, millä tavalla Perussuomalaiset eli Timo Soini ”luottavat perheiden omaan tahtoon”, kun muistetaan, että Soini vastustaa joidenkin perheiden oikeutta olla perhe.

    Ehkäpä Soinilla on mielessään Suomen rikoslaki, jota päivitettiin juuri niihin aikoihin kuin hänen puolueensa syntyi. Vuonna 1995 pahoinpitely ”yksityisellä paikalla”, siis kotona, muuttui virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi. Vuotta aiemmin oli todettu, ettei puolisoa saa enää pakottaa seksiin. Lakia täsmennettiin vielä jytkyvuonna 2011, jolloin lievätkin pahoinpitelyn ja seksuaalisen väkivallan muodot perheiden sisällä ja etenkin lapsiin kohdistuneina menettivät statuksensa asianomistajarikoksina.

    Minkä Jumala on yhdistänyt – tai on ainakin jonakin päivänä aikeissa yhdistää – sitä älköön syyttäjänlaitos erottako!

    Emme voi kuin spekuloida, kuinka paljon Timo Soinia riepoo tämä taannoinen oikeuden päätös, joka langetettiin siitä huolimatta, että perheväkivallan vastaanottava osapuoli oli kaikin keinoin pyrkinyt minimoimaan raa’an pahoinpitelijänsä saaman tuomion. Ammatillisen rikollisjengin johtaminen on stressaavaa työtä ja onko siitä aina tehtävä niin iso numero, jos moottoripyöräharrastajalla hiukan mopo keulii? Kyllä työmies on kopsunsa lisäksi ansainnut oikeuden ruhjoa maihinnousukengällä rouvansa kurkkua. Ja heittäköön ensimmäisen kiven hän, joka ei olisi joskus äkämystyksissään hieronut koiran ulostetta puolisonsa hiuksiin.

    Kotiäidit ja perheiden valinnanvapaus ovat joutuneet käsittämättömän vihanpidon kohteeksi.

    Suvaitsevaisto on kaikista suvaitsemattomin.

    Tai ehkä kristilliskonservatiivinen ulkoministeri on harmissaan vanhemmista holhousvaltion oikuista, kuten sotkeutumisesta tämän kantahämäläisen nuorenparin perhe-elämään. Kansalliseksi ikoniksi ja talvisodan veriuhrin symboliksi noussut vuoden 2011 kultajuhlien torilla tavataan -mies on nyt vaarassa leimautua pahimman lajin rosvoksi, pahoinpitelijäksi ja jopa murhaajaksi. Ketäpä muutakaan siitä syyttäisi kuin poliisia. Ei ihme, että lätkähopeaan tarttui ikävä häpeän sivumaku. Saisi valtio pitää nokkansa ulkona täysivaltaisten kansalaisten lupsakasta kotirauhasta.

    Välillä Soini kuitenkin eksyy retorisessa kikkailussaan aivan todelliseen päivänpolitiikkaan. Kuten arvostellessaan sosiaalidemokraatteja heidän vastenmielisestä tavastaan todeta faktoja:

    Opposition tehtävä on arvostella hallitusta. Se kuuluu demokratiaan ja on normaalia politiikkaa.

    Sen sijaan paikkansa pitämätön leimakirveen käyttö on likaista leimaamista. Siihen SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne sortuu, kun väittää Perussuomalaisten suojaavan rasisteja.

    SDP:n puheenjohtajan tokaisu on tietenkin politiikan todellisuudelle tyypilliseen tapaan hiukan kulmistaan pyöristelty. Timo Soinin tuohtumus ei silti ole millään tasolla perusteltua, onhan hän itse ollut rakentamassa puolueestaan ulkomaalaisvastaisuuden linnaketta.

    Silti, niin oudolta kuin se kuulostaakin, jytkymaisterin puolustuspuheenvuoro saattaa lähestyä totuutta ikään kuin takaperin: vaikka perussuomalaiset ovat kynsin ja hampain hyysänneet rasisteja, nämä kiittämättömät hylkäävät heidät. Näin reaalitodellisuus yrittää mukautua Timo Soinin propagandaan.

    Puolue on uusimman HS-gallupin mukaan menettänyt jo 8,3 prosenttiyksikköä eduskuntavaalikannatuksestaan ja peräti 13,4 prosenttiyksikköä parhaimmasta kannatusmittauksestaan viisi vuotta sitten. Toisin sanoen vaalituloksen takaa on haihtunut liki puolet ja mittaushuipusta uskomattomat 60 %.

    Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa annettiin karvan verran alle kolmemiljoonaa ääntä. Perussuomalaisten osuus, 17,6 prosenttia, on tästä potista 524 054 kappaletta. Nyt mitatun 9,3 prosentin kannatuksella persujen laariin sataisi enää 276 066 ääntä – siis mikäli kokonaisäänimäärä pysyisi ennallaan.

    Kato on hirmuinen, lähes ennen kokematon suomalaisessa puoluepolitiikassa. Työmarkkinapoliittinen selitys, jota Timo Soini itse suosii, sisältää runsaasti muunneltua totuutta. Populismin ammattilaisena ja oppineena miehenä Soini tietää, että kymmeniä- tai satojatuhansia persuäänestäjiä tuskin on elähdyttänyt vaikeasti muotoiltu houre työväenpuolueesta ilman edunvalvontaa.

    Perussuomalaiset saivat viime eduskuntavaleissa 524.000 ääntä. Antoivatko he äänensä rasistisista motiiveista?  Kysymys on jo sinänsä pähkähullu. Ja vastaus on ei.

    Yksi vilkaisu perussuomalaiseen eduskuntaryhmään todistaa Soinin puhuvan pötyä. Jengi koostuu voittopuolisesti aivan järjettömään ihmisvihaan yltävistä apartheid-poliitikoista tai maallikonkin silmin arvioituna vainoharhaisista hulluista. Heidät on nostettu valtiopäiville pitämään Suomi yksivärisenä. Se oli heidän vaalilupauksensa ja se sai soihtu- ja talikkokansan suurin joukoin vaaliuurnille.

    Sitten jotain tapahtui.

    Syksyllä 2015 Helsingin Sanomat selvitti, onko romahdusmaisesti huvennut persukannatus valunut mahdollisesti muille puolueille. Tuolloin jo tiedettiin, että yli puolet perussuomalaisia eduskuntavaaleissa äänestäneistä ei ollut enää halukas äänestämään samaa puoluetta. Soinin otaksuma duunariäänestäjien ”palaaminen” demareiden riveihin kattoi kuitenkin vain kymmenesosan koko hävikistä. Liki kolmannes ilmoittautui nukkuviksi ja nelisen prosenttia oli löytänyt mielekkäämmän suosikin esoteeristen pienpuolueittemme riveistä.

    Kadonneen kolmanneksen koostumusta voidaan arvailla. Tutkija Jussi Jalonen pöyhi joutessaan Helsingin Sanomain ja Suomen Kuvalehden vuosina 2011 ja 2015 tekemiä äänestäjäkyselyitä ja muistutti yleisöään, että perussuomalaiset ovat suurelta osin (ja kaikista muista eduskuntapuolueista poiketen) todellakin olleet rasistisia. Tätä mieltä olivat jopa persukannattajat itse: yli neljännes (27 %) perussuomalaisia äänestäneistä piti itseään rasisteina, kun koko kansasta luku jää puoleen tästä. Todellinen kuva on vieläkin selkeämpi. Vuonna 2011 teetetyn tutkimuksen mukaan yli puolet perussuomalaisisia äänestäneistä on uskonut, että ”joihinkin rotuihin kuuluvat ihmiset eivät kerta kaikkiaan sovi asumaan moderniin yhteiskuntaan”. Koko kansasta 29 % tunsi tuolloin samoin. Ero on huomattava.

    Suomen Kuvalehti puolestaan osoittaa, että täsmälleen kolmasosa perussuomalaisia vuoden 2015 vaaleissa kannattaneista vaatii vaihtoehdottomasti, että Suomessa asuisi ”syntyperäisiä suomalaisia, jotka jakavat suomalaiskansalliset arvot”.

    Nämä kaikki roturealistit järjestivät keväällä 2015 Perussuomalaisille lähes yhtä suuren äänisaaliin kuin neljä vuotta aiemmin – jopa ilman monia vanhoja vennamolaisia jytkyveteraaneja. Eduskuntaryhmän rasistisiipi vahvistui. Nyt tullut suosion romahdus on siis sidoksissa hallitusvastuun aiheuttamaan pettymykseen nimenomaan ulkomaalaisasiassa. Puolue ei ole kyllin ilmatiiviisti sulkenut rajoja ja ampunut sisälle livahtaneita.

    Perussuomalaisten ongelma on täydellinen umpisolmu eikä sillä ole aivan äskettäistä ennakkotapausta. Puolue on hylännyt käytännöllisesti katsoen kaikki muut tavoitteensa voidakseen antaa hellää suuseksiä rakkaille rasisteilleen. Se on siunannut auliisti Euroopan keskuspankin ja Saksan ajaman, suomalaistakin yrittäjää kuristavan deflaatiopolitiikan, vaikka sen piti olla jollain tavalla eurokriittinen. Se on työntänyt vähävaraiset suomalaiset junan alle saadakseen nimensä samalla niihin papereihin, joilla turvapaikanhakijoiden eloonjäämisprosenttia leikataan. Ja silti uusnatsit hylkäävät liikkeen, jota he pitävät liian lepsuna, liian kompromissihaluisena, liian kokoomuslaisena.

    Ensi kevään kuntavaaleissa Soinilla onkin miettimisen paikka. Puolueen kansanedustajien ja nuoriso- sekä paikallispoliitikkojen – näiden joukossa espoolainen Seppo Huhta ja tamperelainen Terhi Kiemunki – viestintä on suunnattu yksinomaan pakokauhun vallassa lähintä natsia äänestävälle ksenofobille. Kun tämä kohderyhmä on menetetty, persuilla ei oikein ole varasuunnitelmaa.

    Nuivasta vaalimanifestista piittaamattomia konservatiiviäänestäjiä pakkomielteiset raiskausfantasiat, avoin yhteistoiminta radikaalien kansallisosialististen äärijärjestöjen kanssa sekä aivan mihin hyvänsä poliittiseen kysymykseen maagisesti kytkeytyvä salaliittoteoria kansakunnan olemassaoloa jäytävästä islamisaatiosta eivät sähköistä yhtä paljon kuin aivan todelliset huolet peruspalveluiden tasosta ja saatavuudesta, työpaikoista tai arvonlisäveron korotuspaineista. Keitä he äänestävät, jos ehdolla on pelkkiä minareettikielloista kiljuvia ”maahanmuuttokriitikkoja”?

    Ehkä siksi Soinin puheissa tuppaa ylimielisten herjojen ja haukkujen lisäksi toistumaan sana ”paskalaki”. Kohta näet hänen puolueensa ainoat kannattajat ovat ne jälleenrakennuskauden asutustilojen geneettisesti perussuomalaiset perilliset, joiden ympärivuotisten kesämökkien jätevesihuollon päivittämiseen saatiin lisäaikaa juuri perussuomalaisten vahtivuorolla. Kyllä silläkin pari valtuustopaikkaa turvaa.

  • Pikkujouluista kontaten

    Mainostelevision uutisista taisteltiin kovasti 1970-luvun lopulla. Varsinainen vääntö aiheesta aloitettiin vuonna 1977, mutta lupa myönnettiin vasta vuonna 1980 Keskustan puoluekokouksen jälkeen. MTV:n uutisia kannattanut Johannes Virolainen sai tahtonsa läpi, mutta hävisi puheenjohtajavaalit Paavo Väyryselle. Yleisradion hallintoneuvostossa istuneet sosiaali- ja kansandemokraatit vastustivat.

    Kun ensimmäiset Kymmenen uutiset lähetettiin syyskuussa 1981, Timo Haapala oli vasta seitsemäntoista.

    Nyt MTV Uutisten politiikan toimituksen esimiehen pikkujoulukausi vaikuttaa joka tapauksessa ottaneen lentävän lähdön – ainakin mikäli voimme luottaa hänen Twitter-tilinsä viserteisiin.

    Pariisin terrori-iskut ovat käsittämättömässä julmuudessaan herättäneet monenlaisia reaktioita, joten ei mikään ihme, että myös ja etenkin Haapala huomasi maailman muuttuneen. Hän muisti vierailleensa Pariisissa kaikkine Schengen-kansalaisen etuuksineen. Ei ehkä enää.

    sen_verran_pariisissa

    Tovia myöhemmin Haapala huolestui vanhojen Pisa-testitulostensa jälkilämmössä päiväänsä paistattelevien suomalaisten typeryydestä. Eivät taida tässä maassa arvatakaan, että Ranska on myös EU-maa.

    tajutaanko_suomessa

    Sitten hiukan läikkyi. Merde!

    jatk

    Timo Haapala kysyy rehellisesti (päinvastoin kuin tavallisesti?), onko ”isis” Suomessa. Who’s your daddy, bitch? Vastaushan on tietenkin, että suojelupoliisin mukaan on, tosin yksittäisinä hahmoina. Ilmeisesti Haapalalle ei ole kerrottu, että jo vain.

     

    isis_suomessa

    Reilut kymmenen minuuttia myöhemmin Haapala muistaa jälleen, ettei hän vihaa mitään niin paljon kuin Neuvostoliittoa, ellei sitten sosiaalidemokraatteja. Hän vertaa terrori-iskua Neuvostoliiton hajoamiseen eikä kukaan oikein tiedä, miten saatanassa.

    neuvostoliitto_hajosi

    Taas kuluu kaksitoista minuuttia. Haapala kynäilee Twitteriin rakkauskirjeen Timo Soinille, joka on täydellinen ulkoministeri…

    nyt_on_sanottava

    … sillä kyseessä ei ole Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen jäsen.

    ei_demari

    Emme voi vieläkään tietää, millä ja miten paljon glögiä on terästetty, mutta joka tapauksessa politiikan toimituksen esimies rupeaa tuntia myöhemmin muistelemaan, kuinka Erkki Tuomioja aina silkkaa demariuttaan kieltäytyy lopettamasta lomaansa, hyökkäsivät hyökyaallot eli niin kutsutut tsunanit sitten mihin hyvänsä Pariisin kaupunginosaan.

    erkin_tsunani

    Kun Haapalalta perustellusti kysytään, mitä vit… ihmettä hän nyt hourii, vastauksena on päätön vastakysymys. Passiivis-aggressiivisen inttämiskierroksen jälkeen kysymys jätetään vastaamatta.

    hallituspohja_fasistinen

    Sillä aivan niin kuin Jussi Halla-aho on muotoillut, ”on vaikea keksiä maailmankaikkeudesta alhaisempaa matelijaa kuin pohjoismainen sosiaalidemokraatti”.

    asiakeskustelu_demari

    Itse asiassa Timo Haapala ei ole Halla-ahon linjoilla vain arvioissaan SDP:stä. Vihollinen on muslimi ja Poitiers’n taistelussa nuo perkeleen saraseenit heitettiin ulos Euroopasta. Haapalaa silminnähden harmittaa, etteivät nykypäättäjät ymmärrä olevansa sodassa islaminuskoisia vastaan.

    kaarle_martel

    Lopulta entinen valtiosihteeri Esa Suominen huolestuneena muistuttaa Haapalaa työmies-Putkosen arvokkaasta ohjeesta sulkea Facebook, kun pullon korkki aukeaa. Seurannut lyhyt keskustelu huipentuu Timo Haapalan suorittamaan blokkaukseen…

    poistan_sinut

    … sekä Tuomas Saloniemen mestarilliseen vittuiluun.

    carl_bildtinin

    Sillä muistammehan, kuinka ruotsalaispoliitikko joutui kesken Nelson Mandela -muistojensa yllättäen Setä Arkadian Sture Fjäder -kritiikin välikappaleeksi. (Perussuomalaisten puoluelehti on laatinyt tapauksesta mehevimman kuvauksen.)

    Mutta kuten ulkoministeri Soini on joskus sanonut, kyllä hän ymmärtää, jos työmies raskaan viikon jälkeen kopsun ottaa. Kukapa meistä ei toisinaan marrasmasennustaan omin lääkkein koettaisi tasoitella?

     

    Tekstiä on muutettu 16.11.2015 poistamalla 17-vuotiasta Timo Haapalaa käsittelevä lause.

  • Kateellisten kansanpuolue

    peruss_logo_rgb

    Me täällä mediassa olemme tehneet karkean virhearvion. Myönnetään se tässä ja nyt, avoimesti. Se olisi pitänyt nähdä viimeistään ykkösjytkyssä, ehkä jo Halme-ilmiössä. Perussuomalaiset poliitikot kyllä nähtiin ja kuultiin korkealta ja kovaa, mutta kansaa ei. Vaikka kansahan ne äänet lapioi persujen laariin.

    Virheen taustalla on oletus, että puolue kuin puolue on olemassa ensi sijassa ajaakseen peruskannattajaryhmänsä asiaa. Demarit marssivat parasta aikaa historian roskakoriin vakiduunissa työskentelevien palkansaajien nimissä. Kokoomus ajaa työnantajaliittojen, pankkiirien ja yleensä hyvätuloisten asiaa, keskusta on perustanut oman kannatuksensa maamme satoihin kirkko- ja kunnanvaltuustoihin ja vasemmistokin lyö henkitoreissaan rumpua pienituloisten tai kerta kaikkiaan tulottomien puolesta. Kristilliset puolustavat kansankirkkomme militantteja ääriliikkeitä ja ruotsalaisten tukijoukot voidaan lukea suoraan väestötilastoista. Jopa vihreillä on ympäristöasia ajettavanaan, vaikka puolue muuten ei tähtää yhdenkään ihmisryhmän välittömien etujen turvaamiseen.

    Perussuomalaiset ovat yksin siinä, että he eivät aja kenenkään tai minkään etua – ei uusia etuja tai vanhojen säilyttämistä.

    Tätä viestiä on hoettu siitä asti, kun Timo Soini ensimmäisen kerran yritti puhua pehmoisia työväenpuolueesta ilman sosialismia. Hallitusvastuussa puolue on käynyt sanoista tekoihin. Kukaan ei voi pahimmissa houreissaankaan väittää persujen kohentaneen edes isä-Vennamon ajoista asti mukana roikkuneiden ydinkannattajiensa hyvinvointia. Puolue on turvannut toiminnassaan tähän mennessä vain oman ja johtajistonsa talouden.

    Me houkat olimme kuvitelleet punaisen eri sävyissä loimuavissa kuplissamme, että tokihan persuäänestäjä katsoo numeroita ja tekee johtopäätöksensä, mikäli eurot eivät virtaa kotiinpäin. Mikä idioottimainen arvio! Demareiden kannatuskehitys riippuu täysin kolmikannassa sovituista palkankorotuksista ja keskustan kannattaja on tarkka siitä, että etupihalle vedetään uusi moottoritie viikon päästä siitä, kun puoluetoveri on nimetty liikenneministeriksi, mutta perussuomalaista lämmittää vallan toinen ajatus. Persu ei halua itselleen mitään.

    Persu on kuin tunnetun vitsin suomalainen. Kerrotaan, nimittäin, opettavaista kaskua, jossa vertaillaan amerikkalaista ja suomalaista. Kun amerikkalaisen naapuri ostaa auton, amerikkalainen ostaa itse samanlaisen tai kalliimman. Kun suomalaisen naapuri rakentaa saunan, suomalainen toivoo, että kunpa se palaisi.

    Tämän Soini on oivaltanut ja tätä kateusrauhasta hän lypsää kuolemaansa asti.

    Perussuomalainen on periaatteessa tyytyväinen elämäänsä sellaisena kuin se on, oli rahaa sitten säästöiksi asti tai ei. Enemmän vaurauden tavoittelu olisi vaivalloista ja tulisi oikeastaan melko kalliiksi. On helpompaa leikata naapurilta. Kun turvapaikanhakijalta otetaan pois loputkin sosiaalietuuksien jäännökset, joita loputtoman saita yhteiskuntamme on harvoille rajan yli päässeille luovuttanut, perussuomalaisen suhteellinen asema kohoaa. Kun taiteilijalta otetaan pois apurahansa, perussuomalainen ejakuloi saunassaan pelkästä vahingonilosta.

    Tasa-arvoinen avioliittolaki kismittää perussuomalaista siitä riippumatta, onko hän piinkova ateisti vai sattuuko hän palvomaan helluntailaisten raivohullua Jumalaa. Ei hän siitä piittaa, miten lakia puolustellaan. Hän näkee silmissään jonkin ihmisryhmän saavan oikeuksia, joita sillä ei aiemmin ollut, ja se on väärin. Jotenkin se on pois häneltä.

    Kreikan tukipaketit olivat perussuomalaisille aluksi kimurantti kysymys. Periaatteessahan siinä annetaan rahaa jollekulle toiselle eli kohennetaan jonkun muun asemaa. Mutta mitä enemmän vasemmistossa toitotetaan lainaehtojen kauheudesta ja Kreikan kansan lohduttomista tulevaisuudennäkymistä, sitä kernaammin persut allekirjoittavat kaikki EU:n faksaamat takauspaperit. Vaikka Suomi hyvin todennäköisesti menettää kaiken antamansa korkojen kera, se on halpa hinta Kreikan kansantalouden lanaamisesta. Meillä on ehkä yt-neuvottelut, mutta teistä luojan kiitos tehtiin kehitysmaa.

    Viimeksi suomalaiset kansalais- ja ihmisoikeusaktivistit olivat tyrmistyksissään Timo Soinin kannasta, jonka mukaan Suomi ei voi ottaa vastaan 792 Välimeren turvapaikanhakijaa. Siis puolta prosenttia jo yksin siitä siirtolais- ja pakolaisjoukosta, joka on viimeisen puolen vuoden aikana rantautunut EU-maihin tai hukkunut yrittäessään. Ei edes, vaikka Suomella on kaksi vuotta aikaa osallistua taakanjakoon.

    Pöyristyneinä olemme punaiset ja vihreät tahoillamme puhkuneet, eikö uskovaisella miehellä ole minkäänlaista lähimmäisenrakkautta. Tai olisiko edes hänen kannattajillaan omaatuntoa ja empatiantajua.

    Onhan sitä, kyllä kylminkin persu empatiaan kykenee. Hän pystyy kuvittelemaan, miten syvältä viiltää lähteä sotaa ja köyhyyttä pakoon omasta kodista, hylätä isä ja äiti, käyttää kaikki perheen rahavarat vain voidakseen uhmata hukkumiskuolemaa, Kreikan ja Italian väkivaltaisia rannikkovartijoita ja lopulta koko EU:n ulkomaalaisvastaista maahanmuuttokoneistoa. Juuri se saa suomalaisen sydämen sykkimään. Hän tuntee iloa siitä, että itsellä ei ole noin paha olla. Hänen pienet vaikeutensa alkavat tuntua siedettäviltä, kun tietää, että kokonaiset kansat tuhoutuvat hänen kynnyksellään. Auta armias, jos siellä joku ojentaa kätensä hukkuvalle!

    Muutamat parhaimman argumentin periaatteeseen uskovat loogikot taas saattavat hölmöyksissään ajatella, että perussuomalaisia äänestäneen pää olisi käännettävissä osoittamalla tilastoin ja anekdotaalisin esimerkein, ettei alle 800 hypoteettisen turvapaikanhakijan ottamisesta vastaan ole pienintäkään taloudellista haittaa Suomen kansantaloudelle. Puhumattakaan mahdollisista hyödyistä myöhemmässä elämässä. Järjetöntä, eivät suomalaiset laske sellaisia. Työlästä puuhaa ja tuloksiltaan epävarmaa. On mutkattominta varmistaa tässä ja nyt, että toiset, ketkä hyvänsä, kärsivät vähän enemmän.

    Se on perussuomalaisuuden syvin oivallus. Ei minulle mitään, mutta kaikilta muilta pois.

  • Väitöskirja

    peruspomo

    Peruspomo-kirjassa Timo Soini tutkii puolueensa nousua suuruuteen – niin sanottua jytkyä – ja omaa rooliaan tapahtumien kulussa. Unto Hämäläinen luonnehti arviossaan kirjaa ”häpeilemättömän narsistiseksi”, mutta tässä vanha toimittaja kyllä antaa väärän diagnoosin. Soini on kyyninen realisti. Peruspomo on Suomen johtavan populismiammattilaisen vahvaan empiriaan nojaava tutkimus voittavan poliittisen ilmiön rakentamisesta.

    Valtiotieteiden maisteri on kirjoittanut viimeinkin väitöskirjansa.

    Teos voidaan jakaa kahteen saarekkeeseen. Toinen on tutkija-Timon pohdiskelua suomalaisen politiikanteon dynamiikasta ja toinen on Iso-Britannia.

    Timo Soinissa on – uskomatonta kyllä – jotain samaa kuin marsalkka Mannerheimissa. Siinä hän istuu asunnossaan oman myyttinsä varjossa, väsynyt, sairas mies. Johtaja, joka on aivan liian etevä omille kannattajilleen. Intohimoinen anglofiili, joka joutuu asemansa takia kuuntelemaan valaistua talousmetsää asuttavan sisäsiittoisen kansan muukalaisvihaa. Konservatiivi, joka ei siedä natseja, mutta liittoutuu niiden kanssa.

    *

    Eurovaalit 2009 osoittautuivat käännekohdaksi Timo Soinin elämässä. Poliittinen nousu oli alkanut jo vuosia aiemmin, mutta Soinin oma kehitys junnasi paikoillaan. Hän oli vaarassa muuttua pilakuvaksi itsestään, ikuista uhmaikää eläväksi tunkkaiseksi möykyksi, joka vaatii almanakkatoimiston lakkauttamista, koska taistolaisprofessorit ovat sallineet ajanlaskun jatkua vuoden 1951 jälkeen.

    Kirjassa kuvaillaan nopein siveltimenvedoin, kuinka vaalit alkoivat jo hajottaa puoluetta – kuten Soini sen silloin näki. Riitaisen SMP:n loppuajat kokenut puoluejohtaja aavisteli vaaran merkkejä, etenkin kun Jussi Halla-ahon ehdokkuutta ruvettiin hoputtamaan puolueen ulkopuolelta. Rasistitohtorin puolesta kampanjoitiin kärkkäästi etenkin Hommaforumilla ja Juha Mäki-Ketelän kannattajakorttikeräyksessä, mikä puolestaan noteerattiin mielihyvin kaupallisessa mediassa. Natsit myyvät aina. Lopulta Soinille jäi hyvin vähän muita vaihtoehtoja kuin lähteä itse puolueensa pääehdokkaaksi. Kaikki muut olisivat jääneet Halla-ahon varjoon.

    Pakkorako osoittautui onnenpotkuksi. Vuodet Euroopassa 2009–2011 ovat taatusti olleet Timo Soinin elämän parasta aikaa, vaikka hän toistaa useaan otteeseen epäilevänsä eurooppalaista projektia. Rivien välistä on luettavissa tunnustus: Euroopan unioni on kaikessa elitismissään tullut luoneeksi hyvät puitteet omien kriitikoidensa kohtaamiselle. Peruspomossa ei mitenkään peitellä iloa, mitä Soini kokee istuessaan brittikonservatiivien kanssa niin kutsutuilla gadfly– eli raatokärpäsillallisilla Strasbourgissa kertomassa Lenin-vitsejä. Kielitaitoinen mies hankkii ystäviä kaikkialta Brysselistä ja erityisesti brittiporukoista. Katolinen usko avaa ovia irlantilaisten ja italialaisten kanssa. Asiat rullaavat juuri niin kuin pitääkin. Oikeat tyypit ovat oikeissa paikoissa.

    Euroopan unionissa Soini huomasi ensimmäistä kertaa puhuvansa samaa kieltä kaikkien kanssa – asioista voidaan keskustella jopa siinäkin tapauksessa, että niistä ollaan eri mieltä. Timo Soinin kohtalona on ollut tulla ymmärretyksi paremmin kaikilla muilla kielillä kuin suomeksi.

    Timo Soinin todellinen koti ei ole Espoon Iivisniemessä, se on lentokoneessa Brysselistä Lontooseen ja takaisin.

    *

    Politiikan ruuhkavuosia Peruspomo lähtee purkamaan vuodesta 2011. Jytkyvoiton myötä kissanpäivät mantereella olivat ohi ja Soini joutui palaamaan Suomeen eduskuntavaalien ääniharavana. Tukalat ongelmat odottivat. Kontrasti Brysselin kansainvälisen toverihengen ja vastamuodostetun perussuomalaisen eduskuntaryhmän välillä oli karmaiseva. Soini ei peittele tympääntymistään maahanmuuttokriitikoiden yksisilmäisyyteen. Henkevien filosofisten keskusteluiden jälkeen ympärillä on ”immosten” ja ”hakkaraisten” porukka, joiden vainoharhaisia Eurabia-teorioita ja islamofobiaa Soini ei edes yritä jakaa.

    Ei silti – ei pidä liioitella Soininkaan kosmopoliittista avarakatseisuutta. Vaikka populisti on omaksunut pöytätapoja herrasväen seurassa liinalta syödessään, se ei tee hänestä vielä samettitakkista viherhumanistia.

    Perussuomalaisen näkemyksen mukaan eliitin ja kansan välille on rakennettava joka tilanteessa dikotomia, vaikka se olisi kuinka kaukaa haettu. Niinpä Soinikin toistelee teoksessaan Hommaforumilla levitettyä myyttiä, jonka mukaan maahanmuuttopolitiikasta ei ole käyty Suomessa poliittista keskustelua. Äärioikeistolaisten ”maahanmuuttokriitikoiden” suosikkiväite on alusta asti ollut, että jokin kasvoton eliitti junailisi Suomen pakolaisasioita ilman demokraattista mandaattia. Siksi tarvitaan vaihtoehto, joka vain sattumalta näyttää räikeältä rasismilta.

    Ollaanpa salaliittoteoriasta mitä mieltä tahansa, asia on kuitenkin Soinin mielestä nyt kunnossa. Homma on hoidettu: Jussi Halla-ahon ja tämän opetuslasten tekemän työn ansiosta maahanmuuttokysymys on pysyvästi osa poliittista keskustelua, turvapaikanhaku, monikulttuurisuuskasvatus ja maahanmuuttajien sosiaaliturva ovat päteviä vaaliteemoja muiden joukossa.

    Analyysissään omasta puolueestaan Soini haksahtaa pahimman lajin itsepetokseen. Siellä täällä kirjan sivuilla pilkahtelee ymmärrys siitä, että Perussuomalaisten riveissä ei ole yksinomaan kansakunnan valioyksilöitä. Muutamia näkyvimpiä hörhöjä Soini haukkuu nimeltä mainiten. Mutta kaikesta huolimatta Soini on sokea sille ilmiselvyydelle, että jytkypuolueen kannatus perustuu juuri siihen aivottomaan muukalaisvihaan, jota hän itse inhoaa.

    *

    Presidentinvaalit 2012 herättivät Soinin tutkijanvaistot, vaikka oma kampanja jäi suutariksi. ”Kyllä se vain niin oli, ettei miehestä irronnut enempää”, puoluejohtaja hiukan alistuneena toteaa. Niinistön voitosta Soini oli täysin varma alusta alkaen, joten tavoite oli ollut paikka toisella kierroksella. Toisin kävi. Pekka Haaviston presidentinvaalikampanja oli yllättänyt jopa politiikan ammattilaisen.

    Haavisto-ilmiön ottaessa tulta ympäristöpuolueeseen alkoi tulvia uusia jäseniä. Kirjassa Soini kertoo säikähtäneensä, että Vihreät saisivat nyt ensimmäistä kertaa rekrytoitua kuntavaaliehdokkaita kaikkialla Suomessa. Ikkuna oli auki maakuntiin. Niin ei käy aivan joka päivä suomalaisessa puoluepolitiikassa. Keskustan yritys päästä suuriin kaupunkeihin on epäonnistunut joka kerta, mutta Perussuomalaisilla on iso valtuustoryhmä lähes kaikissa metropolialueen kunnissa.

    Erityisen vaikeaa on helsinkiläispuolueen vallata alaa maaseudun pienissä kunnissa. Soini ottaa kunnian itselleen siitä, että Perussuomalaiset olivat edellisissä vaaleissa 2008 ensimmäistä kertaa murtaneet Keskustan hegemonian. Puoluejohtaja oli kerännyt listat täyteen ehdokkaita useilla toritapaamisilla ja jopa lehti-ilmoittelulla. Salon Perussuomalaisten Kalevi Satopää oli pistänyt omalla vastuullaan lehteen kutsun tulla ilmoittautumaan Timo Soinille ehdokkaaksi. Soini oli aluksi vastustanut ajatusta liian yksioikoisena jopa hänen standardeillaan. Sittemmin se osoittautui loistavaksi menestystarinaksi.

    Välihuomiona on todettava, että vaikka Perussuomalaisten jäsen- ja ehdokashankinta ovat aina sujuneet, paluu arkeen on ollut vaikeampaa. Ei edes Soini pysty vahtimaan jokaista puolueosastoa. Kalevi Satopääkin loikkasi jo syksyllä 2010 Olavi Mäenpään äärioikeistolaiseen Vapauspuolueeseen – ja myöhemmin samaisesta Vapauspuolueesta Mäenpään mukana irronneeseen Sinivalkoiseen Rintamaan. Sattumalta näistä juonenkäänteistä Peruspomo vaikenee näyttävästi.

    *

    Soinille vaalit ovat olleet populistisen teorian kenttäkokeita. Vielä 2003 pakkaa sekoitti Tony Halme (kirjan kuvaus Halmeen hautajaisista on huomattavan riipaiseva), mutta viimeistään presidentinvaaleista 2006 Perussuomalaiset ovat nousseet siivilleen Soinin hahmottelemalla tavalla.

    Pienin variaatioin Soinin kehittelemää kaavaa toistellaan pitkin poikin kirjaa. Kohua luodaan ärsytyskynnyksen ylittävillä blogeilla, Facebook ja lehdistö pitävät sitä yllä. Lopulta tullaan itse paikan päälle hakemaan nimet papereihin.

    Syystä tai toisesta – todennäköisin peruste on rahojen täydellinen loppuminen – Vihreät eivät kyenneet Haavisto-kampanjassa toistamaan Soinin ja Perussuomalaisten läpimurtoa. Tekstistä voi lukea jopa pientä sääliä. Perussuomalaiset menettivät pitkäaikaisen ja omalla tavallaan mieluisan vastapelurin Vihreiden jäädessä kannatuksessa liian kauas jälkeen. Asiaa ei sanota ääneen, mutta kirjoituksesta huokuu huoli perussuomalaisista, jotka ilman luonnollisia vihollisia ovat vaarassa hylätä paimenensa ja karata metsään.

    *

    Onneksi vaalivoittajalla on muutakin työtä kuin puolueensa kellokkaiden rikoslain vastaisten vihakirjoitusten kommentointi. Vaalikauden alussa Soini valittiin aivan oikeutetusti eduskunnan ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajaksi. Pesti on tärkeä ja näyttävä, mutta ennen kaikkea se vie impivaaralaispuolueen ainoan kosmopoliitin takaisin paikkoihin, joissa ihmisten kanssa voi keskustella tai kinastella Jumalan olemassaolosta kaikessa yhteisymmärryksessä.

    Jyrki Lehtolan syyskuussa 2010 laatima kolumni osoittautui lopulta todeksi.

    Mitähän Timo Soini tekee, kun se saa riisua Soinin Timon roolinsa? Hirveästi toivoisi, ettei se sanoisi kenellekään ”Pyrsseli”, vaan: ”Ah! Brie de Meaux! Kuninkaiden juusto, tän kanssa maistuu Grand Enclos du Château de Cérons.”

    Timo Soini: Peruspomo. WSOY, Helsinki 2014.

  • Miltton ja Perussuomalaiset syvästrategiseen yhteistyöhön

    Tiedote

    Embargo: 1.4.2014, klo 13.00

     

    Viestintätoimisto Miltton Networks ottaa huhtikuun 1. päivästä alkaen hoitaakseen Perussuomalaisten tiedotuksen, markkinoinnin ja sosiaalisen median läsnäolon ainutlaatuisen laajalla yhteistyösopimuksella. Viestintäyritys vastaa myös Perussuomalaisten poliittisten ohjelmien sisällöstä ja puolueen periaatteiden määrittelystä. Suomalaisessa poliittisessa lähihistoriassa näin syvä yhteistyökuvio on erittäin harvinainen.

    Viimeksi samaa on yrittänyt Kansallinen Kokoomus, joka osti viestintänsä ja puolueohjelmansa mainostoimisto Bob Helsingiltä.

    Puolueen puheenjohtaja Timo Soini uskoo, että Miltton Networksin ja Perussuomalaisten hanke ei jää ainoaksi lajissaan. Soinin mukaan on luultavaa, että muutkin isot puolueet ulkoistavat yhä enemmän ideologista pohdintaansa kommunikaation ammattilaisille.

    Perussuomalaisten markkinoinnista vastaava Jukka Jusula kertoo, että Miltton Networks vakuutti puolueen vahvalla substanssiosaamisellaan ja ennen kaikkea vaikuttavalla portfoliollaan.

    – Rakennusyhtiö SRV:lle tehty pörssitiedottaminen todistaa, että Miltton on samalla aaltopituudella Perussuomalaisten kanssa, Jusula kertoo.

    Sopimuksen arvoa ei kerrota, mutta molemmat osapuolet ilmoittavat olevansa tyytyväisiä neuvottelutulokseen.

    Miltton Networksin ja Perussuomalaisten yhteistyötä on pienessä mitassa kokeiltu jo aiemminkin. Viestintäyritys on pitänyt Uuden Suomen Puheenvuoro-palvelussa jo usean vuoden ajan yllä perussuomalaisblogia Reijo Tossavaisen nimellä.

    Lisätietoja:

    Toimitusjohtaja Mathias Järnström, mathias.jarnstrom(at)miltton.fi, +358 40 073 8002

    Puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo, riikka.poutsalo(at)perussuomalaiset.fi, +358 207 430 808

  • Radikaalit

    Perussuomalaiset r.p. synnytettiin mandoliinikrapulassa 11. toukokuuta 1995, jääkiekon maailmanmestaruutta seuranneen kolmen päivän kansallisdokaamisen jälkeen. Puolueen puheenjohtajaksi valittiin nimismies Raimo Vistbacka, puoluesihteeriksi VTM Timo Soini.

    Institutionalisoitunutta korruptiota, Veikko Vennamon sanoin ”rötösherroja”, virassaan jahdannut Vistbacka oli vankan kokemuksensa nojalla luonnollinen valinta johtamaan sittemmin puolueen rahasäiliötä, Perussuomalaisten Tukisäätiötä. Timo Soini on puolestaan luotsannut koko puljua vuodesta 1997.

    Perussuomalaiset on kansallismielinen ja kristillissosiaalinen puolue. Emme usko oikeistolaiseen rahavaltaan emmekä vasemmistolaiseen järjestelmävaltaan. (Perussuomalaiset: Arvomaailmamme)

    Ideologialtaan Perussuomalaiset on postmoderni, uusromanttisten mielikuvien pohjalle rakentuva radikaali vallankumousliike. Siinä on piirteitä Espanjan falangismista ja Italian fasismista sekä Yhdysvaltain teekutsuliikkeestä, muttei minkäänlaista ”suurta kertomusta”.

    Perussuomalaiset kannattavat populistista eli kansan suosioon perustuvaa demokratiakäsitystä elitistisen eli byrokraattisen demokratiakäsityksen sijaan. Populistisen demokratiakäsityksen mukaan kansalaiset haluavat valita edustajikseen henkilöitä, joiden kanssa heillä on asioista samat näkemykset tai mielipiteet ja jotka kykenevät yhdistämään kansaa erilaisten eturyhmäpyrkimysten paineessa. (Perussuomalaiset: Arvomaailmamme)

    Ulkomaisten esikuviensa tavoin Perussuomalaiset vastustaa parlamentarismia – populismissa on tällainenkin eduskuntapuolueelle kiusallinen ominaisuus. Elitismi- ja etujoukkokammossaan puolue ei myös ole järin hanakasti suostunut käyttämään kansalais- ja etujärjestöjä bulvaaneinaan, mikä on suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa lähes ainutlaatuista. Edes sisarpuolue Vihreät – De Gröna ei ole yhtä huolissaan poliittisesta hygieniastaan.

    Perussuomalaiset joutuvat tiukan asenteensa vuoksi turvautumaan ulkoparlamentaarisiin painostuskeinoihin ajaakseen asiaansa.

    Varsinaista fyysistä väkivaltaa ei puolueen nimissä harrasteta – muutamat yksittäistapaukset poislukien – mutta myös sitoutumaton pahoinpitelytoiminta voidaan hyväksyä, jos se kohdistuu tarpeeksi epämiellyttäviin tahoihin. Eikä isossa puolueessa ole niin tarkkaa, vaikka joskus osuisi omiinkin.

    Tavallisinta perussuomalaista politiikantekoa ovat silti sosiaalisessa mediassa viljellyt solvaukset, ihmisten ja ihmisryhmien kiusaaminen sekä enemmän tai vähemmän verhoiltu uhkailu. Puolueen aktiivikannattajat ja kellokkaat suoltavat lukuisia blogeja ja mielipidekirjoituksia, joissa kyynelsilmin kuvaillaan lukuisia hävittyjä yhteenottoja julkista valtaa edustavien henkilöiden ja yhteisöjen kanssa.

    Perussuomalaisten ylläpitämän hälyn lopullisena päämääränä on nostaa huutoäänestys, vox populi. Tavoite on vielä verraten etäällä, sillä vaikka perussuomalaisen torikokouksen agendalla on vain yksi asiakohta, se on sitäkin järisyttävämpi: olemassa olevan todellisuuden lakkauttaminen ja uuden perustaminen.

    Perussuomalaisvaikuttajat näet kiistävät yhä uudelleen lehdistön, oikeusjärjestelmän, välillisen demokratian, taiteen ja tieteen legitimiteetin tai suorastaan olemassaolon pitämällä näitä vilpittömässä poststrukturalismin hengessä sosiaalisina konstruktioina, joita koskeva keskustelu on niin ikään sosiaalinen konstruktio. Toisin sanoen sekä porvarillinen yhteiskuntajärjestelmä kaikkineen että sille esitetty kritiikki ovat perussuomalaisessa ymmärryksessä vain käsitteitä eliitin sisäisessä diskurssissa. Eliittiä ollen jokainen, joka käyttää ”ei-perussuomalaista” kieltä eli tunnustaa yhteiskunnan olemassaolon.

    Perussuomalaisten periaateohjelmassa onkin hyvällä syyllä vältetty k-sanaa: todellisuuskielteisyydessään puolue on kaikkea muuta kuin konservatiivinen.

    Käytännössä tietenkin vain harva perussuomalainen pystyy torjumaan systeemin seireeninkutsut. James Hirvisaaren tapaiset mystikot ovat poikkeusyksilöitä äärimmäisyydessään. Ei aivan ihme, että Hirvisaarikin joutui lopulta vaihtamaan puoluetta. Muutos 2011 on uskontunnustuksessaan Perussuomalaisia fundamentalistisempi.

    Huomattavasti tavanomaisempaa on alistua rajoitettuun yhteistyöhön establishmentin kanssa. Yhteiskunnalla on joka tapauksessa paljon annettavaa. Työpaikkoja, sosiaalietuuksia, parisuhteita. Siksi vihkiytyneimmätkin perussuomalaisajattelijat opettelevat eliitin kielen aakkosia, vaikka he yhä kokevat lainsäädännön ja -tulkinnan edustavan rinnakkaista universumia ja sortovaltaa.

    Tämä kuulostaa vaikeammalta kuin se oikeasti on, sillä Suomessa jokainen kansalainen asuinpaikastaan ja perhetaustastaan riippumatta kasvatetaan eliitin jäseneksi. Vasta liittyessään perussuomalaiseen liikkeeseen ihminen käy läpi metamorfoosin ylioppilastutkinnon tai ammatillisen perustutkinnon suorittaneesta täysivaltaisesta kansalaisesta järjestelmän uhriksi.

    Perussuomalainen siis tunnistaa eliitin kielen; kirjaimet eivät ole aivan hieroglyfejä. Hän ei vain enää hallitse sitä. Siksi yhteentörmäykset vallitsevan todellisuuden ja perussuomalaisen todellisuuden välillä ovat yleisiä ja vaikeasti soviteltavissa.

    Yksi mainio esimerkki on vihapuheen konsepti.

    Helsingin Sanomissa – jota perussuomalaisessa käsiteavaruudessa pidetään äärivasemmistolaisena feministimediana – julkaistiin 19. tammikuuta 2014 toimihenkilöliitto Pron puheenjohtaja Antti Rinteen kotisohvahaastattelu. Ay-johtaja ja jäsenkirjademari ajatteli Anna-Liina Kauhaselle ääneen puolueensa tilaa ja sen kilpailua keskiluokkaisten palkansaajien sieluista.

    Haastattelussa oli segmentti, jossa Rinne otti kantaa Perussuomalaisiin:

    Rinne on jopa lyönyt Eero Heinäluoman kanssa vetoa demarien eurovaalituloksesta. Jos nykymeno jatkuu, demarien kannatus putoaa alle kymmeneen prosenttiin, Rinne veikkaa. Se tarkoittaa sitä, että demarit saisivat vain yhden europarlamentaarikon.

    Perussuomalaiset sen sijaan juhlivat. Siksi moni miettii, että juuri Rinne voisi olla se, joka saa duunarin taas kiinnostumaan demareista.

    Rinne tietää tämän hyvin. Hän tekee kuitenkin eroa perussuomalaisiin.

    Perussuomalaiset ovat populistinen puolue, jolta puuttuu arvot, hän sanoo. ”Ne puhuvat tietyistä asioista ihan ok, mutta kun arvopohja puuttuu, voidaan yhtäkkiä olla rasistisia ja fasistisia.”

    Toki on niin, että demareiltakin ovat arvot hukassa, Rinne pohtii. ”Puheista kuultaa jotain, mikä ei sinne kuuluisi. Se, että yksilön pitää ottaa enemmän vastuuta. Millä helvetillä otat enemmän vastuuta, jos asut alueella, jossa uusia työpaikkoja ei synny, ja jos ei ole varaa muuttaa muualle?”

    Katkelma on ymmärrettävää suomea. Ammattiliittojohtaja suomii jungnerilaista New Labour -puhetta, jossa kolmikantainen demariosaaminen on osin sivuutettu kokoomuslaisella oman onnensa seppä -retoriikalla. Ja jos työväenpuolue hylkää edes viestinnän tasolla juurensa, houkutus siirtyä tekijästä uhriksi on valtava.

    Analyysissään perussuomalaisista Rinne on poikkeuksellisen avoin ja objektiivinen. Perussuomalaisuus tarjoaa laiminlyödylle työläiselle rajoittamatonta huomiota ja vertaistukea, jossa jokainen hylätyksi tulemisen tunne on yhtä arvokas – mutta Timo Soinin lämmin syli ei avaudu ilmaiseksi. Uhriliikkeen jäsenen on hyväksyttävä kaikkialla rehottava rasismi ja seksismi osaksi omaa identiteettiä. Melko auliisti entiset feministit ja rauhanmarssijat omaksuvatkin uudet tavat. Perussuomalaisessa maailmassa näet ei ole rasismia, vaan sortajia ja sorrettuja: ulkomaalaiset ovat sortajan työkaluja, feministit ovat sortajia.

    Tässä viisastelussaan Rinne on kuitenkin vaarassa ajaa nokkakolarin perussuomalaisten kanssa. Hänen arvionsa sai aikaan juuri niin älyttömän reaktion kuin odottaa sopii: Perussuomalaisten kansanedustaja Kaj Turunen teki rikosilmoituksen.

    Turunen on sisäistänyt melko täydellisesti puolueensa dogmaattisen siiven maailmankuvan. Hänen toverinsa ovat yksi toisensa perään käyneet käräjillä vastaamassa oikeusjärjestelmän tekemiin syytöksiin laittomasta uhkauksesta, kiihotuksesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta – ja saaneet näistä myös tuomiot. Tilanne on kestämätön: Miksi vaikkapa Freddy van Wonterghem ei saa iloita avoimesti musliminaisen kuolemasta, mutta Antti Rinteellä on lupa sanoa perussuomalaisia rasisteiksi? Eikö Perussuomalaiset rp:n haukkuminen ole vihapuhetta?

    Ulkopuolisen silmin asetelmassa ei ole päätä eikä häntää, mutta perussuomalaisessa todellisuudessa kaikki on selvää. Järjestön sisäistä uhrikokemusta vahvistetaan kokoamalla todisteita eliitin harjoittamasta ajojahdista eikä mikään tarjoa siitä yhtä vedenpitävää näyttöä kuin ilmeinen kaksoisstandardi. Ja sen tarjosi poliisi, joka hylkäsi koko ilmoituksen, kuinkas muuten.

    Vihapuheen käsite on ylivoimainen myös aivan puolueen huipulla. Puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo julistaa Rinteen haastattelun olen juuri sitä itseään. Ilta-Sanomien lainaamassa tiedotteessa Slunga-Poutsalo kertoo Pron jäsenistöön kuuluvien perussuomalaisten harkitsevan eroa järjestöstä, koska liittojohtajan analyysi loukkaa heitä. Vaikka se on täysin totta.

    Puoluesihteeri myös julistaa, että puolue ei aio lähteä samaan hallitukseen, mikäli Rinne valitaan SDP:n puheenjohtajaksi.

    Ei tietenkään. Perussuomalaisten tavoitteet ovat aivan muualla kuin kompromissien rämettämässä hallitusyhteistyössä. Edes yksipuoluejärjestelmä ei riitä. Perussuomalaiset haluavat vaihtaa todellisuuden.

  • Suomen paras blogi

    Töölönlahden liepeillä on isohko lasikuutio, jonka sisällä ahertaa joukko tuotteliaita netinselaajia. Muhkeaa kuukausipalkkaansa vastaan he ovat julistaneet oudon kisan, jossa pyritään valitsemaan Suomen paras blogi.

    Nimetön raati nimesi kymmenen finalistia:

    YHTEISKUNNALLISIA:

    MUOTIA:

    HARRASTUKSIA:

    IHMISEN ELÄMÄSTÄ:

    KULTTUURIA:

    HUUMORIA:

    Mutta nämä eivät ole ainoat kisassa. Myös Kaasuputki nimettiin yhdeksi ehdokkaaksi. Ja vaikka se on ulkona kymmenen kärjestä, Helsingin Sanomain Kuukausiliitteen jehut sallivat mitä laupiaimmin sen olevan ”kuitenkin käytössänne” – mitä se ikinä sitten tarkoittaakin.

    Mikäpä sen mukavampaa kuin köllötellä takaa-ajoasemassa yhdessä Timo Soinin poliittisten haikujen ja Alexander Stubbin sä-passiivin kanssa.

    Jos joku keksii, miten kilpailussa on tarkoitus äänestää tai muuten vaikuttaa voittajan valintaan, yllytämme kaikkia kynnelle kykeneviä osallistumaan ja antamaan äänensä kaikua Kaasuputken puolesta. Mutta vaikka kärkikymmenikön ulkopuolelta ei enää saisikaan poimia yllätysvoittajaa, ei äänestäminen ole koskaan turhaa. Aina voi kannustaa esimerkiksi Milla Paloniemen mahtavaa sarjakuvablogia.