Kaasuputki

Avainsana: björn wahlroos

  • Posketonta sisältöä

    Cheek yritti räpätä tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla, kun toimittaja pyysi. Jare Tiihonen – kuten artistin oikea nimi kuuluu – itsekin huomasi, että riimit eivät nyt oikein kulkeneet. Ontuva räpäytys jäi nauhalle, sai aikaan naurunpurskahduksia kotokatsomoissa ja synnytti melkoisen nivaskan nettimeemejä. Olisi ollut vääryys sekä historiaa että Cheekiä kohtaan, jos näin ei olisi käynyt.

    Mutta olipa yleisössä pari sellaistakin, joita Cheek loukkasi. Emmekä nyt tarkoita rokkipoliiseja. Tämä kammottava lurjus näet meni sanomaan, että Linnassa on lämmintä ”Jennin ja Salen kaa”, mutta ulkona ”varmasti paleltaa”. Sillä ei ollut mitään väliä, että kyseessä oli neutraali totuuslause – ulkona on kylmä talvisin – kun todellisuudessa Tiihonen vain tahtoi ivata asunnottomia. Sellaisia ne oikeistolaiset ovat. Jos olisi ollut suojasää, Cheek olisi takuulla räpännyt, että ajorampilla on vittu nuoskaa, nyt köyhät kolaamaan tai saatte ruoskaa.

    Pieleen menneelle rap-lyriikalle on aivan luvallista nauraa. Etenkin, jos räppääjä on niin sanotusti hyväosainen ja vieläpä turvassa omalla kenttäpuoliskollaan kontaktiensa ympäröimänä. Jare Tiihonen tiesi, että huonostikin sujuneen heiton jälkeen hän olisi yhä Sauli Niinistön ystävä, jonka biletissivideot saavat edelleen miljoonia YouTube-klikkauksia ja jonka unelmavävymäisyyttä pienet kömpelyydet vain lisäävät.

    Mutta onko Cheek paha?

    Jare Tiihonen on henkilökohtaisesta menestyksestä etenkin seurustelun ja ajoneuvojen alalla vauhdikkaasti puhelaulava nuorimies. Muusikkona hän ei ole poikkeuksellisen lahjakas. Asemaansa hän on käyttänyt tukeakseen Sauli Niinistön valintaa presidentiksi sekä kerätäkseen rahaa Nuorten hyväksi -kampanjalle.

    Aivan varmasti Tiihonen itse arvelee olevansa pikemminkin hyvän- kuin pahantekijä.

    Nuorten hyväksi -keräyksen toteuttaa MTV3 yhdessä umpikokoomuslaisen kypäräpappisäätiön, Tukikummien, kanssa. Tämä sitten osoittaa keräämästään rahastosta evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyön asiantuntemuksella varoja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen. Säätiön hallitus onkin omiaan saamaan kenet tahansa Rytmin kanta-asiakkaan kirkumaan kauhusta: se edustaa kirkon ja pääoman liittoa tasolla, jollaista ei ole nähty sitten IKL:n suuruuden vuosien.

    Tukikummit ovat jo golfanneet edesmenneen kokoomusjohtajan muistoksi, popsineet rapuja, kuunnelleet Jorma Uotisen ja Helena Lindgrenin ”sielukkaita evergreenejä ja chansoneita” ja yleensäkin syöneet ja juoneet otsansa hiessä auttaakseen puoltatoistasataa hädänalaisessa asemassa olevaa lasta ja nuorta tai näiden perheitä kaikkiaan noin 175 000 eurolla vuodessa.

    Summa on melko vaatimaton siihen nähden, miten paljon yksin säätiön hallitus tienaa – Björn Wahlroosin pelkät verotkin olivat viime vuonna viisitoistakertaiset avustuspottiin verrattuna. Aivan mitätöntä kosmetiikkaa se on todelliseen, vero- ja veikkausvaroin ylläpidettyyn sosiaali- ja nuorisotyöhön verrattuna. Jos aivan oikeasti kuvittelee, että Suomen pahin ongelma ovat syrjäytymisvaarassa olevat nuoret – ja varsinkin, jos luulee tämän ongelman ratkeavan illalliskortteja ostamalla – ei ole paha, vaan lapsellinen.

    Tukikummien tärkein tavoite ei kenties olekaan auttaa hädänalaisia, vaan auttajia itseään. Hyväntekijä ei syrjäydy ja iloista antajaa Jumala rakastaa.

    Eli onko Cheek hyvä vai paha?

    Kokoomuslaisuuden lisäksi Jare Tiihonen saattaa henkilökohtaisessa elämässään harjoittaa muitakin moraalittomuuksia, kuten sekaruokavaliota, yksityisautoilua ja alkoholinkäyttöä. Tieto voi olla joillekin Helsinginniemen ulkopuolella asuville yllätys, mutta Suomessa on lukuisia ihmisiä, joiden mielestä nämä ovat kuolemansyntejä.

    Naissuhteita Tiihosella ei ole, mikäli viihdeuutisiin ja julkkisjuoruihin on mitenkään luottaminen. Kokoomusräppäri on seurusteluasioissa keskimääräistä punavihreää kansalaisoikeusaktivistia siivompi.

    Ainoa ilmiselvä tahra Tiihosen lähihistoriassa on pahoinpitelystä Imatralla lokakuussa 2010 langetettu sakkorangaistus. Etelä-Karjalan käräjäoikeuden mukaan Tiihonen oli lyönyt kahta miestä, vaikka hän itse tietenkin kiistää rikoksen.

    Mikäli Cheekin elämästä tehtäisiin tiliä, viivan alle jäisi melko tavallinen Jare, jollaisia on joka taajamassa riesaksi asti.

    Viime presidentivaaleissa Jenni Haukion aviovuoteenlämmittäjää äänesti kaikkiaan 1 802 328 suomalaista. On turvallista olettaa, että vaikka Cheek olisi ryhtynyt koko vaikutusvallallaan lobbaamaan Pekka Haavistoa, lopputulos ei olisi ratkaisevasti muuttunut. Juhlakutsu Linnaan tosin olisi saattanut jäädä saamatta.

    Viihdetaiteilijan mahdollisuus vaikuttaa asioihin hyvässä tai pahassa on rajoitetumpaa kuin fanit ja vihamiehet haluaisivat kuvitella. Huolimatta kaikesta siitä, mistä ja miten Cheek räppää, Jare Tiihonen ei yllä edes promilleen kaimansa levittämästä myrkynkylvöstä.

    Jari Sarasvuo on se todellinen oikeistoräppääjä. Mediahäirikkö, joka sortui haukkumaan Emilia Kukkalaa valtakunnan päälehden kolumnipaikalla (Hyväosainen ei heikompien hädällä hekumoi, 9.12.2012) ja sen jälkeen takomaan raivosta tärisevin käsin väittämiä, joiden tietää olevan valmiiksi kumollaan:

    Häviäjien lukumäärän lisääminen ja heidän ahdinkonsa pahentaminen eivät ole hyväosaisen etu. Miten ostovoiman heikentyminen, asuinympäristön slummiutuminen, laittomuuksien lisääntyminen, tulonsiirroista riippuvaisten ihmisten lukumäärän kasvu, sosiaaliturvajärjestelmän luhistuminen taakkansa alle ja monet inhimillisen kärsimyksen muodot voisivat olla hyväosaisten etu?

    Nämä ovat nimittäin hyviä kysymyksiä, joita vasemmisto on jo pitkään esittänyt. Miksi Jari Sarasvuo käytti puheenvuoronsa A2 Teemaillassa ja nyt Helsingin Sanomissa kannattaakseen systeemiä, joka tuottaa täsmälleen näitä mainittuja epäkohtia?

    Vaikuttaa siltä, ettei Sarasvuo itsekään tiedä. Jos Cheekin höpsö Linnassa Jennin ja Salen kaa -räppi herätti hilpeyttä ja närää, mitä tulisi Sarasvuon kolumnin onnistumisesta sanoa?

    Myös kilpailun vaikutus yhteiskunnan hyvinvointiin on tainnut jäädä ymmärtämättä. Kilpailu on hyväksi ihmiselle ja yhteiskunnalle, mutta vain viisaasti annosteltuna.

    Jos vihaltasi pystyt, ajattele yhteiskuntaa pullataikinana ja kilpailua hiivana. Jos hiivaa on liian vähän, pullaa ei oikein synny. Jos hölmöilee taikinaan liikaa hiivaa, pulla maistuu . . . aivan, hiivaiselta.

    Kuka hönö nyt hiivaa söisi pullan sijaan?

    Kyllä, se päättyy noin.

    Ehkä seuraava yritysvalmennus kannattaisi sittenkin ostaa Jare Tiihoselta?

  • Atlas Shrugged

    18.6.2012. Maanantai.

    Atlas Shrugged –ilmaisnäytös on alkamassa Orionissa. Sosialistisen elokuvateatterin muhkeasti krumeluurattu aula täyttyy ihmiskunnan niistä edustajista, jotka todennäköisimmin kavahtaisivat väitettä, että he kuuluvat ihmiskuntaan. He tuoksuvat keskenään samalta – noin kaksi kertaa perus-Axen hintaiselta tuoksuva partavesi kimaltelee sukupuoleen katsomatta kaikkien leukaperissä. Aalto-yliopiston henki on väkevästi läsnä, kun teekkarit ja kauppatieteilijät (puhuuko kukaan kyltereistä?) yrittävät näyttää siltä kuin he olisivat itse maksaneet sekä leffalippunsa että opintonsa.

    Seiskan paparazzit eivät ole hereillä, ehkä jopa väärällä ovella, kun Matti Apunen livahtaa sisään ilman deittiä. Suomen pienen randilaislahkon riveissä Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja edustaa lähes yksin niin sanottua establismentia. Objektivismia jalankulkijoita terrorisoimalla harjoittava toimittaja Tuomas Enbuske ei näy aulassa ja pankinjohtaja Björn Wahlroos epäilemättä on katsellut elokuvan jo oman kartanonsa videotykiltä.

    Kohta Orioniin on istahtanut kenties noin 80 uskollista Ayn Randin opetuslasta – ja puolenkymmentä hallitsemattomasti tirskuvaa skeptikkoa. Niin kuin jokainen hengellinen tilaisuus myös tämä alkaa yhteisellä uskontunnustuksella. Avaussanat lausuu hiukan vaikeasti mutta sitäkin päättäväisemmin englantiaan ääntävä nuorukainen, jonka nimeä ei kerrota tai se katoaa ilmaan. [PÄIVITYS 9.7.2012: kyseessä on tietenkin täysin tuntemattoman Ludwig von Mises -instituutin perustaja ja tapahtuman pääasiallinen järjestäjä, Markus Törnqvist.]

    Valtavan pitkän ja monipolvisen esittelyn jälkeen katsomo on saanut vahvistuksensa siitä, että randilainen objektivismi on maailman paras vakaumus. Tilaa tehdään toiselle mieshenkilölle, joka esiintyy hiukan päättäväisemmin. Hän todistaa väkevästi. Käy ilmi, että kyseessä on illan sponsori. Mesenaatin nimeä ei taaskaan sanota ääneen, mutta myöhemmin Facebook-raati tunnistaa henkilön Taneli Tikaksi, IRC-Galleriaa pyörittäneen Dynamoid Oy:n entiseksi johtajaksi ja suuromistajaksi.

    Tikka on kiehtova hahmo. Häntä nimitetään mediassa ”sarjayrittäjäksi” – termi tarkoittaa yrittäjää, jonka tavoitteena on ennen kaikkea myydä firmansa ja perustaa uusi. Jos talousjournalismissa käytetyn sanaston ehdotonta kielteisyyskielteisyyttä sovellettaisiin viihdeuutisiin, Tauskia voitaisiin sanoa menestyksekkääksi sarja-aviomieheksi.

    Viimeksi Tikka on ollut Pekka Vennamon leivissä keskisuuressa verkkoviestintäkonserni Sopranossa. Nousujohteinen ura on uutisoitu näyttävästi markkinointi-, talous- ja it-julkaisuissa. Kohu-uutisten ystäviä taatusti kiinnostaisi pohtia kysymystä, mitä tapahtui yhden kuukauden aikana vuoden 2012 alussa, kun vastanimitetty varatoimitusjohtaja ”siirtyi uusiin haasteisiin” ennen kuin edes oli käyntikortteja ehtinyt painattaa. Valitettavasti taloustoimittajat ovat vakavaa väkeä eivätkä alennu henkilöjuttuihin muiden kuin Nokia-pomojen kohdalla.

    Joka tapauksessa Taneli Tikka on työnsä puolesta vapaa propagoimaan ideologiaansa sekä Edistyspuolue-nimistä hanketta muun muassa maksamalla Orionille muutaman satasen tilavuokraa ja ostamalla esitysluvan amerikkalaiselta tuotantoyhtiöltä. Jälkimmäinen rahasumma on liikesalaisuus, mutta tokkopa Tikka tempustaan kerjuulle joutuu – miehellä kun tiettävästi on omaisuutta muutaman lottovoiton verran.

    Elokuva alkaa uutissisällöillä, jotka tuovat mieleen Michael Mooren dokumentit. Yleisölle pyritään nopeasti tekemään selväksi, miksi koko leffa kertoo raideliikenteestä ja miksi se ei silti ole holhoavaa eurokommunismia, kuten junat sinänsä aina ovat.

    Lyhyesti: Vuosi on 2016. Lähi-idässä on jälleen arabikevät, Venezuela, Nigeria, Venäjä ja Pohjanmeren rantavaltiot eivät jostain syystä tuota enää öljyä, joten fossiilisiin polttoaineisiin perustuva yhteiskunta on romahtanut. Toki katukuva on muuten ennallaan, mitä nyt (työtä) kerjääviä ihmisiä on enemmän. Kaikesta tästä johtuen raideliikenne on arvossaan ja yhdellä firmalla on lähes koko Yhdysvaltain rataverkko hallussaan. Tämä yritys on Taggart Transcontinental, jota johtaa riitaisa sisaruspari, James ja Dagny Taggart (Matthew Marsden ja Taylor Schilling).

    Junayhtiö ei ole aivan poikkeuksellinen kummajainen: tarinan maailmassa on ylipäätään jäljellä vain harvoja omaa toimialaansa yksinoikeudella hallitsevia suuryrityksiä, joita korruptoituneet poliitikot varjelevat kilpailulta. Myös James Taggart kaveeraa Washingtonin konnien kanssa ja ilmeistä höveliyttään sekä kateuttaan suostuu yhdessä muiden teollisuusmagnaattien kanssa lobbaamaan maahan erilaisia vulgäärisosialistisia lakeja. Elokuvan aikana liittovaltio rajoittaa rautatieyhtiöiden välistä kilpailua, yrittää kieltää ”liian kilpailukykyisten” tuotteiden kehittämisen ja lopulta asettaa lain, että jokainen yrittäjä saa toimia vain yhdellä toimialalla – esimerkiksi  teräsvalimoyrittäjä ei saa omistaa rautakaivoksia.

    Aidon randistin tunnistaa siitä, että hän oikeasti uskoo tämänkaltaisen lainsäädännön olevan mahdollista Yhdysvalloissa, vaikka se ei olisi onnistunut Neuvostoliitossakaan.

    Kukaan ei selitä elokuvan mittaan, millä tavalla pakkomonopolit palvelevat kenenkään etua. Ehkä julkinen valta vain on sellainen – tekee kaikkensa haitatakseen kirkasotsaisten teollisuusyrittäjien elämää ja vieläpä yleensä näiden omasta pyynnöstä.

    Yksi useista elokuvan lukuisista deus ex machina -tuokioista on Coloradon öljyesiintymä. Täysin varoittamatta Kalliovuorten alla on enemmän mustaa kultaa kuin Saudi-Arabiassa. Luonnollisestikin elokuvan hapokkaassa universumissa amerikkalaisten poliitikkojen ja suurliikemiesten intresseissä on mieluummin estää maailman ainoan kaupallisen öljykentän hyödyntäminen kuin kohentaa sillä lamaan vajonneen liittovaltion kilpailukykyä. Niinpä litkua ei saada maailmanmarkkinoille kuin yhdellä tavalla: yksinoikeudella Taggartin junalinjaa pitkin.

    Luultavasti vuoden 2016 maailmassa öljyputketkin on kielletty.

    Tässä kuvaan astuu teräspohatta ja innovaattori Henry Rearden (Grant Bowler), joka on kehittänyt joutessaan uuden superteräksen. Coloradolaisöljy uhkaa jäädä hapantumaan maan sisään, ellei junayhtiö korjaa James Taggartin löysän hallintokulttuurin takia rapistunutta ratalinjaa. Dagny Taggart tilaa Reardenilta omalla riskillään uudet kiskot ja sillan. Valtiovalta yrittää kaikin keinoin estää uuden metalliseoksen käytön, koska miksi ei, ja junankuljettajien ammattiliittokin menee lakkoon. Mutta Dagny ja Henry eivät anna periksi. Siinä sivussa nämä kaksi sosiaalisesti rajoittunutta tulevat myös rakastuneeksi toisiinsa.

    Ja kas! Juna kulkee! Eurooppalaista katsojaa nauratetaan, kun tulevaisuuden superkiskoilla rullaava huippunopeusjuna saavuttaa käsittämättömästi 150 mailin eli 240 kilometrin tuntinopeuden. Siis vähän enemmän kuin Pendolino.

    Tässä välissä voisi epäreilusti muistella, että sosialistien hallitseman Ranskan valtiollinen rautatieyhtiö operoi parhaimmillaan lähes 300 km/h:n keskinopeuksilla – puhumattakaan puolivaltiollisten jättiläisyritysten Japanista luotijunineen tai kommunistisesta Kiinasta uusine magneettilevitaatioraiteineen. Jopa Ranskan postin käyttämät suurnopeustavarajunat hakkaavat upouuden John Galt Linen superjunan.

    John Galt Linen? Kuka on John Galt?

    Elokuva käynnistyy sillä, että pitkin kulisseja hiiviskelee poplariin ja lierihattuun pukeutunut hyypiö, joka käy elämälle vieraan dialogin ties kenen kanssa. Myöhemmin filmin aikana hän tuppautuu yhä uudelleen toinen toistaan lihavampien usealeukaisten äijänkorstojen seuraan tivaamaan samaa kysymystään John Galtista.  Sen sijaan, että tympääntyneet pomot pyytäisivät portsaria tai mitä tahansa lähistöllä luuhaavaa lihaskimppua heittämään outoja höpöttävän tenukepin pihalle, he jäävät kuuntelemaan ikään kuin miehellä olisi jotain asiaakin.

    Keskustelun jälkeen miehet katoavat.

    Kyseessä on tietenkin se itte. John Galt (Paul Johansson) on entinen insinööri – kuten aika monet nykyrandistitkin. Työelämästä luovuttuaan hän on ilmeisesti vain löntystellyt pitkin mannerta näyttämässä film noir -vakoojalta.

    Ennen muuttumistaan kylähulluksi Galt kuitenkin kehitti häkellyttävän fuusio-tyhjiö-helium-moottorin mystisessä Twentieth Century Motor Companyssa. Edistyksellinen yritys meni nurin, kun sen palkansaajiin sovellettiin Karl Marxin ohjetta: ”Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.” Kommunistit kun tunnetusti antavat ihanteittensa sumentaa jopa tilannetajunsa – synti, johon randisti ei koskaan sortuisi.

    Hämmästyttävä moottori vilahtaa valkokankaalla selittämättömässä autoilumontaasissa, jonka aikana Henry Rearden ja Dagny Taggart ajelevat vailla holttia ympäri Pohjois-Amerikkaa laiminlyöden respektiivisiä yhtiöitään. Reardenilla on näet aivan sattumalta ihmemoottorin sijaintiedot, muttei sen piirustuksia. Jostain syystä koneen etsintä on kesken kaikkea muuta kiirettä kaksikon tärkein juttu.

    Elokuva päättyy cliffhangeriin. Dagny ja Henry ovat avoimesti suhteessa, John Galt on jo ollut aivan kulman takana, Coloradon öljykentät on tuikattu ilman selitystä tuleen ja öljy-yhtiön omistaja on kadonnut ynnä jättänyt viestin, jonka mukaan hän on mennyt lakkoon.

    Lopputekstit.

    Pienen epäröinnin jälkeen Orionin yleisö puhkeaa vaisuihin aplodeihin.

    Katsomiskokemuksena filmi ei ole niin vaativa kuin olisi voinut odottaa. Se on vain 90-minuuttinen, joten pätkän pystyy katsomaan ilman sydänhalvausriskiä. Alkoholi saattaisi auttaa.

    Tietenkään leffa ei ole tykkänään vailla ansioita. Siinä on todella paljon sykähdyttävän kauniita lähikuvia amerikkalaisista tavarajunista ja ratapihoista. Muuten kuvasto on kopioitu sellaisenaan saippuaoopperoista ja SAK:n hyllytetystä vaalimainoksesta: elokuvassa syödään ja juodaan aivan tolkuttomasti. Aterian yli käydään ulkoaopetellun kuuloisia vuoropuheluita, joissa metodinäyttelijät yrittävät kaksin käsin eläytyä hahmoihinsa, joiden rinnalla jopa pahvi-Sauli alkaa vaikuttaa eloisalta huumoriveikolta.

    Pahin tappelu katsojalla on silti tarinan itsensä kanssa. Tieteiskertomuksissa on tapana taivuttaa luonnontieteiden perusteita vapaasti – avaruusalukset ylittävät valonnopeuden, ajassa matkustetaan eteen- ja taaksepäin, liskot ja ihmiset eri galakseista huomaavat omistavansa yhteensopivat sukuelimet ja DNA:n – mutta sosiologia ja psykologia pitävät aina kutinsa. Atlas Shrugged rikkoo tätä sääntöä raskaasti. Hahmot reagoivat toisiinsa ja tilanteisiin jatkuvasti aivan pähkähullusti. Mikäli elokuvan pitäisi vakuuttaa katsojansa Ayn Randin filosofian oikeutuksesta, sen pitäisi edes yrittää rakentaa henkilöille uskottavat motiivit ja ennen kaikkea uskottava vuorovaikutus.

    Elokuva tuotti teatterilevityksessä reilut neljä ja puoli miljonaa dollaria eli neljänneksen 18-vuotisista tuotantokuluistaan. Leffan omasta pussistaan rahoittanut John Aglialoro totesikin aluksi, ettei luultavasti tee jatko-osaa trilogiaksi aiottuun elokuvaan. Mutta nyt on jo toinen ääni kellossa ja kuvaukset ovat tiettävästi alkaneet jo huhtikuussa.

    Toivottavasti joku innokas startup-yrittäjä suvaitsee järjestää sitten taas esityksen. Ei tästä nimittäin maksaa kehtaisi.

  • Kaasuputken tunnustuspalkinnot 2011

    9

    Joulukalenteri 2011

    Joulukuu on jo hyvässä vauhdissa ja on tullut aika arpoa vuoden 2011 Kaasuputken tunnustuspalkinnot ansioituneille tahoille.

      Viitasaarelainen sahuri Teuvo Hakkarainen ottakoon vastaan julkisen tunnustuksen saavutuksistaan markkinoinnin ja silmänkäännön saralla: hän onnistui saamaan sekä itsensä että Pekka Haaviston vaikuttamaan sympaattisilta olennoilta. Sen kunniaksi jälleen kerran: Teuvo Hakkarainen – Bileet minareetin tolpan nokassa.
    — — —
    Kriisiviestinnän järkähtämättömässä hallinnassa meritoituneelle Aamulehdelle ja sen päätoimittaja Jouko Jokiselle ojennettakoon täten erityiskiitos Norjan kesäisen joukkomurhan tulkitsemisesta miehisen seksintarpeen ja halipulan valitettavaksi sivuoireeksi, joka olisi ollut vältettävissä kiltin tytön kainolla suostumuksella.  
     — — —
      Satavuotias suomalainen sarjakuva on ansainnut kaiken huomion ja kunnioituksen jo yksin sen takia, että ala on säilynyt hengissä Suomessa, vaikka sen toimijat ovat yhtä vaikeita ihmisiä kuin taidemaalarit ja kirjailijat yhteensä.
     — — —
    Punaiset farmarihousut kuitatkoot prenikan vilpittömästä pyrkimyksestä muuttua vaatekappaleesta veropoliittiseksi lyömäaseeksi. Koska farkut eivät omin voimin pääse noutamaan kunniakirjaansa, puettakoot nämä ensin Björn Wahlroosin ylle.  
     — — —
      Saksalaisen vientiteollisuuden, Euroopan unionin yhteisvaluutan ja presidenttiehdokas Paavo Arhinmäen puolesta läntättäköön yksi kunnianosoitus malliliimalla lähimpään ministeri-Audiin. Jytkyvaalien jälkeen Suomeen synnytettiin hallitus, mitä Timo Soini ei koskaan kyennyt antamaan Arhinmäelle anteeksi. Vaalivoittajien itseaiheutetusta katkeruudesta syntyi käsite ministeri-Audi, jonka kuohkealle takapenkille kaikki muut paitsi Soini halusivat.
     — — —
    Muistelun- ja vakoilunhaluisten kansalaispiirien juhlallisella yhteispäätöksellä esitettäköön vielä lopuksi Kaasuputken erikoiskunnianauha yhteisöpalvelu Facebookin Timelinelle, joka on vuoden viimeisillä hetkillä alkanut viimeinkin tehdä tuloaan käyttäjätileille. Tuhannet autuaasti unohdetut kännipäivitykset usean vuoden takaa saavat uuden elämän uteliaiden ystävien ivallisissa käsissä.

  • Punaisten housujen progressiivisuudesta

    Vuoden 2009 verotuksen mukaan Björn Wahlroos tienasi melko heikosti. Sekä ansio- että pääomatulot kutistuivat puoleen edellisvuotisesta. Pääomatuloja tuli 5,8 miljoonaa euroa ja palkkaa Wahlroos kuittasi vaatimattomat 1,2 miljoonaa. Pankinjohtaja-maanviljelijä Wahlroosin verojen suuruutta on hankala arvioida, sillä näiden tulojen muodostumista ei ole eritelty. Ovatko pääomatulot esimerkiksi olleet osinkotuloa? Tällöin niistä 30 % olisi ilman kahta sanaa verovapaata.

    Kolmekymmentä prosenttia 5,8 miljoonasta on 1 740 000 euroa. Mikäli Nallen pääomatulot kertyivät osingoista, hän sai koko vuoden ajan arkena ja pyhänä 200 euroa tunnissa puhtaana käteen. Myös nukkuessaan.

    Oletetaan silti, että Wahlroos sai vain laajasti ymmärrettyä ”pääomatuloa”, jota ei maksanut julkisesti noteerattu osakeyhtiö. Tällöin koko 5,8 miljoonaa olisi veronalaista tuloa, josta 28 prosentin siivun jälkeen jää kouraan ainoastaan 4 176 000 €.

    Björn Wahlroos siis nettosi omistustensa avulla noin kahdeksan euroa minuutissa läpi koko lamavuoden 2009. Kuinka monella on kahdeksan euron minuuttipalkka?

    Lisäksi tietenkin on muistettava 47,5 % suuruinen ansiotuloverotus. 18 % menee Salon kaupungin pohjattomaan kukkaroon ja loput 29,5 % korjaa ahne valtio ylläpitääkseen Helsingin ja Turun välistä moottoritietä. 1,2 miljoonan euron palkkatuloista Björn Wahlroosille jää vain – ja taas kerran on laskelman helpottamiseksi unohdettava ne kymmenet ja sadat verovähennykset, joihin näinkin ansioitunut seniorikansalainen on takuulla oikeutettu – 630 000 €. Mikäli konsernijohtaja on noudattanut vuosisataisen työväenliikkeen taistelemaa 37,5 tunnin viikkotyöaikaa, hänen nettotuntipalkakseen saadaan kutakuinkin 350 euroa.

    Ei ihme, että veroremontti on oikeistohallituksen (ja tulevan äärioikeistohallituksen) päätavoite. Onhan Björn Wahlroosin verorasitus täysin sietämätön.

    Tosin kartanonherra Wahlroos ei ole tällä kertaa ollut itse asialla. Helmikuun alusta asti kaikki kynnelle kykenevät kokoomuslaiset ovat rientäneet selittämään, että vaikka Björn Wahlroosin ansiotuloveroprosentti olisi pyöreä nolla, hänen verotuksensa olisi mitä progressiivisinta.

    Ensimmäisten joukossa Kimmo Sasi (laht.) ehätti kertomaan Kokoomuksen puoluejulkaisussa, että ”Suomessa kaikki verot ovat progressiivisia”. Kaikkien kaljupäiden tavoin perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja on erikoistunut hiusten halkomiseen. Hän sivaltaa typeriä kommunisteja terminologian hurmeisella säilällä:

    Alun perin tasaverolla (poll tax) tarkoitettiin järjestelmää, jossa jokainen maksaa yhtä monta euroa veroa eli rahoittaa valtiota yhtä paljon, mutta jokainen saa yhteiskunnan palveluita tarpeidensa mukaan. Suomessa tasaverolla tarkoitetaan nykyisin prosenttimääräisesti samansuuruista veroa tuloista eli oikeammin suhteellista veroa.

    Aivan oikein Sasi käy läpi suomalaisen verotuksen olemassa olevia progressioita. Ansiotuloista mitattu valtion verotus on ”voimakkaan progressiivinen” ja kunnallisverotuksessakin on ansiotulovähennys, joka leikkaa pienituloisten verotaakkaa. Minkä Sasi jättää mainitsematta, on kunnallisveroäyrin progression katoaminen ylemmissä desiileissä. Vaikka palkka olisi kymmenkertainen Björn Wahlroosin reiluun miljoonaan verrattuna, kunta ei ota enempää kuin tuon 17–19 prosenttia. Ja aivan hiiskumaton Sasi on siitä, ettei pääomatuloista kanneta kunnallisveroa senttiäkään.

    Joskus veroprogressio ilmenee oudoissa paikoissa. Ainakin Sasin mukaan on olemassa miljardöörejä, jotka ovat kyllin tyhmiä pitääkseen omaisuusmassojaan yhden prosentin koron tarjoavilla säästötileillä:

    Esimerkiksi ensi vuoden ennustettu inflaatio on 2,5 prosenttia. Talletukselle saa korkoa nyt yhden prosentin. Tallettajan omaisuuden arvo siis putoaa ensi vuonna 1,5 prosenttia. Kuitenkin tallettaja maksaa 1 prosentin korosta 28 prosenttia veroa. Koska myyntivoitoissakaan ei oteta inflaatiota huomioon, maksaa moni myyntivoiton saanut pääomaveroa puhtaasta inflaatiovoitosta, eli veroprosentti on helposti yli 100.

    Ehdottomasti goottilaisimmillaan Kimmo Sasi on maalaillessaan synkkää kuvaa osakesijoittajasta, joka pitkospuiden päässä sijaitsevassa harmaassa suotöllissään luhistuu ”progressiivisen” osinkoverotuksen alle.  Saadessaan osinkoja vaikkapa neljä miljardia euroa voittoa tekevästä osakeyhtiöstä tämä osakasparka joutuu likimain ottamaan velkaa selviytyäkseen yli-inhimillisistä veroistaan.

    Pääomaverojärjestelmään on kuitenkin luotu suuria osinkotuloja varten myös progressiivinen elementti.

    Niin, kuten alussa mainittiin, osinkotuloista vajaa kolmannes on automaattisesti verotonta – verotuksen määrä lasketaan 70 prosentin mukaan. Tarkoittaako Sasi sitä? Ei, hänen mukaansa osinkoverotus on progressiivista, koska:

    Pörssinoteerattu yhtiö maksaa tulostaan 26 prosenttia veroa ja sitten osingonsaaja maksaa vielä osingosta veroa. Näin yhtiön kautta saadun osinkotulon veroprosentti on 40,5 prosenttia.

    Kimmo Sasin opin mukaan siis yhtiön maksama vero on ikään kuin osakkeenomistajan maksamaa veroa. Tätä kahden tykkänään eri tahon maksamaa verotusta hän nimittää progressiiviseksi. Näillä main lukija alkaa jo ymmärtää, miten ”kaikki verot ovat progressiivisia” – kysymys on vain käsitteen määrittelystä koskemaan mitä tahansa verotusmuotoa.

    Koko vuodatuksen pihvi on kuitenkin arvonlisävero. Siitä on väännetty eduskunnassa ja verkkokeskusteluissa.

    Tämä kyseinen verotuksen muoto kohdistuu vain kulutukseen eikä siten huomioi mitenkään ihmisten maksukykyä saati tasaa tuloeroja. Vai mitä sanoo Sasi…?

    Kulutusveroihinkin on kuitenkin luotu progressiivinen rakenne. Tätä progressiivisuutta on viime vuosina vahvistettu. Välttämättömyystuotteiden, kuten ruuan ja lääkkeiden arvonlisävero, on alhaisempi, jotta niiden hankkimiseen kaikilla olisi varaa. Toisaalta ylellisyyskulutuksesta rangaistaan. Kalliiden suuripäästöisten autojen autovero on hyvin korkea.

    Näin! Köyhät ostavat viidensadan euron kuukausituloillaan ihanan edullisia perunoita ja lääkkeitä, kun taas rikkaat panevat haisemaan rutkasti rujommin verotetuilla citymaastureillaan. Kimmo Sasi siis vahvistaa sen, minkä puoluejohtaja Jyrki Katainen oli tovia aiemmin Turun Sanomien kolumnissaan todennut kokoomuslaiseksi veroprogressioksi:

    Välttämättömyyshyödykkeet, kuten ruoka, lääkkeet ja joukkoliikenne ovat verotettuina huomattavasti alennetuilla prosenteilla. Pienituloisen ostoksista suuri osa painottuu näihin kevyesti verotettuihin tuotteisiin. Siksi suurituloinen maksaa kulutuskoristaan isompaa veroprosenttia.

    Logiikkahan on pettämätön. Pienituloisen kaikki rahat menevät välttämättömyystarvikkeisiin, kun taas vauraammalla väestönosalla on varaa hiukan tuhlatakin. Jokainen punaisia päin posottava Audi on kuin nelipyöräinen ilosanoma: katsokaa, köyhät, tästä maksetuilla veroilla teidänkin suojatiellä murtuneet luunne on kipsattu!

    Uutispäivä Demarissa Kansallisen Kokoomuksen visio ”progressiivisesta arvonlisäverosta” noteerattiin. Lehden mukaan Suomen valtiovarainministeri oli kansanedustaja Pia Viitasen ahdistelemana selittänyt asiaa eduskunnan kyselytunnilla näin:

    Sen nyt jokainen ymmärtää. Siellä on enemmän lääkkeitä, jotka ovat alemmalla verokannalla verotettuja. Siellä on ruokaa, joka on alemmalla verokannalla verotettua.

    Sitten ovat vaikkapa moottoriveneet tai muut, jotka ovat sillä korkeammalla. Tai lenkkitossut tai muut, jotka ovat korkeammalla verokannalla verotettuja.

    Tietysti on muistettava – aivan aluksi – että Kataisen sekä Sasinkin lyyrinen kuvaus työkyvyttömyyseläkerahojaan puoli-ilmaiseen apteekkiin kantavasta, Helsingin herroille kiitollisesta mökinmummosta ei ole aivan totuudenmukainen. Vaikka lääkkeillä on pienempi arvonlisävero kuin vaikkapa moottoriveneillä, Jyrki Katainen aivan omakätisesti nosti lääkeverotusta kahdeksasta yhdeksään prosenttiin kesällä 2010.

    Toinen seikka on se, että edes Niklas Herlin ei osta päivittäin moottoriveneitä ja lenkkitossuja, vaan käy näillä kauppaa lähes yhtä harvakseltaan kuin kuka tahansa alemman keskiluokan kansalainen. Käytännössä verokertymä tulee pieni- ja keskituloisilta. Suuri osa Suomen kansasta ostaa talon, auton, kesämökin ja urheilujalkineet, vaikka pankissa ei olisikaan globaalin satamatekniikkayrityksen osakepottia.

    Veroprosentti on kaikille sama, mutta veron osuus tuloista ei. Arvonlisävero on regressiivinen, sen on myöntänyt jo kapitalistinenkin tiedemies.

    Kykypuolueen veroselitys olisi tuomittu kaikkialla toivottomaksi, ellei hätiin olisi rientänyt puolueen soturi, kansanedustaja Sampsa Kataja. Björn Wahlroosin nimissä hän kaunisteli Jyrki Kataisen moottorivenepuheita ja keksi kuin keksikin esimerkin, jonka avulla rikkaiden maksama arvonlisävero muuttuu progressiiviseksi.

    Rikkaat ostavat merkkituotteita!

    Ne ovat kalliimpia kuin halpahallituotteet!

    Tai, kuten Kataja lausahti eduskunnassa 8. helmikuuta 2011 kello 14.01:

    Mitä sitten tulee arvonlisäveron kohdentumiseen, kyllä se niin on, vaikka puhuttaisiin sitten ihan samasta tuotteesta, vaikka farkuista, että kun Björn Wahlroos menee tuonne Gantin myymälään ja ostaa ne 300 euron vaaleanpunaiset farkut, niin hän maksaa siihen päälle 69 euroa veroa. Kun kaupan myyjä menee Prismaan ja ostaa sieltä 30 euron farkut, niin hän maksaa siitä vajaa 7 euroa veroa. Wahlroos maksaa kyllä ihan samasta farkusta 61 euroa enemmän veroa. Tämä on ihan oikein. Verotus kohdistuu niin, että hyvätuloiset maksavat kuluttamastaan tuotteesta enemmän, ja mikä parasta, tuo vero kohdentuu ulkomailla tehtyyn työhön. Se mahdollistaa lopulta myös sen, että tuolla Prisman kassalla, (Puhemies: 2 minuuttia!) kun työn verotus kevenee, myöskin pystytään palkkaamaan lisää myyjiä ja työllisyys kasvaa.

    Kuulitko, Björn! Et sitten käy Prismassa. Se on veronkiertoa.

  • Kansallisia rakkauskirjeitä

    Tuskin oli Mikael Jungner päässyt määrittelemään rakkauden uudeksi Paasikiven–Kekkosen linjaksi, kun Suomen lehdistö täyttyi lemmenvuodatuksista.

    Uuden viikon raikkaaksi aluksi Sanoma Osakeyhtiö teki kahdessa painetussa päämediassaan uutisen, jonka mukaan Suomen seuraava presidentti, Sauli Niinistö, on niin uskomattoman hellä ja ihana rakastaja, että Jenni Haukion lisäksi koko kansa joutuu haukkomaan henkeään.

    Vaan viimepäivien varsinainen rakkauspommi julkaistiin jo YK:n päivän Helsingin Sanomissa. Aamukahviaan likomärkien Suomen lippujen katveessa siemailleiden kansalaisten viattomille silmille paiskattiin kulttuurisivuilla äitelin henkilönpalvonta-artikkeli sitten lätkäkulta-aikaisten pääkirjoitusten.

    Emeritusprofessori, minnelaulaja Matti Klinge oli laatinut avoimen rakkauskirjeen, jonka Saska Saarikoski oli arvatenkin silkkaa saarikoskimaisuuttaan sijoittanut arvovaltaiselle C1-sivulle.

    Mutta kenelle?

    Kas, kohteena oli tietenkin ”taidehistorian täydellisen kurssin” suorittanut ”aina näkyvän tyylikkäästi pukeutunut” emeritustaistolainen, Björn Wahlroos, joka on myös ”aikamme johtavia herroja” – käyttääksemme professori Klingen muotoiluja.

    Ilman varsinaista johtolankaa etenevässä fanikirjeessään Matti Klinge vertaa Wahlroosia milloin Kustaa III:een, milloin ”kreivillistä, suomalaisperäistä ylhäisaatelia” edustaneeseen Gustaf Mauritz Armfeltiin, josta ”tänä vuonna on Halikossa paljastettu (näköis)patsaskin”. Lukijalle käy selväksi, että Wahlroos on aivan ilmeisesti tehnyt jotakin sankarillis-patrioottista, josta yksinkertaisten talonpoikien tulisi olla hänelle hautaan asti kiitollisia.

    Urotyön laatu selviää sinnikkäälle lukijalle tekstimassojen välissä: Björn Wahlroos on laadituttanut kirjan joitakin vuosia sitten kunnostamastaan, Armfeltin aikoinaan omistamasta Åminnen kartanosta (jonka hän remontoi vieläpä omalla rehellisellä työllään ansaitsemillaan miljardeilla sen sijaan, että olisi käyttänyt niihin jonkun toisen selkänahasta revittyjä rahoja).

    Kirjaa ei valitettavasti voi ostaa mistään. Matti Klinge lienee kuitenkin kuulunut jakelun piiriin.

    Lehteillessään ”upeata, foliokokoista kirjaa” Klingen mielessä kasvaa kuva Wahlroosista, joka on projektinsa myötä kasvanut itsekin Armfeltin veroiseksi isänmaanrakentajaksi.

    Liioittelun määrä on kohtuullinen, sillä isänmaallisten tutkijoiden rakastama Kustaa Mauri on jäänyt historiaan ennen kaikkea miehenä, joka loi Suomen JA rakensi aiemmin mainitun kartanonkin. Mutta o tempora, o mores, nykyajan kääpiöt seisovat jättiläisten hartioilla ja näinä infantiileina ”puska- ja pintakulttuurin” aikoina jo onnistuneesti toteutettu putkiremontti riittää takaamaan paikan kansakunnan kaapin päällä.

    Sunnuntaiaamuna Hesarinsa ääressä krapulastaan toipuva kirkkorahvas on tosin saattanut olla melkoisen ymmällään professori Klingen hehkutuksesta. Autonomian vuosista on aikaa ja jokaiselle alle satavuotiaalle suomalaiselle – puhumattakaan 2010-luvun nenäkkäistä feisbuukkaajista – Armfelt on vain yksi nimi kymmenien joukossa hiukan nolostuttavassa kansallisvaltioprojektissa. Laajasti katsottuna 1700–1800-lukujen vaihteessa maailmalla vaikutti monenlaisia vipeltäjiä, joista usealla oli kartanoita Suomessakin. Tulisiko uutterien ugrien kumartaa jokaista Kustaa III:n poikaystävää?

    * * *

    Aivan yksin ei Matti Klinge ole väärentämättömässä ylimielisyydessään. Historian emeritusprofessori saa yllättävän liittolaisen sivistyksen puolesta käytyyn sissisotaansa niinkin kaukaa sisämaasta kuin Tampereelta.

    Suomea jäytävä epä-älyllinen moukkamaisuus on nääs saanut eräätkin elitismin kultivoimat sieraimet värisemään inhosta Tammelassa: Rosa Meriläinen katsoi televisiota ja näki siellä barbarian vyöryn uhkaavan sivistyksen herkkää kylvöä turkulaisen kiinteistövälittäjä Jethro Rostedtin kolossaalisessa hahmossa.

    Siksi on suurta moukkamaisuutta, kilpatanssia ja kilpatanssijoita halventavaa, tähtioppilas Jethro Rostedtin tapa ylimielisesti kuvata tanssia helpoksi samalla, kun hän ei ilmiselvästi tosissaan edes yritä oppia.

    Mutta mistä kumpuaa halu äänestää henkilöä, joka ei ilmiselvästi ole lainkaan kiinnostunut tanssista lajina, vaan on tullut viihdeohjelmaan mukaan puhtaasti vietistään tyrkyttäytyä julkisuuteen. Mistä tulee tämä osaamattomuuden ja oppimattomuuden ylistys?

    Ja jottei Rosa Meriläinen jäisi kakkoseksi professori Klingen hyperbolaretoriikalle, myös television tanssikilpailussa on nähtävä kansallinen projekti:

    Kaipaan sellaista kukoistavaa yhteiskuntaa, jossa miehet ja naiset yrittäisivät kehittää itseään ja astua epämukavuusalueille – epäonnistumisen uhallakin.

    * * *

    Aamulehden kanssa samaa konsernia edustava Iltalehti muistuttaa lukijoita onneksi eräästä pikku tosiseikasta:

    Rosan kolumni Aamulehdessä on päivätty 23. lokakuuta, joten se on kirjoitettu ennen Jethron eilistä salsayllätystä.

  • Sosialistinen realismi

    Kansan Uutisten kolumnisti Emilia Kukkala esittää erinomaisen sarjan kysymyksiä työperäisestä maahanmuutosta ja sen tarveharkinnasta. Vastauksia hän odottaa sekä vasemmistokonservatiiveilta että näiden ääniä kalastelevilta poliitikoilta. Tästä esimerkkinä käy vaikkapa Vasemmistoliiton Markus Mustajärvi, joka vasta hiljattain ehätti lipaisemaan halpatyövoimaa pelkääviä ammattiyhdistysmiehiä pelaamalla maahanmuuttokritiikkikortin.

    Ulkomaalaisvastaisuudella ratsastamista kutsutaan yleensä ”realismiksi”. Fiksun miehen maineessa oleva Mustajärvikin varmistelee selustaansa toteamalla jo etukäteen, että hänen vilpitön tavoitteensa pienipalkkaisten ihmisten maahantulon estämiseksi tullaan tulkitsemaan monenlaisten vihertaistolaisten puheissa rasismiksi.

    Mustajärven kielenkäytössä ”yleishumanismi” koostuu täsmälleen samoista sisällöistä kuin perussuomalaisten ahkerasti hokema ”kukkahattuilu”: tavallisen työntekijän pahin vastustaja ei ole Elinkeinoelämän Keskusliiton hyväntahtoinen patruuna, vaan arkielämästä vieraantunut, valkoista miestä apurahapalkalla sortava viherfemakko – se, joka ei koskaan vahingossakaan pohdi, mitä vaikutuksia HALLITSEMATTOMALLA MAAHANTULOLLA on ylikiiminkiläisen betoniraudoittajan ansiosidonnaisiin työttömyyspäivärahoihin.

    Eli kuten Emilia Kukkala asian ilmaisee:

    Helpot ratkaisut ovat kivoja ja suurimmat valheet helpoimpia uskoa. Persut sen tietävät. Ongelma: kansaa kyykytetään. Ratkaisu: rajat kiinni. Marinoidaan patenttipökäle duunariretoriikassa ja tarjotaan niin kuumana, ettei paskaa ehdi maistaa kun kieli palaa.

    Kukaan ei ole kiistämässä Mustajärven toteamaa elinkeinoelämän katalista aikeista. Ilman muuta herrat ja rouvat oikeistopoliitikot haluavat työmarkkinoille lisää ihmisiä, jotka eivät ole perillä oikeuksistaan ja jotka ovat valmiita tekemään töitä työehtosopimuksista piittaamatta tai jopa alle minimipalkan. Tällaisia ihmisiä ovat ulkomaalaiset ja työelämään pyrkivät opiskelijat.

    Pöpelikköön rysäytetään, kun työväenpuolueet liittyvät taustakuoroon ja haluavat poistaa näiltä ihmisiltä kaikki oikeudet vaikuttaa omiin asioihinsa.

    Siksi Emilia Kukkalan kysymyksiin pitää lisätä vielä tämä:

    Työnantaja kiertää ja jopa avoimesti rikkoo jo nyt hyviä tapoja, työehtosopimuksia ja lakia, joten miksi kukaan olettaa, että lain tiukentaminen jotenkin vaikuttaisi työnantajien toimintaan jatkossa?

    Elinkeinoelämällä kysymyksessä ei ole mitään miettimistä. Jos työnantaja saa työt teetettyä – vaikka laittomastikin – halvemmalla, hän tekee niin. Kuten Björn Wahlroos on sanonut, yrityksellä ei ole eikä edes saa olla moraalia.

    Laiska työväenpoliitikko menee yli siitä, mistä aita on matalin. On vain niin paljon helpompaa vainota kielitaidotonta keikkatyöläistä kuin hänet palkkaavaa yritysrypästä.

    Vasemmistoäänestäjä on ansainnut parempaa.

  • Oikeudenmukaiseen verotukseen

    Verotus on Suomessa epäoikeudenmukaista. Siksi Pentti Stranius esittää omassa blogissaan, että laajojen kansalaispiirien tulisi kantaa kortensa kekoon, jotta rikkaiden ja etenkään Björn Wahlroosin ei tarvitsisi anoa turvapaikkaa epäilyttävistä ulkomaista.

    Siksipä ehdotankin kansalaiskeräystä jatkuvassa velka- ja jälkiverokierteessä kituville suuryrittäjille. Keräys voisi alkaa siten, että kaikki sosiaalitukea saavat ja muut työtävieroksuvat velvoitettaisiin lippaineen kadulle. Yksikin euro voi pelastaa yrittäjän, esimerkiksi Wahlroosin pakomatkalta Bermudalle tai Monacoon!

    Tässä huomaamme, millainen samettitakkinen humanisti Stranius on. Keräyksinkö pitäisi paikata aukkoja, joita lainlaatijat ovat yhteiskunnan turvaverkkoihin repineet? Vain houkka jättää asiat hyväätarkoittavien tuntemattomien toiminnan varaan. Kolmannen sektorin puuhakas toimeliaisuus ei koskaan vastaa vahvan valtiokoneiston kylmää tehokkuutta. Siksi Stranius on väärässä ja Wahlroos oikeassa.

    Suomessa on progressiivinen verotus, joka tarkoittaa, että tulojen kasvaessa veroprosentti kasvaa. Muutama laskutoimitus riittää näyttämään, mikä tässä mättää.

    Vuoden 2008 verotuksen mukaan Björn Wahlroos tienasi ansiotuloina 1 970 250,32 euroa – siis noin kaksi miljoonaa – ja lisäksi hän sai pääomistaan tuottoa 13 618 918,17 euroa, pyöreästi sanottuna vähän yli kolmetoista ja puoli miljoonaa. Wahlroosin ansiotulojen veroprosentti oli noin 30 ja verotuskunnasta riippuen hän joutui myös osallistumaan kunnallisveroäyrin maksamiseen, mikä lienee Halikossa ollut 18,5 %. Yhteensä, eri vähennysten jälkeen, hänen ansiotuloistaan on pidätetty 47–48 %.

    Pääomatuloistaan Wahlroos on pulittanut veroja 28 %.

    Vaikka prosentit ovat hiukan muuttuneet sitten toissavuoden, voidaan Verohallinnon näppärällä laskurilla arvioida, että Björn Wahlroos antoi yhteiskunnalle liki 4,8 miljoonaa euroa. Se tarkoittaa, että Wahlroos joutui selviämään vuoden 2008 joulusta ainoastaan 11 miljoonaa euroa rikkaampana kuin edellistalvesta.

    Verrataanpa Wahlroosia halikkolaiseen lounaskahvilatyöntekijään, joka tienaa 1 200 euroa kuussa, mitä nyt syljeskelee kaupungilla heinäkuun ajan Kelan päivärahalla. Hänen veroprosenttinsa olisi vuonna 2010 vain 8,5 %. Lähes neljäkymmentä prosenttiyksikköä vähemmän kuin Åminnen kartanonherralla! Hänen 1 150 euron veronsa ovat kuin hyttysen pissa valtameressä verrattuna Wahlroosiin. (Yksinkertainen prosenttilasku osoittaa, että baarikassan koko vuoden veropipari on naurettavat 0,02 % Wahlroosin muhkeasta verokakusta.)

    Tässä tulemme asian ytimeen.

    Eräät keskustelijat ovat toivoneet verotuksen oikeudenmukaistamista siten, että yhä suurempi osa valtion verokertymästä olisi tasaveroja. Tätä ovat esittäneet ja tämän aikovat toteuttaa muiden muassa herrat ja rouvat ministerit Kansallisessa Kokoomuksessa, Suomen Keskustassa, Vihreissä De Gröna ja Suomen Ruotsalaisessa Kansanpuolueessa.

    Vaatimus on oikeansuuntainen, mutta mieletön. Björn Wahlroosin ja muiden ultrarikkaiden maastapakoa ei näillä kikkailuilla voida estää. Jopa Jari Sarasvuon voidaan ounastella kaasuttelevan Jaguariaan levottomasti ruotsinlaivan ajorampin edessä, kun koko kansakunnalle mätkähtää yhteinen – esimerkiksi 29 prosentin suuruinen – vero.

    Mitä se auttaa? Rikkaiden verotus on edelleen liian suurta ja heidän pietarinpenningeillään joudutaan elättämään kokonaista armadaa väitöskirjatutkijoita, kantaupseereita, liikennepoliiseja ja maahanmuuttoviranomaisia. Kuulemme Björn Wahlroosin hypistelevän Bermudan lentolippuaan.

    Oikeasti ratkaisu on yksinkertaisuudessaan kaunis. Se on koko ajan ollut kaikkien silmien edessä. Progressiivinen verotus on avain, vasemmisto on ollut alusta asti oikeilla jäljillä.

    Käännetään progressio ympäri! Pienistä tuloista ei kerry kovinkaan paljon veroa näillä 8,5 prosentin ennakonpidätyksillä, mutta 47,5 % on jo aivan toinen juttu. Antamalla leijonanosan rahoistaan yhteiseen kassaan nämä pienituloisetkin osallistuvat kestävän valtiontalouden rakentamiseen. Samalla superrikkaat pääsevät ikeestä, joka heitä on kuristanut. Tililtä ei enää katoa miljoonia, vaan vain satojatuhansia.

    Niinpä kun Björn Wahlroos seuraavana keväänä käväisee lounaspatongilla kotikylänsä raitilla, häntä palvelee ylpeä kassahenkilö, jonka tasainen katse kohtaa korskean kartanonherran silmät ripsenkään värähtämättä. Nyt myyjä tietää niin kuin asiakaskin, että he ovat tasa-arvoisia yhteiskunnan jäseniä. Heidän veroillaan pyöritetään maata. Molemmat tyytyväisiä osaansa. Rikas antaa vähän paljostaan ja köyhä kaiken vähästään.

  • Pitäisikö Björn Wahlroosin veroja korottaa?

    Oho, kun pierettää.

    Uhhuh, taisi tulla oikein varren kanssa.

    Äitii, tuu pyyhkimään!

    Kaikki alkoi, kun Björn ”Nalle” Wahlroos pohti maahanmuuttokeskustelua ja ilmoitti vakaasti harkittuna mielipiteenään, että Suomen tulisi ulottaa vihainen suhtautumisensa ulkomaalaisiin myös Suomen valtionrajojen ulkopuoliseen maailmaan.

    Kehitysyhteistyö on näet turhaa ja se riistää leivän lastemme suista, päinvastoin kuin konsernijohtaja Wahlroos.

    Kevyesti verotettu, yhteiskunnan tuella vaurautensa rakentanut ruotsinkielinen kartanonherra on harvoin jos koskaan saanut yhtä paljon umpisuomalaisia ystäviä kuin nyt, ehdotettuaan rahojen takavarikointia niiltä, jotka eivät voi tapella vastaan. Uutinen levisi oitis kaikkiin viestimiin. Maa järisi, kun kiimaiset ulkomaalaisvihaajat klikkailivat äänestysnappuloita työpaikoillaan ja peräkammareissaan.

    Aivan erityisellä intohimolla Suomen kansa on jyrähtänyt Iltalehden nettisivuilla. Tieteellisesti pätevän ja kaikinpuolin validin tutkimuksen perusteella suomalaiset eivät halua ensisijaisesti turvallista elämää, vakaita tuloja, tilavia asuntoja tai rauhallisia eläkevuosia. Ei, he haluavat ennen kaikkea ruskeiden ihmisten kuolevan ja äkkiä.

    Värikoodi sinänsä on sattumaa. Suositun hokeman mukaan ruskeiden ihmisten epäinhimillisyys ei missään tapauksessa johdu heidän ihonväristään, vaan heidän kulttuuristaan. Tämä kulttuuri – päinvastoin kuin kulttuurit yleensä – on kuitenkin hämmästyttävän geneettinen ja siten täysin muuttumaton.

    Kansanäänestyksen tulos on yllättävä, sillä iso osa suomalaisista itse asiassa kannattaa kehitysyhteistyöhön varattujen määrärahojen lisäämistä. Siis näiden, joita Suomi maksaa suurelta osin itse itselleen.

    Kysymys, jota ei ole esitetty, on tämä: jos Suomi yllättäen sanoutuisi irti kansainvälisistä vastuistaan, lakkaisi ottamasta vastaan pakolaisia ja rahoittamasta liike-elämänkin tarpeita varten räätälöityjä kehityshankkeita, mitä näille säästyneille miljoonille tapahtuisi?

    Nettikeskustelijoiden kannoista päätellen ei mitään, sillä sekä haukilahtelaiset toimitusjohtajat kolmenkymmenentuhannen euron kuukausipalkalla että kontulalaiset työkyvyttömyyseläkeläiset pullonpalautusautomaatilla ovat täysin yksimielisiä siitä, että ainakaan tätä rahaa ei tule jakaa yhteiskunnan loisille: työttömille, opiskelijoille, sairaille tai yksinhuoltajille – tai edes eläkeläisille, koska tokihan vanhusten hoitaminen kuuluu heidän lastensa vastuulle, ei veronmaksajalle.

    Jätetäänpä siis kysymys roikkumaan ilmaan. Kommenttiosioon voi itse kukin jättää oman ehdotuksensa siitä, mihin lakkautetusta hyvinvointivaltiosta säästyneet varat voisi laittaa.