Suomalaiset ovat vuodesta 1969 opetelleet ”eurooppalaisia juomatapoja”. Dokaamisen mannermaista luonnetta ei ole koskaan tarkemmin määritelty – viitataanko sillä itäisen Euroopan yrttiviinaperinteisiin, perunavyöhykkeen paloviinakulttuuriin, saksalaiseen olutpöhnään vai ranskalaiseen maksakirroosiin? Joka tapauksessa me, suomalaiset, olemme edistyneet. Osaamme erottaa toisistaan puna- ja valkoviinin ja joillakin hienostoalueilla jopa koordinoida juomat ruokien mukaan.
Seuraava askel suomalaisten sivistämisessä olisi päästää viinit ruokakauppoihin.
Idea ei ole millään tavalla uusi. Päivittäistavarakauppa ry on lobannut päättäjiä jo pitkään saadakseen kaikki-paitsi-väkevät hyllyjään koristamaan. Tavoite on täysin ymmärrettävä, sillä in vino veritas ja laman aikana tarvitaan muutakin kuin peruskeppanaa sisäänheittotuotteiksi. Alkoholi on megatrendi.
Se, missä PTY ajaa ojaan, on juuri tämän vaatimuksen muotoilu. Se on yhtä aikaa nöyrä ja röyhkeä. Siinä toiveikkaan ovelasti yritetään hivuttaa tilavuusprosenttirajoja kohti kahtakymmentäkahta – aivan kuin Sorbus olisi sosiaali- ja terveysviranomaisten mielestä samaa tavaraa kuin keskikalja. Samalla yritetään näyttää viattomalta; ettei salainen tavoite olisikaan jatkaa rajojen venyttämistä kohti Koskenkorvaa. Hitaampikin virkamies näkee pelin läpi ja neuvoo lainsäätäjää jättämään pykälät nykyiselleen.
Eikä vaatimuksen muotoilu toisenlaiseksi poista erästä tosiseikkaa: valtio tarvitsee tulonsa. Jos ei minkään muun takia, niin alkoholin aiheuttamien haittojen hoitamiseksi. Asiassa on samanlainen tilanne kuin uhkapeleissä. Pitäisikö valtion kompensoida menettämänsä myyntitulot kolminkertaistamalla alkoholiverot? Ei taitaisi kauppiasta enää siinä vaiheessa naurattaa matkalla S-pankkiin.
On myös joitakin laatukysymyksiä, jotka ”viini maitokauppoihin” -porukka aina sivuuttaa. Tavalliselle marketille myynnin volyymi on kaiken ydin. Alepan tai Siwan hyllyiltä ei haeta erikoistuotteita, vaan bulkkia. Siksi on pohdittava, olisiko Inexin trokaama Rainbow-viina mitään muuta kuin hädin tuskin juomakelpoista teollisuusjätettä? Sen sijaan Alkolla ei ole vihaisia sijoittajia tai pörssiarvoa, jota menettää. Viinamonopolilla on aikaa ja rahaa miettiä sisäänostoasioita paremmin kuin kvartaalikapitalistilla. Eihän alkoholistinkaan maha ole tehty teräksestä.
Lisäksi on olemassa kuluttajan omalaatuinen psykologia. Alkoholi on riippuvuutta aiheuttava tuote, jonka ostaminen kirvelee jo muutenkin omaatuntoa. Pitäisikö kiusan päälle lisätä uusi kiusa? Pienituloinen ihminen ei todellakaan halua vähillä rahoillaan subventoida kokoomuslaista viinaporvaria. Sen sijaan yhteiseen, demokraattisesti valvottuun pussiin karttuva tuotto on kuin panisi rahaa pankkiin. Kriittisinkin kuluttaja voi huitaista valtiollisen viinipullon huiviinsa hyvällä omallatunnolla.
Tilanne voi näyttää umpikujalta, mutta oikeasti, hyvät kuluttajat, tutkijat ja päättäjät sekä arvoisat kauppiaat, tämä kakku voidaan sekä syödä että säästää. Vapautetaan viinanmyynti ja säilytetään Alkon vähittäismyyntimonopoli.
Kyllä, molemmat.
Ratkaisu on äärimmäisen yksinkertainen. Jälleen kerran malli on haettavissa yksityiseltä sektorilta. Sanoma Oy on eräänlainen valtio valtiossa ja sillä on monopoliasema jos toinenkin hoteissaan. Ennen kaikkea Sanoman tytäryhtiö, Rautakirja, on kokonainen yksinoikeuksien kokoelma. Suomessa ei myydä kirjoja tai näytetä elokuvia ilman, että raha liikkuu Erkkojen suuntaan. Lehtipisteen kautta firma omistaa käytännössä koko suomalaisen aikakauslehtijakelun.
Tässä tullaan asian ytimeen. Rautakirja myy tuotteensa omissa liikkeissään (etenkin R-kioskit) sekä aivan toisten omistamissa ruokakaupoissa. Maamme marketit ja huoltoasemat pullistelevat Lehtipisteen hyllyjä, joista tyytyväiset asiakkaat ammentavat itselleen elämyksiä. Ne eivät ole kaupan omaa myyntiä, vaan Rautakirjan liiketoimintaa näissä tiloissa.
Valtiollinen alkoholimonopoli voisi tehdä samoin. Perustetaan jokaiseen maitokauppaan Alkopiste, A-piste, jonka omistaja ja ylläpitäjä on Alko itse. Itse asiassa koko kaupan virvokehylly voisi olla Alkon omistuksessa, jolloin ruokakauppias välttyisi monelta logistiselta pulmalta ja asiakas tietäisi saavansa tarkoin kontrolloitua laatua.
Kuluttajalle A-pisteiden esiinmarssi merkitsisi auringonnousua kaamoksen jälkeen. Tavallisten keskiolutpullojen sekaan mahtuisi mihin tahansa lähikauppaan jokunen boksi viiniä, aperitiivipulloja, joitakin ulkomaisia tuontisiidereitä ja vaikka pienenä täkynä jokunen lesti iäkkäämpää konjakkia. Hiiteen kaiken pilaava 4,7 tilavuusprosentin raja ja vaatimukset ”käymistuotteista” – lonkero voisi sisältää aitoa giniä.
Hittovie, oluet ja siiderit sekä kuohuviinit saattaisivat jopa päästä kylmäkaappeihin!
(Tarvittaessa väkevät viinat voisi sijoittaa kauppojen A-pisteissä lukittuihin kaappeihin tai kassoille. Eihän kuitenkaan ole tarkoitus saattaa kansalaisia kiusaukseen.)
Samalla Alko itse voisi säästää myymäläverkostonsa ylläpidossa pitkän pennin. Eikä sittenkään kaikkia pitkäripaisia tarvitsisi sulkea. Päinvastoin, menekkituotteiden markettimyynnin ansiosta Alkoissa olisi enemmän tilaa erikoistuotteille. Korkeatasoisilla alkoholin erikoisliikkeillä on pyhä tehtävänsä kaikkialla maailmassa. Vierailu viinakaupassa on suorastaan sivistävä elämys, kun ärsyttävien kartonkiviinien ja talvisotaviinojen tilalla hyllyssä kimmeltää venäläisiä vodkaharvinaisuuksia ja itävaltalaisia jälkiruokaviinejä. Mikään ei sano ”eurooppalaiset juomatavat” niin kuin arvoviinojen design-pulloihin pakattu kunniakomppania.
Kaasuputki-blogi tapasi kuuluisan siiderirojalistin kesken kesämökkikiireiden. Mäntysuovan ja siitepölyn keskeltä Jami Järvinen ehti vastata kimurantteihinkin kysymyksiin ilman, että lystikkään poikamainen hymy hetkeksikään herpaantui.