Kaasuputki

Blog

  • Ei se muuten olisi naurattanut, mutta tänään on maanantai

    Lämpöhalvausonnettomuuden jälkeen Saunaseuran hallitus päätti olla enää kilpailematta Tangomarkkinoiden kanssa. Teemu jäi viimeiseksi vastapaaviksi.

  • Annanpäivän sota – annan dags kriget

    Sähly on lystikäs liikuntalaji. Sen harrastaminen edellyttää yleensä vain pieniä investointeja: mailan, sisätossut ja jonkin sortin urheiluvetimet, kuten t-paidan ja verkkarit. Halun päättömään koheltamiseen saa jokainen syntymälahjana. Pelikavereita kannattaa hakea työ- tai opiskelutovereista tahi joistakin järjestöistä, jonne on sattunut Luojan armosta järjestäytymään.

    Kun sääntökuorman ei anneta paisua liian suureksi ja kun joukkueet toimivat omina tuomareinaan, ottelut muodostuvat riemukkaiksi hiennostattajiksi.

    Sitten on olemassa salibandy.

    Kun sähly lakkaa olemasta hauskaa, kyseessä on salibandy. Sille on perustettu lajiliittonsa, kisaorganisaationsa ja messiaansa. Viimeksi mainittu on Petteri Nykky.

    Nykky on urheilutoimittajien lemmikki. Paulo Coelhoa lainaavan elämäkertakirjansa perusteella hän on hankkinut valmennusoppinsa Jiddu Krishnamurtilta ja zen-romaani Lokki Joonatanista. Hän on sivutoimisesti kouluttanut Leijonia.

    Aivan erikseen Helsingin Sanomat vielä keulii tiedolla, jonka mukaan ennen salibandyn MM-voittoa vuonna 2010 Nykky vei Suomen maajoukkueen miehet sankarihautausmaalle.

    Tähän kohtaan on kai välttämätöntä siteerata Heikki Klemetin kuoroteosta Oi, kallis Suomenmaa.

    Oi, Suomi synnyinmaa,
    suo helmallas sun poikasi
    onnellisena nukahtaa,
    kun hän henkensä halvan
    sulle antanut on!

    Ja muistammehan, että kyse on lajista, jossa siirretään reikäistä muovipalloa hiilikuidusta ja muovista tehdyillä mailoilla.

    Kuten kaikki kurinalainen joukkueurheilu, myös salibandy on aivan erityisesti Suomen kirjallisuuden historian huonoimman tiimipelaajan, Antti Rokan, suojeluksessa. Petteri Nykky ei lainkaan epäröinyt – kertoo Hesari – näyttää Rokan esimerkkiä valmentamansa Sveitsin maajoukkueen kouluttamisessa.

    Samoja metodeja on sovellettu myös Sveitsin joukkueeseen. Lämpöleirillä on käyty, ja ennen itsenäisyyspäivänä käytyä puolivälieräottelua Sveitsin valmennusjohto katseli Tuntematonta sotilasta. ”Herkistelimme hetken ja katsoimme pätkän Rokan Anttia”, Nykky paljastaa.

    Valitettavasti Suomen maajoukkue oli Tuntemattomansa lukenut eikä hiihtänyt näreen kohdalle. Sveitsi jäi lopulta pronssille.

    Suomen taistelevat kaukopartiomiehet saivat puolestaan turpaansa Ruotsin junnujoukkueelta. Olisiko pitänyt käväistä vielä kerran hekumoimassa sankarihaudoilla? Perukaa jatkosota! Mannerheim taatusti pyörii nyt pettymyksestä haudassaan.

  • Presidentin köyhät

    Vuosi sitten Heikki Hursti kutsui Sauli Niinistön pitämään puhetta vähävaraisten itsenäisyysjuhlaan. Sattumoisin samainen Niinistö oli tuolloin myös ehdolla tasavallan presidentiksi. Koiton Laulu -kuoro, joka oli pyytämättä ja yllättäen joutunut kirjaimellisesti taustakuoron osaan, huomautti asiasta tilaisuuden järjestäneelle Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyö – Pelastakaa Suomen nuoret ry:lle. Uutta kutsua laulamaan ei enää tullut.

    Heikki Hursti ottikin äänekkäästi kantaa Sauli Niinistön ehdokkuuden puolesta viime vaalien alla. Vauraalle Niinistölle hyvän miehen sertifikaatti tuli edulliseksi: lahjoittamalla Hurstin avustusjärjestölle kolumnipalkkionsa Niinistö sai taakseen Suomen tämän hetken arvokkaimman omatuntobrändin.

    Presidentti Niinistölle lahjoitus ei toki ole ollut ainutlaatuinen teko. Aiemmin hän on luovuttanut eduskunnasta saamansa nettopalkan mm. Suomen punaiselle ristille ja Mannerheimin lastensuojeluliitolle. Tätä Niinistö perusteli mojovalla sopeutumiseläkkeellään Euroopan investointipankista.

    Jos pyöristellään lukuja ylöspäin, Sauli Niinistö saattoi lahjoittaa jopa 40 000 euroa vuodessa hädänalaisille vuosina 2007–2011. Helsingin Sanomat ylsi arviossaan vuonna 2010 kaikkiaan 120 000 euroon.

    Summa on hyvänkokoinen Niinistön tapaisen miljonäärinkin maksettavaksi, mutta muistettakoon nyt, että se ei edes suurennuslasilla erottuisi niistä miljardeista, jotka valtionvelkaa kammoava valtiovarainministeri Sauli Niinistö onnistui leikkaamaan prikulleen samoilta tahoilta.

    Ehkä Hurstille on käynyt hiukan samoin kuin sairaanhoitajille ja peruskoulunopettajille, jotka sinnikkäästi äänestävät joka vuosi eduskuntaan ja kunnan- sekä kaupunginvaltuustoihin kokoomuslaisia leikkauslistaehdokkaita. Tai sitten taustalla on toiveikas ajatus siitä, että liittoutumalla voittajajoukkueen kanssa voi uittaa asialistalle omiakin aloitteita. Joka tapauksessa Heikki Hursti oli tänä vuonna myös Presidentinlinnassa kutsuttuna vieraana.

    Kenenkään ei pidä nyt tuohtua liiaksi: tässä ei vastusteta Sauli Niinistön hyväntekeväisyyttä, saati köyhien ruoka-apua. Hurstin ruokajakelua voi tuskin edes tiukin vapaa-ajattelija vastustaa. Sehän olisi typerää ja julmaa ajattelua sekä etenkin poliittinen itsemurha.

    Leipäjonossa on vain yksi ongelma. Nimittäin sen olemassaolo.

    Tämä ei ole mikään Paavo Arhinmäkeä kritiikittömästi fanittavan vasemmistobloggarin kyyninen one-liner, vaan Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyön toiminnanjohtajan itsensä esittämä kanta.

    Näin Heikki Hursti kommentoi SAK:n Palkkatyöläinen-lehdessä kaksi vuotta sitten:

    Eriarvoisuus ja jako köyhiin ja rikkaisiin sen kuin syvenee yhteiskunnassamme. Vaikuttaa siltä, että poliittinen tahto on pitää yllä rajua jakoa köyhiin ja rikkaisiin. – – Ruokajonoissa on yhä enemmän pätkätyöläisiä ja opiskelijoita, jotka eivät yksinkertaisesti tule toimeen saamillaan tuilla. Perheen talous naksahtaa nurin totaalisesti, jos vaikka pesukone hajoaa.

    Palkkatyöläisen haastattelussa Hursti vaatii kansaneläkkeen, opintotuen, peruspäivärahan ja asumistuen korottamista. Toisin sanoen hyvinvointivaltion väliintuloa:

    Tämä olisi pitänyt tehdä jo vuosikaudet sitten. Nyt ollaan tilanteessa, että köyhien jono kasvaa. Rahasta se ei ole kiinni. Yhteiskunnassa on aina löytynyt rahaa kohteelle, mikä on haluttu poliittisesti toteuttaa.

    Hyväntekeväisyysjärjestön kannattaminen ja sen valjastaminen osaksi omaa vaalikampanjaa ovat helppoja valintoja. Sen sijaan näyttäisi olevan liki ylivoimaista antaa poliittinen tuki Heikki Hurstin vastaukselle kysymykseen: ”Minkä epäkohdan haluaisit korjata?”

    Hursti toteaa yksiselitteisen totuuden:

    Sen, ettei ruokajonoja tarvittaisi, vaan jokainen saisi yhteiskunnalta avun toimeentuloonsa.

    Kun nyt itkemme silmämme punaisiksi sen tähden, ettei Paavo Arhinmäki tänä vuonna käynyt poseeraamassa köyhien ja hädänalaisten kanssa valokuvissa, muistettakoon tämä Heikki Hurstin sivallus samassa Palkkatyöläisen haastattelussa vuonna 2010:

    Herroille ja narreille samat saarnat. Minä en ole saarnamies. Minun mottoni on, että puhu vähemmän, tee enemmän ja anna työsi jäljen näyttää mihin uskot.

  • Linnan tähteet

    Suomen kansa jonotti edustajiensa välityksellä koskettamaan Sauli Niinistöä ja Jenni Haukiota, tanssimaan valssin An der schönen blauen Donau (Johann Strauss nuorempi, Op. 314), juomaan boolia, tunkemaan tv-kuvaan, twiittaamaan kaverikuvia ja saamaan haukut tapakouluttajalta.

    Bileet menivät siis aivan niin kuin ennenkin – vain TwitPicsejä nappailtiin hiukan enemmän kuin Urho Kaleva Kekkosen loistonpäivinä. Ehkä kännyköiden hypistelyllä kompensoitiin vähentynyttä tupakanpolttoa.

    Niinistön ja Haukion juhlavalmisteluista on nyt jälkikäteen tihkunut uutta tietoa. Ennakkoon hehkutettua juustopöytää ei kertaakaan näytetty kansakunnalle, mutta onneksi muita uudistuksia tuotiin päivänvaloon. Eräs pontevan miespresidentimme suomalaisista teoista oli kolmesti kirotun Reilun kaupan kahvin korvaaminen epäeettisemmällä tuotteella.

    Miesvaltaan siirtyminen ei ole tapahtunut aivan kivuttomasti. Uuteen aikaan sopeutuminen ottaa aikansa. Joukkoviestimien uutissähkeistä voidaan päätellä, että ilmassa on yleistä sekaannusta sukupuolten välillä. Muiden muassa Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja oli vähällä kaapata mukaansa täysin vieraan naisen.

    Jopa naistenkaatajan maineessa ollut Ilkka Kanerva päätyi omituiseen tilanteeseen, jossa tapasi mallimitoissa huitelevan blondin ja tuli itse hiukan nolosti kaadetuksi.

    Kanervan ja Risto E. J. Penttilän olisi ollut syytä ottaa mallia Teuvo Hakkaraisesta ja Jare ”Cheek” Tiihosesta, jotka kategorisesti kieltäytyivät kaikesta naisseurasta. Hakkarainen torppasi aluksi myös miesseuran, mutta päätyi lopuksi poistumaan ravintola Teatterista käsikynkkää päätoimittaja, sisunautti Matias Turkkilan kanssa. Cheek sitä vastoin sanoi kaikille tarjouksille jyrkän ”ein”, mikä vain todistaa tämän uuden ja paremman Timo T. A. Mikkosen vahvasta karaktääristä.

    Mutta toisaalta, mikäpä siinä on naisia vältellessä, kun mokomat katoavat seinäpaperin ornamentteihin. Seitsemän päivää -lehti kertoo, että jopa tavallisesti niin pippurinen Päivi Räsänen oli muuttunut näkymättömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi kuin mikroateria lounastauolla.

    Ehkä kauneimmin koko juhlavastaanoton silti summaa Cheekin pop up –räppi, josta on tehty parikin versiota. Lyhyempi on äkkiä kuunneltu linkin takaa ja pidemmän voi jokainen avata tästä alta:

    [soundcloud url=”http://api.soundcloud.com/tracks/70252162″ params=”” width=” 100%” height=”166″ iframe=”true” /]

  • Liveblogi on uusi blogipasta

    Tätä kirjoitettaessa Antti Rokka pitää monologiaan Tuntemattomassa sotilaassa. KOHUTUNTEMATON siirrettiin alkamaan kello 17, koska Yleisradio halusi kaikin tavoin pilkata Arttu Wiskarin isoisää – tuota tunnettua Rokan sotakaveria.

    Koska elokuva ulottuu osin Linnan juhlien päälle, Kaasuputki tarjoaa leffayleisölle mahdollisuuden seurata itsenäisyyspäivän vastaanottoa yhteistyössä Kansan Uutisten kanssa tekstuaalisesti.

    Yleisradion televisiolähetys alkaa kello 18.50, mutta me täällä tekstimediassa otamme vähän ennakkoa.

  • Turkulainen uusvakavuus – kansallinen haaste

    Entisessä Turun ja Porin läänissä on kasvanut ja asunut muutamia armoitettuja koomikkoja Jarkko Laineesta Heli Laaksosen kautta Reijo Mäkeen, jotka ovat toisinaan yrittäneet opettaa varsinaissuomalaisia hymyilemään. Menestys on ollut vaihtelevaa. Huumorin lajit eivät yksinkertaisesti kohtaa.

    Sinänsä joulukaupunki Turku ei ole lainkaan ikävä paikka. Se on täynnä mielenkiintoisia kapakoita, divareita ja kokonaisia asuinalueita, jollaisista muualla Suomessa vain unelmoidaan. Myös turkulaiset itse ovat aidosti miellyttäviä ihmisiä, joiden kanssa ei aika käy pitkäksi. Mutta yhden vakavan virheen Jumala teki tuota heimoa Aurajoen savipenkereestä muovaillessaan. Ironiantaju jäi puuttumaan.

    Turkulainen ei ymmärrä ja pahoittaa mielensä, jos joku sanoo yhtä mutta tarkoittaa toista.

    Kun turkulaiselle sanoo navakassa tuulessa ja lumituiskussa, että kylläpä aurinko mukavasti lämmittää, turkulainen mulkaisee puhujaa silmiään pyöritellen: ”Juu, mut täsä kohral kyl vetää nimpal saatanasti.” Sisimmässään turkulainen pohtii, onko tuo aurinkohöpöttäjä tullut hulluksi.

    Muoti-ilmiöksi noussut uusvakavuus – kukahan tuonkin sanan keksi? – sopii siksi hyvin turkulaiseen mentaliteettiin. Kun pidetään tinkimättä kiinni siitä, että missään kommunikaatiossa ei ole minkäänlaista kaksimielisyyttä tai kätkettyä vitsiä, voidaan reagoida helpommin ja nopeammin. Tietenkin se johtaa huomattavaan määrään vihatulkintaa ja oikeusjuttuja, mutta oppivatpa mokomat sarkastikot sitten sitäkin vikkelämmin puhumaan suoraan.

    Turun Sanomissa varsinaissuomalainen yksioikoisuus ohjaa julkaisun journalistista sisältöä jopa vahvemmin kuin perinteiset lehtimieshyveet objektiivisesta totuudesta tai vallan mätäpaiseiden puhkomisesta.

    Mainio esimerkki Turun Sanomien linjasta on kohuttu blogimerkintä, jonka äärikristityn kansalliskiihkoilijan lieksalainen eduskunta-avustaja viime keväänä kirjoitti. Avustaja vitsaili poliisin työtä helpottavista, väestölle jaettavista hihamerkeistä ja muuttui kertaheitolla natsiksi. Ilmeinen läpänheitto ei olisi missään tapauksessa ylittänyt uutiskynnystä, ellei eräs turkulaistoimittaja olisi ilman muuta hylännyt ironista tulkintamahdollisuutta ja suodattanut blogitekstistä STT:lle ja koko valtakunnalle täysvakavaa vihasähkettä.

    Kenenkään ei siksi pidä kummastella, että Turun Sanomien ollessa itse ivan kohteena lehdessä ei tyydytä enää vain tuomitsemaan tekoa natsien salajuonina, vaan soitetaan suoraan poliisille.

    Ilmaisjakelumedia Turkulainen oli ensimmäisenä jo marraskuun puolella nostamassa esiin ”erästä paikallista sanomalehteä kaukaisesti muistuttavaa varsin nokkelaa sanomaa”.

    Kaupunkilehti tarkoitti, että Turpaan Saatana -sivulle oli rakenneltu muutamia sanomalehtisivun näköisiä kuvia. Metodi on tuttu muun muassa Turun Sanomalehtimiesyhdistyksen edesmenneestä Vappuneekeri-julkaisusta – vai mitä vaikkapa tästä kuvasta pitäisi päätellä? Vitsailunsa kohteeksi Turpaan Saatana oli valinnut oman kylän mahtimedian, Turun Sanomat.

    Lehti kuitenkin imaisi herneen nenäänsä toimitusjohtajansa Mikko Ketosen ja päätoimittajansa Kari Vainion respektiivisillä sieraimilla. Aamulehden tietojen perusteella Ketonen on jättänyt poliisille tutkintapyynnön, jotta sivuston ”tarkoitusperät” saataisiin selvitettyä. Siis koska ”julkaisu yhtiön mukaan täyttää kaikki herjauksen tunnusmerkit”.

    Kukapa olisi uskonut, että Turun Sanomilla on kunnia, jota voi loukata?`

    Mikko Ketonen itse ilmoittaa vain haluavansa poliisitutkinnan keinoin selvittää tekijät parodian taustalla, vaikka hän tietänee, että mitään juridista konstia edes Ketosten perheellä ei ole sivustoa sulkea. On siis oletettava, että mediakeisari aikoo aitoon mafiatyyliin käyttää vallassaan olevia muita, hiukan epävirallisempia konsteja vaientaakseen paikallisen vastarinnan.

    Joskus verhotumpikin uhkaus voi olla tehokas, sillä Turpaan Saatana poisti kaiken kuvamateriaalinsa verkosta yhden vuorokauden sisällä Ketosen ulostulosta. Ilman lukuisia kuvakaappauksia emme ikinä ymmärtäisi, mistä oli kysymys.

    Yleisradion Turun aluetoimitus haastatteli vitsiniekkoja, jotka vaikuttavat juuri niin vaiteliailta kuin Don Corleonen puhuttelun jälkeen yleensä vaikutetaan:

    Kysymys: Mitä mieltä olette Turun Sanomien teettämästä tutkintapyynnöstä?

    Vastaus: Emme kommentoi.

    K: Tuliko tutkintapyyntö yllätyksenä?

    V: Emme kommentoi.

    Lehti-lehti teki kalabaliikista analyysin, jonka mukaan on jokseenkin mahdotonta enää tietää, kuka parodioi mitä. Pätevänä ohjeena se tarjoilee tämän:

    Jos jonkun henkilön puheet kuulostavat täydellisen pikkusieluisuuden ja naurettavan vitsin yhdistelmältä, niin silloin kyseessä on vitsi. Tiesi henkilö sitä itse tai ei.

    Riidan eskaloituessa taustalla on paikallaan myös pohtia, miten nämä konfliktit jatkossa estettäisiin. Ehkä olisi parasta varustaa turkulaiset jollakin helposti erottuvalla tunnisteella, jotta ainakin heidän kanssaan asioivat eriheimoiset voisivat oitis säätää viestintänsä varsinaissuomalaisten edellyttämälle vakavuustasolle.

    Turun linnaa esittävä hihamerkki voisi toimia.

    Lisäys klo 15.36:

    Sosiaalisen median puolella muistutetaan, että Kirjakahvila-aktiivit julkaisivat 1980-luvun alussa Turun Sanomien näköistä, turkulaista kunnallispolitiikkaa kritisoivaa Turun Sanowat -lehteä. Ketoset haastoivat tämänkin lehden oikeuteen. Kirjakahvilan historiikki summaa tapahtuneen näin:

    Lehteä vastaan nostettiin syyte. Peruste oli, että Turun Sanomien levikki oli laskenut ja sen liiketoimintaa haitattu. Oikeudenkäynti oli Porissa ja siinä kävi niin, että Turun Sanowat joutui maksamaan oikeudenkäyntikulut, jotka eivät olleet ihan pienet nekään, mutta syyte raukesi.

  • Kansainyhteisön pää, uskon puolustaja

    Prinsessa Dianan isä oli kahdeksas Spencerin jaarli. Suku ei ole mikään pikkutekijä. Lady Di voi poimia sukupuustaan toinen toistaan mehevämpiä omenoita. Spencerit aloittivat nousunsa valtakunnan huipulle jo varhain. Ensimmäinen tunnettu Spencer oli lammaspaimen 1500-luvulla, mutta jo kuningas Jaakko I:n aikaan suku oli hävyttömän varakas. Spencerit naivat pian myös Churchillien sukuun ja alkoivat tuottaa kahta lajia aatelisherroja: Marlborough’n herttuoita ja Spencerin jaarleja.

    (Esikoissuvun tämänhetkinen päämies on muuten John George Vanderbilt Henry Spencer-Churchill.)

    Diana sai aviomiehekseen ja poikiensa isäksi Charles-nimisen herran, jonka taustalla on laskutavasta riippuen yksi tai kaksi laajaa kuningassukua. Dianan anoppi, kuningatar Elisabet, on omaa sukuaan ”Windsor”, vaikka todellisuudessa pitäisi kai puhua Saksi-Coburg-Gotha-suvusta – kuningatar Viktorian aviomiehen, prinssi Albertin mukaan. Viktoria itse oli Hannoverin hallitsijasukua. Tämä sukulinja palasi Yhdistyneen Kuningaskunnan valtaistuimelle nykyisen hallitsijan aviopuolison hahmossa: prinssi Philip on näet omaa sukua ”Mountbatten” eli ”Battenberg” eli Schleswig-Holstein-Sonderburg-Glücksburg.

    (Schleswig-Holstein-Sonderburg-Glücksburg-sukua ei pidä sekoittaman läheiseen Holstein-Gottorp-Romanov-sukuun, joka hallitsi mm. Ruotsia ja Venäjää oman aikansa. Molemmat toki lasketaan Oldenburgeihin.)

    Prinssi William, Cambridgen herttua, Dianan poika, meni jokin aika sitten naimisiin Kate, os. Middletonin kanssa. Cambridgen herttuattaren isän suku koostuu lentäjistä ja asianajajista, äidin puolelta hän on työläissukua.

    Nuoripari on viimeisimmän tiedon mukaan onnistunut lapsentekoprosessin ensimmäisessä vaiheessa. Herttuatar on valitettavan pahoinvoiva, mutta muuten kunnossa. Mikäli kaikki sujuu niin kuin pitäisi, hän synnyttää säädetyn ajan kuluttua vauvan, josta tulee ”Jumalan armosta Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan sekä muiden valtakuntiensa ja alueittensa hallitsija, Kansainyhteisön pää, uskon puolustaja”.

    Kun kyseessä on näin tärkeä lapsenalku, Gawker-niminen verkkojulkaisu entisten kapinallisten siirtokuntien alueella on oikeutetusti alkanut pohtia oleellista kysymystä: missähän nuoripari mahtoi tämän mahdollisen monarkin panna alulle? Mediassa olleista tiedoista toimittajat ovat tehneet arvion, jonka perusteella kuninkaallinen yhdyntä on suoritettu mitä todennäköisimmin 10. syyskuuta ja 5. marraskuuta välisenä aikana, ehkä jossakin näistä kohteista:

    11.–12.9. Singapore

    13.9. Kuala Lumpur

    14.– 15.9. Sabah, Malesia

    16.9. Honiara, Salomonsaaret

    17.9. Tavanipupu, Salomonsaaret

    18.9. Tuvalu

    19.–20.9. Iso-Britannia

    11.10.–4.11. Iso-Britannia

  • Gävlen sota

    Vuosi sitten Gävlen olkipukki poltettiin jo joulukuun toisena päivänä. Nytkin yritettiin. Pohjoismaiden historian älyttömintä sotaa Gävlen kunnan ja pyromaanien välillä on käyty vuodesta 1966. STT:n tietojen mukaan pukki on onnistuttu polttamaan 24 kertaa, mutta tarina on kaikkiaan mehevämpi. Mer Jul i Gävle -sivulla on onneksi koottu olkipukin historian kohokohdat:

    Mainosmies Stig Gavlén keksi, että helvetin valtava olkipukki olisi hauska idea, joten näin tehtiin talvella 1966. Puoliltaöin saman vuoden uudenvuodenyönä pukki poltettiin. Syyllinen sentään saatiin kiinni.

    Seuraavan kerran pukki poltettiin vasta uudenvuodenaattona 1969. Radikaali 60-luku oli Ruotsissa melko hillitty.

    Vuonna 1970 kaksi känniteiniä poltti pukin, kun se oli ollut pystyssä vasta kuusi tuntia. Uusi pukki koottiin lahjoitusvaroin, tällä kertaa materiaalina oli järviruoko eli ryti. Tästä sai alkunsa sananlasku: ”Parempi kerta rytinä kuin ainainen kitinä.”

    Seuraavana vuonna pukkia ei tehty, sillä gävleläiskauppiaiden mitta oli tullut ilkivallan kanssa täyteen. Paikallisen Vasaskolanin luonnontieteellinen yhdistys askarteli oman versionsa, joka oli pienempi. Sekin rikottiin.

    Vuonna 1972 pukki romahti sabotaasin takia.

    Historiikin mukaan olkipukin kohtalosta ei aina ole ollut aivan selvää näkemystä. ”Ett oklart öde” toistuu vuosina 1973, 1975 ja 1977. Kelpo gävleläiset eivät tunnu piitanneen ainoan nähtävyytensä kuulumisista – olisiko taustalla piillyt Olof Palmen valtakauden sosialistinen tendenssi, jossa olkipukkien tapaiset tunteelliset pikkuporvarillisuudet olivat pikemminkin häpeän kuin ylpeyden aihe?

    Olkipukki paloi taas vuonna 1974. Kaksi vuotta myöhemmin se tuhoutui auto-onnettomuudessa ja 1978 se hajotettiin.

    Gävleläisten sinnikkyyttä koeteltiin pahimmin vuonna 1979, jolloin olkipukki poltettiin ennen kuin sitä oli saatu edes rakennettua. Uusi pukki saatiin tehtyä, mutta ressukka tuhoutui ilkivallan uhrina.

    1980 olkipukki poltettiin jouluaattona. Kaikkien iloksi ja onneksi pukki säästyi seuraavana vuonna tuolta kohtalolta.

    Pyromaanien suosikkipyhänä, Lucian päivänä, pukki roihusi jälleen sekä vuonna 1982 että -84. Välissä, vuonna 1983, olkipukilta tuhoutui vain yksi koipi.

    Juppi-ideologia ja kasinotalous alkoivat pumpata megalomaniaa myös Ruotsin kansantalouteen 1980-luvulla. Vuonna 1985 Gävlen olkipukki hyväksyttiin Guinnessin ennätyskirjaan. 12,5-metrinen ennätyspukki poltettiin tammikuussa, mutta viesti meni perille. Ei ihme, että Gävlen kauppiasyrittäjät palasivat takaisin pukkibisnekseen viidentoista vuoden tauon jälkeen vuonna 1986. Tuolloin alkoi kahden pukin perinne: yrittäjät ja lukiolaiset pykäsivät kumpikin omansa. Kauppiaiden pukki poltettiin jouluaaton vastaisena yönä.

    Olkipukki poltettiin joulua edeltävällä viikolla taas vuonna 1987. Vaikka luomus säästyikin tuholta seuraavana jouluna, se otettiin pelikohteeksi englantilaisille vedonlyöntilistoille.

    Jouluna 1989 pukki poltettiin jälleen ennen kokoamistaan. Uuteen pukkiin saatiin rahat kansalaiskeräyksellä, mutta tämäkin poltettiin tammikuussa. Kevättalvella 1990 kaupunkiin kohosi sattumalta vielä yksi pukki, kun paikkakunnalla kuvattiin elokuvaa ”Black Jack”, johon pukkia tarvittiin lavasteeksi. Saman vuoden jouluna pukki onnistuikin selviämään hengissä. Vapaaehtoisten pukkivahtien määrä oli suuri.

    Hulabalooksi olkipukkihanke meni vuonna 1991, jolloin eläinparka sai riesakseen luvattoman mainosreen. Konstruktio paloi jouluaattoaamuna. Pukki rakennettiin pian uudelleen, koska joku tuntui uskovan, että suunnattoman olkipukin vieminen Tukholmaan olisi mainio keino osoittaa mieltä paikallisen varuskunnan lakkauttamishanketta vastaan.

    Los Angelesissa mellakoitiin vuonna 1992 ja Gävlessäkin tuhottiin pukkeja oikein urakalla. Kirottu pyromaani onnistui tuikkaamaan tuleen sekä kauppiasyhdistyksen että Vasaskolanin pukit vain kahdeksan päivän jälkeen. Isompi olkipukki rakennettiin uudelleen, mutta sama roisto poltti senkin 20.12. Poliisi sai sentään tuhopolttajan kiinni.

    Pukkien taisto päättyi vuonna 1993 Vasaskolanin voittoon. 16-metrinen pukki pääsi ennätyskirjaan ja välttyi jopa tuholta. Seuraavanakaan vuonna pukkia ei vahingoitettu mitenkään.

    4 – 1! Lätkäkultavuonna 1995 pukki poltetaan jouluaamuna. Mutta se rakennetaan uudelleen, sillä kaupunki juhlii alkavana vuonna 550-vuotista olemassaoloaan.

    Seuraavana vuonna, 1996, Gävlen kovaonninen olkipukki siirtyy nykyaikaan: sitä aletaan vahtia web-kameralla. Nettipukki selviää ensimmäisestä digitaalisesta vuodestaan haavereitta. Myös 1997 pukki voi melko paksusti, mutta saa hiukan siipeensä ilotulitteista.

    Olkipukin palo 11.12.1998 todistaa myös tahdonvoimasta. Pukki onnistuttiin polttamaan keskellä lumimyrskyä.

    Myös vuotta myöhemmin oli tuhopoltto. Olkipukki paloi vain muutama tunti pystyttämisensä jälkeen. Se rakennettiin uudelleen Lucian päiväksi.

    Millennium-pukkia ei koskaan nähty. Vuonna 2000 olkipukki paloi vain pari päivää ennen uudenvuodenaattoa. Luultavasti juuri siksi eräs 51-vuotias amerikkalaisvieras tuikkasi seuraavana vuonna pukin tuleen jouluaatonaattona. Myytti Pohjoismaiden Burning Manista oli alkanut muotoutua.

    Vuonna 2002 pukki säästyi tuholta, mutta seuraavana jouluna tuhopolttaja iski pari yötä ennen Lucian päivää. Uusi pukki tehtiin viikkoa myöhemmin. Se kesti.

    Sekä vuonna 2004 että 2005 onnistuttiin pukki polttamaan. Koska jälkimmäinen tuhopoltto oli jo joulukuun alussa, ehdittiin jouluksi vielä tehdä uusi olkipukki. Se selvisikin. Samoin kävi vuonna 2006, jolloin yöllinen polttoyritys 15. päivä aiheutti vain pientä vahinkoa oikeanpuoleiseen jalkaan.

    Huipputekniikkaa lisättiin pukissa vuonna 2007. Olkien sijaan se täytettiin palonestoaineilla ja säästyi. Koska kyseessä kuitenkin on olkipukki, pumpattiin elukka vuotta myöhemmin täyteen palonestoaineita ja paikallisen viskitislaamon pahnoja. Pukki paloi 27. joulukuuta.

    Ei uskoisi, miten vaativia operaatioita tuhopoltot nykyaikana voivat olla. Vuonna 2009 olkipukki totuttuun tapaan poltettiin aatonaattona, mutta koska sitä vahditaan nettikameroilla, ne piti vaientaa ensin. Autenttiseen Lisbeth Salander -tyyliin etevät hakkerit estivät kameroita paljastamasta pyromaani-ilkimyksiä.

    Kuten tunnettua, pukki poltettiin jo 2. joulukuuta vuonna 2011. Mutta entä 2010? Tuolloin olkipukki säästyi tuholta, mutta sitä joka tapauksessa uhattiin: ties mikä porukka aikoi kaapata pukin helikopterilla.

    Tänä vuonna Gävlen olkipukki on toistaiseksi selvinnyt naarmuitta. Toivottavasti se kestää. Ei eläimiä saa rääkätä, olkisiakaan.

  • Käsi ojossa

    Helsingin Sanomain päätoimittaja on aiemmin saattanut väittää edustavansa jonkinlaista journalistista ihannetta, mutta ensimmäisen adventtisunnuntain ratoksi Mikael Pentikäinen tuli ulos kaapista ja julisti avoimesti olevansa Elinkeinoelämän keskusliiton bulvaani. Siinä määrin samoja latuja EK:n puheenjohtajan puhe ja HS:n päätoimittajan kolumni näyttävät hiihtävän.

    Tai kuten Pressiklubin Facebook-päivityksessä todetaan:

    Joko EK tai HS tekee nyt työnsä huonosti. Joko EK ei kykene esittämään omaa, tarttuvaa retoriikkaa, vaan käyttää muutoinkin käytössä olevaa, ”objektiivista” puheenpartta, tai sitten HS ei ole tunnistanut EK:n retorisia keinoja, vaan on omaksunut ne luonnollisina.

    Aivan oma juttunsa on avoin nuoleskelu. Seuraavaa otetta ei ole lainattu Elinkeinoelämän keskusliiton vuosikokoustiedotteesta:

    Elinkeinoelämän EK on nähnyt oman merkityksensä. Syksyn valinnoissa elinkeinoelämän ykkösketju otti selvästi entistä suuremman roolin omassa järjestössään. Taustalla on paitsi huoli Suomesta myös ymmärrys työmarkkinapolitiikan merkityksestä.

    Uusi kirkkovuosi alkaa siis maltillisissa merkeissä. Opiskelijat, opiskelkaa vähemmän! Työttömät, syökää vähemmän! Vanhemmat, lakatkaa tekemästä lapsia! Palkansaajat, vaatikaa vähemmän palkkaa ja maksakaa vähän enemmän veroja! Meidän pienituloisten on nyt ymmärrettävä tinkiä hyvinvoinnistamme, jotta kansankuntamme selviäisi yhteisöveroalen tekemästä lovesta julkiseen talouteen.

    Otetaan tämä nyt vaikka vähän niin kuin adventtipaastona, uskonveljet ja -sisaret.

  • Aitous

    Helsingin Sanomain toimittaja Jussi Pullinen kirjoitti 22.11. kolumnin, jossa hän toivoi ironian kuolevan, koska aitous. Ei, tämä ei ole läppä.

    Esimerkiksi 2010-luvun pop-kulttuurissa on suoruuden piirteitä, joita viisitoista vuotta sitten olisi pidetty lähinnä imelinä. High School Musicalin ja Idolsin onnistumisen riemu on jotain muuta kuin Conan O’Brienin ja Simpsoneiden kaikkea vinoon katsova itseironia. Se on aitoa.

    Viisitoista vuotta sitten se oli Studio Julmahuvi, kymmenen vuotta sitten ensimmäinen Shrek-elokuva (MTV3 1.12. klo 15). Ne edustavat pitkää ironisen huumorin jatkumoa. Jussi Pulliselle ne ovat tunneväärennöksiä. Sarkastiset ihmiset pakenevat oikeita tunteitaan, jotka eivät missään nimessä voi olla huvittuneita. Hitlerkin harjoitti itseironiaa!

    Aitous on yhtäkkiä samaa kuin tahmea sentimentaalisuus, poliittinen ylikorrektius ja loukkaantumisten loputon noidankehä. Aitous on kilpailu siitä, ketä kiusattiin eniten koulussa, ja voittaja on se, jota kiusataan vielä eläkkeelläkin.

    Jussi Pullisen vision mukainen aitouden singulariteetti voisi olla hollantilainen realityformaatti De beste zangers van Nederland. Se implementoitiin Suomessa syksyllä 2012 nimellä Vain elämää. Sarjan tuotti ”Tatun ja Eekan” Tatu Ferchen, mies joka toi itseironian Suomeen.

    Vain pari päivää ironianvastaisen kolumnin jälkeen samaiseen mediaimperiumiin kuuluva Liv-tv-kanava näyttää kaikki syksyllä esitetyt Vain elämää -jaksot kahtena maratonlähetyksenä.

    Mikkeliläishuvilaan on sullottu reilu puolijoukkueellinen tähtiä ja tähdenlentoja juomaan viiniä ja muuttumaan nyyhkyttäviksi tunneklönteiksi. He vollottavat silmät päästään kuullessaan omia biisejään laulettavan ja kehuvat kollegoitaan tulkinnoista, joita ei pimeässä baarissa normikaraokesta erottaisi.

    Jari Sillanpään valuvat meikit, Neumannin sormusrituaali sekä Kaija Koon rintavako säestävät outoa näytelmää, joka oikeasti ei ole pätkääkään ”totta” tai ”aito”. Jopa sarjan nimi on kauhea väärennös.

    Formaatin mukaisesti jokainen muusikko pinnistelee peräaukko kipristellen saadakseen ammennettua sielustaan jonkin yhtymäkohdan kulloisenkin kollegan tuotantoon. Vihreät tulipallot singahtelevat. Vain Cheek, tuo Suomen Timo T. A. Mikkonen, pysyttelee jäyhänä – mitä nyt oman isän kuolema saa vähän miettimään, että onneksi mulla on nää viisikymmentämiljoonaa YouTube-klikkausta, jotka jää elämään. Kaikki on mieletöntä ja mahtavaa.

    Ja kansa avaa kyynelkanavansa. Ironia ei ole koskaan ollut yhtä kaukana yhtä ontosta paatoksesta. Jokaisella mainostauolla sovinistinen Zalando-mies saa kymmenentuhatta kenkä- ja laukkutilausta syviin tunteisiinsa rakastuneilta vaimoilta, tyttöystäviltä ja siskoilta.

    Ei hätää, Sanoma-konserni: ironia on kuollut ja haudattu. Elämme nyt ajassa, jossa poliittinen keskustelu on kilpailua okaisimmasta marttyyrinkruunusta, julkkishaastattelut päättyvät pakahduttaviin uskoontulokokemuksiin ja ei-sanat on kielletty. Sarkastiset kommentit ovat ”aitouden” väistelyä. Kriittinen palaute ymmärretään kohteensa ainutlaatuisten tunteiden loukkaamiseksi, josta pitää vähintään tehdä tuohtunut kolumni, mutta mieluiten myös poliisitutkinta.

    Jos kyyneleitä ei tule, kyseessä on narsismi. Ja kun oikein peiliin katsotaan, meistä jokainen on vähän narsismin uhri.

    Vain elämää -sarjasta sanottua: