Avainsana: jumala

  • Joulukalenteri: Sysimökin joulu – viimeinen osa

    23

    Sysimökin joulu

    Tuokiokuvia Suomen kansan kohtalonvuosilta

    Osa 5.

    Timo tunsi sydämensä pusertuvan kokoon. Hän horjahti, iski kätensä tulikuumalle liedelle ja ulvahti tuskasta. Mutta kipu selvitti pään: hänellä oli jossain tyttärenpoika, perillinen, joka jonakin päivänä kuivattaisi viheliäisen torpan ympärillä levittäytyvät suot, rakentaisi uuden talon komeine lasikuisteineen, mittailisi tiluksiaan ja silloin tällöin virtsaisi komeita kaaria niin kuin vain ison talon isännän kelpaa.

    Ja Nälkävaaran isäntä saisi pitkän nenän!

    – Manu, poikani! hän huudahti osoittaen täten hyväksyvänsä tyttärensä sydämen valitun.

    – Pappakulta! huudahti Manu. Ja läpi kuurojenkin tärykalvojen ymmärsi tuo viisas vanhus nuorukaisen sanat. Jo avautuivat kyynelhanat partasuun urohon silmissä.

    Likisteltyään toisinaan tovin miehet erkaantuivat ja hivenen puistelivat yltään ylenpalttisen hempeyden kipeniä. Muistaen olevansa vielä elävien kirjoissa ja isäntänä talossaan, niin köyhä kuin tuo tuvanpahainen olikin, viittoi Timo rakkaaksi tullutta vierasta peremmälle.

    – Käykäämme ettonelle, niin voit tehdä tiliä perheesi vaiheista.

    Sukkelasti viittoi Manu nyökkäyksen ja seurasi appiukkoaan pöytään, jonka höyläämättömät raakalankut olivat ihmisranteet vuosikymmenten kuluessa hioneet sileäksi kuin hienoimmankin marmorin.

    Huttukulhona ääressä aloitti Manu pitkän tarinansa:

    ”Pienessä hellahuoneessa, jonka jaoimme Laukkuryssä-Jurin, Mustan-Jaskan ja Pirjoriitan kanssa, yritimme asua, mutta lopulta tilanahtaus ja jatkuvat vuokrankorotukset kävivät liiaksi mielemme harmiksi. Minä jouduin kilometritehtaalle samoihin aikoihin kaupungin kaasulamppujen sytyttäjän ammatista, joten jotain oli tehtävä.

    Eräänä kuulaana aamuna Hanna oli lukenut lehdestä, että K:n kaupungin teatterissa olisi koe-esiintyminen. Päätimme siltä istumalta lähteä koettamaan onneamme tuolla rajakaupungin kansojen meressä.

    Kuinka ollakaan Hannan eli Imeldan maine oli kiirinyt hänen edellään ja saimme kiinnityksen teatteriin oikopäätä. Minä pääsin taas toteuttamaan itseäni lavasteissa sekä toki näyttelemäänkin – statistina, kuten käyttämämme termi kuuluu. Pieni Kotivalo oli kaikkien teatterilaisten lemmikki!

    Asuimme teatterirakennuksen yhteydessä niin sanotussa talonmiehen asunnossa. Elämämme oli siksi seesteistä, että arvelimme ajan olevan kypsä uuteen coitukseen ja pikkuveljeen tahi -siskoon Kotivalolle. Mutta sitten kävi niin kuin kävi: kuin kiljuvana jalopeurana hyökkäsi vanha vainoojamme yli verellä pyhitettyjen rajojen. Kun vielä omat joukkomme tekivät vastahyökkäyksen, me olimme puun ja kuoren välissä, suo siellä ja vetelä täällä.

    Olisin itsekin tahtonut liittyä taistoon, puolustaa kotiliettämme, mutta minulla on lättäjalat. Hannakin vielä huomautti, että hän saattaa olla pieniin päin eikä halunnut toisaalta synnyttää isätöntä lasta taikka toisaalta lähdettää sikiötä. Joten yritimme jatkaa eloamme siihen asti, kunnes se kävisi mahdottomasi.”

    – Tämä oli siis tarinani, Manu viimeisteli ja kertoi loput: – Tapahtui niinä päivinä, että vihollisen kaukopartio ylsi teatterimme nurkille. Emme enää kestäneet, vaan karkasimme kesken näytöksen perämetsiin, jossa ajauduimme keskelle taistelun tiimellystä.

    – Entä Hanna? Entä Kotivalo? Perheesi! Timo ähkäisi.

    – Eksyimme toisistamme yön pimeydessä. Äkkäsin vain kaukaisen valonpilkahduksen ja toivoin löytäväni puolisoni ja lapseni täältä. Toivoni oli turha. Onko Jumala meidät raskaiden syntiemme tähden hyljännyt?

    – Voi, kylläpä on Herra meitä koetellut. Vieläpä poikansa Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhlan alla.

    Juuri silloin ovi avautui narahtaen.

    – Imelda! Eikun Hanna! Manu karjahti.

    – Ja Kotivalo! huudahti jo myös Timo-vaari.

    Pakkasenpuremilla olivat molemmat tulijat eikä nuoren naisen poskilla näkynyt tervettä pyöreyttä, vaan lommolle olivat nuo imeytyneet pulan ja uupumuksen pakottamina. Vain pieni lapsiparka, Kotivalo-raasu, vielä jaksoi väsymyksensä läpi hymyillä.

    – Hyvää joulua, pappa! kiljahti tämä siunattu tenava.

    Korkealla Taivasten Valtakunnassa jo heltyi Isä Jumalakin ja lähetti Elsa-muorin sielun takaisin maan päälle. Yskäisten virkosi mummoraukka.

    – Tämä on kaikista paras joululahjani, naurahti Timo. Ja riemukkaasti yhtyi koko tuvan väki hänen hekotukseensa.

  • Joulukalenteri: Perinteisin menoin

    18

    Ilta-Sanomilla on kolme päätoimittajaa ja oletettavasti yhdessä kolmasosassa tästä Kerberoksesta välähti ajatus, jonka mukaan lehti voisi vielä kerran tarttua leijonariipusmiehiä nänneistä (tai mistä ruumiinosasta nyt milloinkin) ja lypsää ahdistavalla monokulturismilla mainostuloja.

    Niinpä aviisin toimittajat pantiin kasaamaan vetoomus:

    Suomalaisissa kouluissa ja päiväkodeissa vietetään näinä päivinä joulujuhlia. Tutut laulut ja esitykset on kuitenkin yhä useammasta paikasta karsittu: jouluevankeliumia ei esitetä, eikä Enkeli taivaan -virttä kuulla.

    Monessa koulussa ja päiväkodissa on tehty päätös, että uskonnollisista ohjelmanumeroista luovutaan aikojen ja ympäristön muuttumisen vuoksi. Kenenkään vakaumusta ei tietenkään saa loukata. On tärkeää, että koulun ja päiväkodin joulujuhlasta jäisi hyvä mieli kaikille.

    Mutta ovatko jouluevankeliumi ja tutut laulut uskonnollista käännyttämistä vai kulttuuriperinnön säilyttämistä? Täytyykö sukupolvien välinen ketju katkaista?

    Hyvät päättäjät, me allekirjoittaneet toivomme, ettei suomalaisista jouluperinteistä tarvitsisi luopua kokonaan.

    Me toivomme kouluilta ja päiväkodeilta joustavuutta: sallikaa lasten laulaa uusien laulujen lisäksi myös samoja lauluja kuin heidän isovanhempansakin ovat aikoinaan laulaneet.

    Sallikaa perinteiden siirtyminen eteenpäin. Myös vanhan ajan joulu on suvaitsevaisuutta.

    Ilta-Sanomain enkelin otsalla keikkuva pentagrammi sai myös huolestuneita lukijakommentteja osakseen.

    Vips vain, yhdellä iskulla Suomi on jälleen niputettu nätiksi seimikuvaelmien saaristoksi, jossa sata prosenttia pikku pellavapäistä – eikä haittaa, vaikka sekaan lurahtaisi muutama tummakiharaisempikin – veisaa paimeniksi pukeutuneina Heinillä härkien kaukalon.

    He eivät esitä virttä siksi, että se on lupsakka kansallisperinne, vaan koska heidän on pakko.

    Päinvastoin kuin Ilta-Sanomat kuvittelee kristillisimmissäkään pikku pirpanoissa ei ole sisäsyntyistä evankeliumirauhasta, joka alkaa erittää kuusijuhlahormonia joka marraskuu. Edes taipumusta sellaiseen ei ole havaittu suomalaisessa dna:ssa. Vaikka tämä pohjoinen kansakunta on historiallisten sota- ja katovuosien sekä luonnonesteiden syystä jokseenkin sukurutsainen, evankelis-luterilaista joulugeeniä sille ei ole kehittynyt.

    Mitä halpamaisimmin Ilta-Sanomat vetoaa nimettömiin, lukumäärältään arvattavasti mittaviin ihmisjoukkoihin, jotka ovat menettäneet yöunensa, koska joku on väittänyt netissä joskus, että jossakin on ollut kerran päiväkoti, jossa ei sinä jouluna ollutkaan Joosefia, Mariaa ja Jeesus-lasta:

    Monet vanhemmat ovat ottaneet yhteyttä Ilta-Sanomiin ja kertoneet huolensa joulun kauniiden, vuosisatoja kestäneiden tapojen katkeamisesta.

    Riippumatta siitä, onko opetusministerillä jostain syystä haluja sympatisoida adressia, se on muotoilultaan liian epämääräinen. Mitä ihmettä ovat nämä perinteet, jotka nyt ovat siksi suuressa vaarassa kadota, että maan suurin iltapäivälehti on katsonut asiakseen kirjelmöidä asiasta valtioneuvostolle?

    Viittaavatko huolestuneet vanhemmat vaatimuksineen Ruotsin suurvalta-ajan jouluperinteisiin, jolloin savupirteissään asuneet suomalaiset lähinnä pohtivat, kuinka olla kuolematta nälkään? Vai autonomian aikana maahantuotuihin uusiin saksalaisiin muotivirtauksiin, kuten korkeakoulutettujen elitistien harrastamiin joulukuusiin? Punanuttuinen Coca-Cola-pukkikin lie vasta kuusissakymmenissään.

    Onko joulukirkkoon mentävä hevosella? Pitääkö jouluruoka heittää menemään, jos kinkkuvalmisteessa on natriumglutamaattia?

    Samalla logiikalla Ilta-Sanomat voisi saman tien vedota Henna Virkkuseen vaikkapa ruumiillisen kurituksen palauttamiseksi kouluihin. Vuosisatainen tapa sekin.

    Perkele, palautetaan yksin häpein koko sääty-yhteiskunta. Ja otetaan nyt vaikka maaorjuus kaupan päälle.

    Perinne, hyvät sanomalaispatriootit, on oikeasti jotain muuta kuin monoliitti. Sen idea on nimenomaan muutoksessa. Perinteen vastakohta ei ole edistys, vaan museo: se kaihtaa määritelmiä ja pakkoja, se muuttuu orgaanisesti ajan mukana. Jos nuuttipukit tänä jouluna yrittäisivät ahdistella naisia ja vaatia sahtia kaikista taloyhtiön huoneistoista, nostalgisinkaan kansalainen ei kauan tätä perinnettä poliisille soittamatta katsoisi.

    Ilta-Sanomain ahdasmielinen vetoomus lähtee yksinomaan vääristä ja jokseenkin pelottavista olettamuksista: että jokin salaliitto on aikeissa maagisesti kieltää ihmisiä harjoittamasta omia perinteisiä joulumenojaan; että nämä mainitut joulumenot olisivat kaikilla samat; ja että opetusministerin ukaasilla nuo uhanalaiset jouluperinteet voitaisiin ”normalisoida”.

    Onkohan Töölönlahden lasikuution ilmastoinnissa jotain vikaa?

    Plaza.fin Ellit-julkaisu kysyi pari vuotta sitten lukijoiltaan, ymmärtävätkö he kunnioittaa kiveen hakattuja perinteitä. Vastaukset ovat Ilta-Sanomiin soittaneiden vanhempien kannalta huolestuttavia.

    Mutta ei pidä ymmärtää väärin. Veisatkoot lapset virsiään, jos veisatuttaa. Tai tulipunaisten radikaali-isovanhempiensa taistolaislauluja. Perinteistä ovat huolissaan lähinnä hihhulit, sekä uskonnolliset että ateistit. Jouluvirsien laulaminen ei varsinaisesti ole kristillistä käännytystyötä – jos kohta niiden poisjättäminenkään ei ole mikään tae uskontoneutraalista kasvuympäristöstä.

    Aatteet ja asenteet jylläävät kaikkialla ja lapset ynnä nuoret imevät vaikutteita ja ajatuksia kritiikittä. He ovat aitoja kulttuurirelativisteja, joille jeesukset ja puuhapetet ilmestyvät tasa-arvoisina mielipidevaikuttajina. Päiväkodissa voitaisiin juhlia (tai jättää juhlimatta) ramadanin päättymistä aivan yhtä hyvin kuin Jeesus-lapsen syntymää ilman, että lapset siitä olisivat moksiskaan.

    Aikuisethan ne vasta pilaavat kaiken.

  • Jeesus, Vanhanen, kolmiulotteinen porno ja muita asioita

    Kuva: Bill Gracey/Flickr

    Paavo Haavikon toteamus parodian kuolemasta on osoittautunut yhä profeetallisemmaksi. ”Ne tekevät sen itse”. Ja miten he sen tekevätkään!

    Eikä siinä kaikki. Suomen ulkopuolinen maailma on myös tarjonnut ilmiöitä, jotka pitäisi varustaa WTF-tagilla:

    Kun näitä uutisotsikoita hetken makustelee, ei voi kuin myöntää todeksi tiedemiesten havainnon, että ihmiskunnassa on todellakin annos neanderthalilaista. Ainoa kysymys kuuluu, onko sitä liikaa vai liian vähän.