Blog

  • Joulun hittilevy yllätti kansan

    Mä nostan turvaistuimen jo autostani pois
    mut vielä tuntuu niin kuin lapsi siinä ois.
    Sä kasvat isoksi, mun seuraajaksi vartut,
    silmäkulmaa pyyhin, kun autonrattiin tartut.

    Sut vein mä aina harrastuksiin, päiväkotiin,
    se johti aatokseni vaariin, sekä sotiin.
    Ukki kärsi kaiken vapautemme tähden,
    siks’ kiitollisna taas valtatielle lähden.

    Jarmo Ylä-Vanttajan debyyttilevy, Pikavuoro, on kohonnut haastamaan äänitelistojen ykkösenä toistaiseksi viipyilevän Vain elämää -kokoelman. Sukupolvien ketjusta, kasvusta pojasta mieheksi sekä isoisiemme sodassa antamasta uhrista koskettavasti kertova folkhenkinen iskelmärocklevy möi kultaa alle viikossa ilmestymisestään.

    Valitettavasti levy-yhtiöstä ei saatu videota tai edes Spotify-linkkiä teokseen, joten näytämme sen sijaan äskettäin 25 vuotta täyttäneen hittikappaleen 80-luvulta:

  • Viimeinen joulu

    Ylihuomenna on maailmanloppu, jos voimme luottaa mayaintiaaneihin. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa suhtautuu ennustukseen epäillen, samoin Didrichsenin museo. Tiede-lehti kertoo, että maailmanloppua povannut kalenterikin on vain yksi versio – alkuperäisemmässä allakassa maailmalle on annettu vielä 7000 vuotta jatkoaikaa.

    Mutta MIKÄLI maailma sittenkin sattuisi loppumaan perjantaina, viime joulu jää viimeiseksi jouluksi. Sen kunniaksi on kuunneltava muutama variantti Wham!-klassikosta Last Christmas.

    Aloitetaan originaalilla. George Michael ja tyyppi, jonka nimeä kukaan ei koskaan muista, levyttivät biisinsä vuonna 1984. Se muuttui oitis superhitiksi.

    Ihmiskunnan historian juustoisin versio biisistä ei silti ole Georgios Kyriacos Panayiotoun alkuperäinen, vaan Celtic Thunderin teos:

    Eurodance-poppoo Cascada pani biisiin vähän vauhtia…

    … ja Crazy Frog spiidiä:

    Itse asiassa kappaleesta on olemassa miljoonittain tulkintoja. Täällä kylmässä kotimaassamme teoksen on levyttänyt Suomen George Michael, Timo T. A. Mikkonen, luovasti nimellä Joulusydän. Teoksesta ei valitettavasti ole tarjolla kunnon videota.

    Alla olevaan Spotify-listaan on vielä koottu muutamia viimejouluja. Kyllä tämän jälkeen koko planeetta on valmis maailmanloppuun.

  • Valokuvataiteen vahva tuleminen

    Valokuvataiteessa ei enää kumarrella nuhjuista 1970-luvun mustavalkoestetiikkaa, vaan pureudutaan 2010-luvun ajankohtaisiin kipukohtiin. Kohubloggaaja Jami Järvinen on ystävällisesti luovuttanut Kaasuputki-blogille muutamia juhlittuja otoksiaan, jotka etevästi osoittavat tason, jossa tämän hetken fotogeeninen kuvailmaisu on.

    ”Minulle valokuvaus on kuin suljinaukon runoutta”, Järvinen kertoo kokoelmastaan, jonka hän kuvasi melko lyhyessä ajassa kännykällä.

    1. Untitled. (2012)

    ”Nimetön teos huokuu arkaaista loistoa. Kuin säilä valonsäde lävistää pinnan.” – Pohjalainen

    2. Kontula, State of Mind. (2012)

    ”Teosten poliittisuus shokeeraa.” – Uusi Suomi

    3. Broken. (2012)

    ”Yritin ymmärtää, miksi Järvinen on sijoittanut kuvan 90 asteen kulmaan, mutta nyrjäytin niskani.” – Turun Sanomat

    4. The Line. (2012)

    ”Vahvaa, vahvaa yhteiskunnallisuutta!” – Kansan Uutiset

    5. Metropolis. (2012)

    ”Abstarktit muodot tanssivat sfäärien äänetöntä balettia. Aikamme renessanssitaiteilijan mestariteos puhuttelee kotonakin.” – Me Naiset

    LISÄYS 19.12. klo 1.06: Kyseessä on huumorimielessä tehty blogimerkintä, eräänlainen digitaalinen kainalopieru. Tarkoituksena ei ole pilkata 1970-luvun valokuvataidetta.

  • Kaasuputki Zeitgeistin paluu

    Kalenterivuoden hiipiessä kohti loppuaan on oivallinen tilaisuus tutkia tilastoja ja laatia niistä niin sanottua datajournalismia. Kaasuputki-blogin statistiikka on monin tavoin mielenkiintoista, vaikka eihän siitä mitään irti saa. Seuraavat paljastukset perustuvat siis aikavälillä 1.1.–17.12.2012 kerättyyn tietoon.

    Viidenkymmenen suosituimman hakusanan lista kertoo, että Öisinajattelija kiinnostaa kansalaisia edelleen huomattavasti enemmän kuin seksivideot. Verrattuna viimevuotiseen listaan ironiatoimittaja Virpi Salmen tähti on lievässä laskussa ja Arto Länsman ynnä Wille Rydman kokonaan kisasta pois. Vuoden 2012 kohukeskustelijan, Pantterin puremista tutun Emilia Kukkalan katoaminen viidenkymmenen haetuimman kärjestä hämmästyttää. Salaliittojournalismiin erikoistuneen Verkkomedian päätoimittaja Janus Putkonen sitä vastoin surffaa trendin aallonharjalla.

    Yllättäjänä voidaan pitää hakutermiä ”turpaan saatana”.

    1. kaasuputki
    2. kansan uutiset
    3. pentti stranius
    4. jami järvinen
    5. seksivideot
    6. janus putkonen
    7. kaasuputki blogi
    8. virpi salmi
    9. stranius pentti osoite
    10. milano
    11. turpaan saatana
    12. balotelli
    13. elisa rimaila
    14. erkki nysten
    15. päivi räsänen
    16. sisupuukko
    17. carl danhammer
    18. markku liikamaa
    19. kansanuutiset blogit
    20. kari uusikylä
    21. kaikkien aikojen järjettömin keskustelu
    22. päätalon matkassa
    23. kansanuutiset
    24. mikael pentikäinen
    25. länkipohja
    26. robin langenskiöld
    27. ku
    28. stranius pentti
    29. kadonnut symboli
    30. stranius pentti lieksa
    31. lapuan liike
    32. guggenheim helsinki
    33. olympiaseikkailu
    34. safkaa parempaa arkiruokaa
    35. ultra bra hakaniemi vappu
    36. inna latiseva
    37. olli immonen
    38. hanna-leena hemming
    39. wanha jokela
    40. futisforum2
    41. johan bäckman
    42. anni sinnemäki
    43. teuvo hakkarainen
    44. aarno laitinen
    45. öisinajattelija
    46. kimmo elomaa
    47. milanon tuomiokirkko
    48. helena eronen
    49. pahkasika
    50. pilakuva

    Blogiin vuoden mittaan tehdystä noin kahdestasadastatuhannesta käynnistä hiukan alle puolet on Helsingistä. Lähemmäs kahtakymmentätuhatta käyntiä tuli Tampereelta, kymmenentuhatta Turusta. Espoo, Oulu, Jyväskylä, Vantaa, Lahti, Joensuu, Pori, Kuopio, Hämeenlinna… Ulkomailla Kaasuputki kiinnosti erityisesti Tukholmassa, Berliinissä, Lontoossa ja Malagalla.

    Kaksi kolmesta blogivierailijasta käytti Windows-tietokonetta. Mobiililaitteiden puolella täysin ylivoimaisesti suosituimmat olivat Applen iPhone ja iPad.

    Koska mikään ei sano ”Teuvo Hakkarainen” niin kuin Hel-Looksista karanneet stadilaishipsterit Siltasessa, Tulvan blogissa tullaan samaan johtopäätökseen kuin Riikka Henttosen kommenteissa: We Love Helsinki on entisten ja nykyisten Kallion lukiolaisten keskuuteen ujuttautunut Perussuomalaisten viides kolonna, jonka salakavala aie on tuhota taistelu sukupuolineutraalin kaupunkiympäristön puolesta sisältä päin.

    Kaikkien aikojen järjettömin keskustelu (26.6.2012)

    Luetuin artikkeli ei ole mikään jymy-yllätys. We Love Helsingin juhannustanssit keräsivät 50–60 tuhatta lukijaa. Kauas jälkeen jäivät kymppikerholaiset:

    Valitettavasti minkäänlainen järkevä asenne ei läpäise kohu- ja performanssikuplaa. Kun pitäisi pystyä vastustamaan tympeää ulkomaalaispelkoa, rasismia ja yleistä ennakkoluuloihin perustuvaa syrjintää, kaikki kompastuvat sanoihin. Puhutaan natseista ja hihamerkeistä tai Turun Sanomien toimittajista, kun pitäisi puhua kaikesta muusta.

    Natsiperformanssin varjossa (17.4.2012)

    Kuten eräästä tamperelaispizzeriasta muistamme, uutisoinnin niukkuus ei ole mikään este Suomen johtavalle rasistifoorumille. Johtopäätökset tehdään täysin siltä pohjalta, että ”hyvä kun kuoli” ja ”varmasti oli oma vika”.

    Mitäs kuoli, oma vika (31.1.2012)

  • Don’t Cry For No Hipster

    Marraskuun puolivälissä ei kukaan osannut odottaa, että kyseessä olisi aivan vakavissaan aloitettu kampanja.

    Marraskuun puolivälissä ei voinut kuin kysyä, onko Suomi palannut yhtenäiskulttuurin aikaan.

    Sanomatalon hengitysilmassa on salamyhkäisiä itiöitä, jotka ujuttautuvat keskushermostoon ja saavat aikaan pakonomaista tarvetta olettaa aistivansa muutoksia Zeitgeistissa. Ehkä Ilkka Malmberg toi kyseisen sienen taloon – eeppisen journalismin mestari kun tunnetaan ennen kaikkea Suuren Kansallisen Tarinan väsymättömänä uudelleenkertojana.

    Mitä vanhat edellä, sitä nuoret perässä. Lauantaina 15.12. toimittaja Jussi Pullinen dekonstruoi jo toista kertaa tänä talvena kolmenkympinkriisiään olettamalla, että hänen Facebook-ystäviensä yllättävä vakavoituminen Vain elämää -levymainoksen äärellä kertoo yhtään mitään yhtään mistään, ja kaikkein vähimmin kansakunnan tilasta:

    Kansaa yhdistivät kyyneleet: Yli 900 000 suomalaista katsoi televisiosta, kuinka laulajat Kaija Koo, Cheek ja Jonne Aaron esittivät artistien uraa nostalgisoivassa Vain elämää -sarjassa Katri Helenan kappaleita. Facebookin perusteella valtaosa heistä vollotti. Kaikkein yllättynein olin siitä, että kyynelehtijöiden joukossa vilahteli paatuneita nokkelikkoja, Punavuoren ja Kallion kulttuurin kasvattamia ironian puoliammattilaisia.

    Ugrilaisten kanta-astujiemme synkässä muinaisuudessa, kun sotavuosien karaisemaan tanssilavakulttuuriin alkoi ilmestyä repeämiä ja kansalaiset ryhtyivät kuuntelemaan musiikkia, jossa keskeinen instrumentti oli ”mekaaninen äänensärkijä, jolla syntyy räkäinen, kätkättävä ääni”, monet Olavi Virran, tikkuviinan ja jemmapullojen veteraanit murahtelivat raggariteineille, että kyllä tekin sitten vartuttuanne alatte ymmärtää tangotaiteen päälle.

    He olivat oikeassa, vaikka aivan näin ei käynyt. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti, Virtaankaan.

    Rokkikansa ei vaihtanut tangoon, vaan heidän oma musiikkinsa kesyyntyi. Ei ole mitenkään sattumaa, että Vain elämää -sarjan krokotiilinkyyneleet pulppusivat enimmäkseen rock- ja pop-muusikoiden silmistä. Klassista tanssilavaperinnettä sarjassa edustivat vain tangokuningas Jari Sillanpää ja Tohmajärven Edith Piaf, Katri Helena. Kaikki muut ammensivat enemmän tai vähemmän niskuroivasta populaarimusiikkiperinteestä.

    Helsingin Sanomain esseessä tämä kehityskaari kapinasta seesteisyyteen nähdään maailmojen muuttumisena. Historia loppui toimittajan 30-vuotissynttäreillä. Hän kysyy:

    Mitä oikein tapahtui? Oliko kirkasotsaisten startup-yrittäjien ja iloisten Idols-nuorten esiintymisissä vilahdellut uusi aitous todella valloittanut koko Suomen?

    Startup-yrittäjien? Idols-nuorten? Aitous? Ei, Pullinen, mitään ei tapahtunut. Sinä ja Facebook-ystäväsi vain aloitte kyllästyä isänmurhaan. Se on aivan luonnollista, vaikkakin lienet ainoa koko maailmankaikkeudessa, joka käyttää startup-yrittäjiä esimerkkinä aitoudesta.

    Pohjalla muhii omituinen ajatus siitä, että kirjoittaja on todistanut jotain ainutkertaista momentumia.

    Olen itse 30-vuotias ja kasvanut pop-kulttuurissa, jota on tapana sanoa kaikkien aikojen ironisimmaksi.

    Kukahan näin sanoo? Eivätkö tämän päivän 30-vuotiaat ole perehtyneet lainkaan vaikkapa syntymävuotensa runsaaseen ja verrattomasti nykyistä vivahteikkaampaan ironiakulttuuriin? Monty Python -ryhmä oli edelleen aktiivinen. Brianin elämä -elokuva valmistui vuonna 1979, Elämän tarkoitus 1983. Narisevan kuivaa sarkasmia annosteltiin Kyllä, herra ministerissä vuosina 1980–1984, kun taas poliittisesti epäkorrektia huumoria tarjosivat Sylkiäiset (1984–1996), Kenny Everett (1981–1988) ja Maanalainen armeija iskee jälleen (1982–1992). Yhdysvalloissa ZuckerAbrahamsZucker-tiimi teki hittikomediansa Hei, me lennetään vuonna 1980 ja Police Squad! -tv-sarjan vuonna 1982. Steve Martin, Eddie Murphy ja kaikkien lavakoomikkojen kuningas, Bill Hicks, huipensivat uransa 1980-luvulla. Helkkari, lista on loputon. Oliko tissihuumorimies Benny Hill aidon tunteen suurlähettiläs vilpittömyyden planeetalta?

    Useimmat 70- ja 80-luvun huumorituotteet näytettiin melko tuoreeltaan myös Suomessa ja niille naurettiin Pahkasika-lehden takaa, Sleepy Sleepersiä kuunnellen.

    Pullinen tietysti poimii ironiaväitteensä tueksi taas tutut nimet televisiosta – Simpsonit, South Park ja Conan O’Brien – ja pyrkii näillä osoittamaan, ”ettei mikään ole vakavaa eikä varsinkaan aitoa” näinä katalina aikoina.

    Jos nyt sivuutamme järjettömän väitteen, että ironian keinoin ei voisi sanoa tai kokea mitään ”vakavaa tai varsinkaan aitoa”, ja keskitymme yksinomaan ironian hirmuvallasta esitettyihin todistuskappaleisiin South Park (1997–), Late Night With Conan O’Brien (1993–2009) ja Simpsonit (1989–), huomaamme, että lauantaiesseisti sivuuttaa täsmälleen samalle aikajanalle asettuvat kassahitit, kuten Steven Spielbergin Schindlerin lista (1993), James Cameronin Terminator 2 (1992) ja Titanic (1997), jostain Peter Jacksonin Sormusten herra -trilogiasta (2001–2003) puhumattakaan.

    Aki Kaurismäki sai suurimmat hittinsä sekä Suomessa että kansainvälisesti Suomi-trilogiallaan (Kauas pilvet karkaavat, 1996, Mies vailla menneisyyttä, 2002, Laitakaupungin valot, 2006). Tunsiko Jussi Pullinen todellakin sydämessään ironian syviä viiltoja kuunnellessaan Annikki Tähteä laulamassa Muistatko Monrepos’n?

    Television puolella HBO aloitti vahvaan autenttisuuteen perustuvien draamasarjojen tuottamisen yli viisitoista vuotta sitten: Kylmä rinki (1997–2003) oli visuaalisesti realistinen, karu, vakava, pateettinen ja pahimmillaan bamsemaisen naiivi vankila- ja ihmiskuvaus keskellä Jussi Pullisen kuvailemaa ironiaterroria. Saman tuotantoyhtiön Sopranos (1999–2007), Mullan alla (2001–2005) ja Deadwood (2004–2006) näytettiin kaikki Suomenkin televisiossa. AMC:n tuottama Mad Men (2007–) sai vihreimmänkin feministin aivan aidosti innostumaan kyynisestä sovinismista.

    Dokumenttielokuvaan erikoistunut festivaali, DocPoint, perustettiin vuonna 2001. Ironisesti?

    Ja mitäpä tosi-tv on muuta kuin aitoussimulaatio? Buumin aloitti Selviytyjien ensimmäinen tuotantokausi – vuonna 2000. Sen jälkeen maailman kaikki kansat ovat ilman pienintäkään naurunryppyä jännittäneet, saisiko ongelmanuorten auttamiselle elämänsä omistanut Rupert Boneham sittenkin miljoonansa jotenkin. (Sai.)

    American Idol -ohjelma debytoi kesäkuussa 2002. Idols-kyyneleitä tuskin siis voi pitää järin uutena ilmiönä. Tulkoon muuten mainituksi, että Vain elämää -tähti Katri Helena on myös aikoinaan ollut kykykisavoittaja.

    Samana Idols-vuonna 2002 kymmenen maailmanlaajuisesti suosituimman elokuvan listalla oli vain kaksi komediaa, joista vain toinen edes etäisesti flirttaili sarkastisten populaarikulttuurireferenssien kanssa.

    Esimerkkejä voisi luetella loputtomiin. Voisi melkein arvella, että ”aidot tunteet” olisivat olleet hip ja pop jo ennen kuin Jonne Aaron sai sormuksen Neumannilta.

    Verrattuaan kyynelehtivää Facebook-yleisöä Simpsoneita katsoviin nihilisteihin Pullinen vetoaa auktoriteettiin. Apulaisprofessori Christy Wampole Princetonin yliopistosta on nimittäin, ehkä jostain arvovaltaisesta tutkimuksesta ammentamillaan huomioilla, tuominnut ”ironisen elämäntavan” kestämättömänä ratkaisuna, koska se ei luo mitään uutta.

    Siis päinvastoin kuin Idols-kilpailut ja Vain elämää -sarja, jotka peräti pulppuavat raikkaita ideoita.

    Lauantaiessee sukeltaa ehkä tarpeettomankin syvälle historiaan The Atlanticin artikkelilla, jossa R. Jay Magill hakee ”aidon tunteen” juuret uskonpuhdistuksesta. Muutamalla aasinsillalla Jussi Pullinen taluttaa lukijan 1500-luvun Wittenbergistä 1960-luvun Kaliforniaan ja 2010-luvun Kallioon, jossa hän näkee ironiset viikset ja olettaa niitä paavilliseksi hapatukseksi.

    Sännätessään läpi vuosisatojen Pullinen onnistuu taidokkaasti olemaan näkemättä, että kaikki kulttuurimme perustuu jäljittelyyn. Ikään kuin kirjallisuus, näyttämötaide tai musiikki olisivat perustuneet ennenkokemattomiin ideoihin sen jälkeen, kun ensimmäinen taiteilija 37 000 vuotta sitten raaputti pillunkuvan dordognelaiseen kallioon.

    Kaikkien kyynisten tyhjännaurajien onneksi Pullinen rupeaa esseensä loppupuolella potkimaan hepoaan kunnon laukkaan. Mainittuaan noin seitsemäntoista kertaa ”ironiset viikset” hän laatii apologian hipsteri-ilmiölle, joka ”nimenomaan pyrkii yhteisöllisyyteen ja aitouteen”. Sen sijaan, että hipsteri naureskelisi hyvää ja kaunista pro bono askartelevalle graafiselle suunnittelijalle, hän suorastaan ejakuloi rakkautta:

    Helsingissä tämä näkyy Ravintolapäivän kaltaisina pyrskähdyksinä, joissa (hyvinvoivan keskiluokkaiset) kaupunkilaiset luovat aivan uudenlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta.

    Muutama vuosi sitten Helsingissä kovan suosion saavuttaneita kukkamekkoisen nuorison retrotansseja taas ilkuttiin naurettavaksi kaipuuksi räikeästi yliromantisoidulle 50-luvulle. Onko nostalgian todenperäisyydellä kuitenkaan väliä, jos keskiössä joka tapauksessa on kaipuu yhteisöllisyyteen ja aitouteen?

    Ja sitten – kauhistuttava havainto:

    Kyynikko kysyisi, onko koko väittelyllä oikeastaan mitään väliä. Hänestä tässä ajassa ei ole mitään erityistä, sillä ironiaa on aina ollut, ja ongelma se on vain niille, jotka eivät ymmärrä sen kaksoismerkityksiä.

    Précisément! Ironiantaju on siitä mainio ominaisuus, että se avaa yhden näkökulman lisää asioille ja ilmiöille. Uusvakava näkee vain toisen puolen, mikä saa maailman helposti vaikuttamaan käsitettävän ja käsittämättömän välisenä kamppailuna – järjestys vastaan kaaos, hyvä vastaan paha.

    Esseen ehdottomasti herkullisin osuus on lauseparissa, josta ei ole edes mahdollista muodostaa vakavaa tulkintaa:

    Puhtaimmillaan aitous näkyy asiaansa vilpittömästi uskovissa uuden polven startup-yrittäjissä. Positiivisuuden sanomasta on tullut lähes valtavirtaa.

    Ah, se trollaa sittenkin!

  • Aseillakin on tunteet

    Yhdysvalloissa Connecticutin Newtownissa uskotaan nuorehkon miehen ampuneen molemmat vanhempansa sekä kaksikymmentäneljä muuta ihmistä – näistä 20 oli lapsia – ennen kuin menehtyi itse joko omaan tai poliisin luotiin. Murhaaja toteutti aikeensa alakoulussa. Yleisradion tietojen mukaan ampujalla oli ainakin kaksi käsiasetta ja yksi 223-kaliiperinen kivääri ja hän oli sonnustautunut luotiliiveihin.

    Tuttuun tapaan aseharrastajat kokevat massamurhan henkilökohtaisena loukkauksena. Lapset kuolivat vain, jotta ilkeä valtiovalta voisi vaikeuttaa ampumaurheilua.

    Yhdysvalloissa keskustelu on perinteisesti vinoutunutta. Liittovaltion perustuslakiin saneltu lisäys kaikkien kansalaisten aseistamistarpeesta on nihkeästi ohitettavissa, sillä amerikkalaisessa kansalaisuskonnossa perustuslaki ymmärretään täsmälleen yhtä sananmukaisesti virheettömänä jumalansanana kuin Koraani islamissa.

    Wonkette-blogi kokosi nopeasti muutamia Kansallisen kivääriyhdistyksen (NRA) ja muuten vain aseharrastajien reaktioita joukkomurhaan. Jälki ei ole kaunista, mutta pahempaakin on. Gawkerin toimituksen silmiin osui äärikristillinen, äärikonservatiivinen Mike Huckabee, joka poliittisen uransa kuivuttua siirtyi FOX Newsin leipiin. Huckabee totesi yksinkertaisesti, että lasten joukkosurmat johtuvat siitä, että ”olemme poistaneet Jumalan kouluistamme”.

    Jumalan poissaolon lisäksi toki osavaikutus kuoleman uusissa aluevaltauksissa voi olla vahvalla aselobbyllä. OpenSecrets.org on pitänyt kirjaa Kansallisen kivääriyhdistyksen julkisista kampanjalahjoituksista. Painopiste on tukevasti konservatiivioikeistossa, mutta myös demokraattien riveissä on tarjota ymmärrystä ampuma-aatteelle.

    Sattumoisin Yhdysvaltain toiseksi vaikutusvaltaisin asejärjestö, Kansallinen ampumaurheiluliitto, pitää päämajaansa juuri Newtownissa, Connecticutissa.

    Bloomberg BusinessWeek, jota tuskin voi pitää tulipunaisena kommunistimediana, toteaakin, että Yhdysvalloissa on meneillään tuliasebuumi. Osavaltiotasolla aseiden hallussapitosäännöksiä helpotetaan, liittovaltio ei pane kapuloita rattaisiin ja asekauppiaat ja NRA pelottelevat kansalaisia väittämällä, että presidentti Barack Obama tuotapikaa ottaa kaikilta pyssyt pois.

    Obaman esikunta ei ole ottanut mitään kantaa, taaskaan, aselakeihin. Presidentin puhe sinänsä on niin kuin pitääkin:

    Myös Suomessa on reagoitu. Facebook-kynttilöiden lisäksi ovat oman elämänsä Antti Rokat säpsähtäneet takajaloilleen.

    Pahamaineiselle Hommaforumille ilmaantui äkkiä sekä spekulointia mahdollisesta islamistiterrorismista sekä tuttu itkuvirsi pahoista kukkahattutädeistä, jotka silkkaa kusipäisyyttään haluavat kieltää vapailta kansalaisilta tuliaseet sillä tekosyyllä, että aseilla tapetaan lapsia.

    Samalla hompanssit tulivat syyllistyneeksi han-argumentointiin, jota he yleensä pitävät vääränä: miksi pistoolit pitäisi kieltää, tapetaanhan puukoillakin?

    Mitä pre-emptiivisimmin sekä suomalaisissa että amerikkalaisissa pyssypiireissä on käyty kaikkien mahdollisten ja mahdottomien tahojen kimppuun, jotka ”politisoivat” viattoman verilöylyn.

    Jollain aivan ihmeellisellä kaavalla vaatimukset aselainsäädännön helpottamiseksi tai vähintään nykyisenkaltaisena säilyttämiseksi eivät ole ampumaharrastajien mielestä lainkaan niin poliittisia kuin jokseenkin perustellut vaatimukset lain tiukentamisesta.

    Väittelyssä on myös yksi aivan perustavaa laatua oleva vinouma. Tuliaseiden omistaminen ja hallussapito sekä niillä ampuminen eivät ole mitenkään välttämätön osa ihmiselämää. Vallankin suomalaisessa kontekstissa tuliaseita voi perustella vain mukavuussyillä. On ”kivaa” harrastaa tarkkuusammuntaa. On ”kivaa” käydä metsällä. Yksikään ihminen ei kuole tai edes kärsi siksi, että hän ei pääse kosketuksiin tuliaseiden kanssa.

    Tai jos kärsii, ongelma on vielä syvempi, ja aseisiin tulisi suhtautua kuin muihinkin huumausaineisiin.

    Aseharrastajien tavoite kuitenkin on pakottaa väittely vääristyneeseen asetelmaan, jossa heidän vapaa-ajanviettohupinsa muuttuu ihmisoikeuskysymykseksi. Julkinen keskustelu joutuu ottamaan kantaa pelkkään harrastusasiaan ikään kuin kyse olisi ammatin- tahi elinkeinonharjoittamiseen liittyvästä välttämättömyydestä tai luovuttamattomasta ja elimellisestä ominaisuudesta.

    Taksinkuljettaja tarvitsee välttämättä autonsa, vaikka liikenneturmissa kuolee lapsia. Kettutarhaajalla on lain suoma oikeus vielä toistaiseksi harjoittaa julmaa elinkeinoaan ruokkiakseen itsensä ja kersansa. Tummaihoinen ei pysty edes aseella uhattuna – ja voitte uskoa, että asiaa on yritetty monta kertaa – muuttumaan valkoiseksi ja homoseksuaalista ei tule heteroa vaikka koko kaupunki rukoilisi.

    Sen sijaan ase on vain ylimääräinen kapistus. Jos se kielletään tai sen käyttöä rajoitetaan, kansalainen ei joudu kadulle, vaan joutuu vain keksimään uusia tapoja kuluttaa aikaansa. (Patruunalaatikon hinnalla saa paremmankin ristikkolehden vuosikerran.)

    Laittomia aseita tehdään laillisista. Ja murhia ynnä tappoja tehdään molemmilla. Vaatimukset saatavilla olevien aseiden määrän vähentämisestä eivät ole vihapuhetta. Mikäli ampumaharrastajia olisi uskominen, median ja poliittisten päättäjien tulisi pyytää anteeksi ja suorastaan opetella tuntemaan lepertelevää empatiaa näitä ressukoita kohtaan.

  • Kolme kysymystä viikonlopulle

    Perjantai-ilta koittaa. Kolmas adventtisunnuntai on nurkan takana. Aivot ovat siirtyneet vapaalle jo torstaina. Siksi tänään on tyydyttävä vain pohtimaan seuraavia kolmea elämää suurempaa kysymystä:

    Missä rahat ovat sillä aikaa, kun ne siirretään pankista toiseen?

    Kuka on Chez Dominiquen Dominique?

    Miksi Zalando-miehen sisko varastoi kenkiään ja laukkujaan veljensä kämpässä?

    Eihän näihin taida oikeaa vastausta olla, mutta vakavan puntaroinnin pohjaksi ne ovat omiaan. Ensi yönä kukaan ei nuku.

  • Déjà vu

    Kaasuputki-blogi onnittelee 36-vuotiasta kulttuuriministeriä.

    Hyvää Lucian päivää kaikille! Obskuurit skandinaaviperinteemme ovat taas saaneet jatkoa. Lucia-neito on valittu jokaisessa koulussa, muutamilla työpaikoilla ja ainakin kahdessa valtiossa: ruotsalaisten Lucia on 23-vuotias Amanda Carlshamre, Suomessa puolestaan kynttiläkruunua käyttelee 18-kesäinen Julia Hanhikoski.

    Legendan mukaan Lucia oli nuori roomalaissukuinen nainen, joka kääntyi kristinuskoon ja antoi neitsytlupauksen. Asiasta seurasi monenlaista hakausta etenkin sulhaskandidaatin taholta, mikä lopulta johti oikeudenkäyntiin ja innovatiiviseen marttyyrikuolemaan.

    Lucian ympärille rakennettiin rovio, ja häntä valeltiin palavalla piellä ja kiehuvalla öljyllä. Tuli ei kuitenkaan pystynyt vahingoittamaan Pyhän Hengen täyttämää Luciaa.

    (Wikipedia)

    Valitettavasti Gävlen olkipukkia ei ollut täytetty samalla materiaalilla kuin Lucia-neitoa: pukkiparka tapettiin viime yönä. Viimeisiksi sanoikseen viaton eläinparka – todellinen syntipukki – twiittasi tämän:

    Sista timmen är slagen! Jag är ledsen att behöva lämna er nu.Tack mina vänner för i år! Jag önskar er alla en God jul och ett gott nytt år!

    Aftonbladet kysyi tihutyöstä suivaantuneiden ruotsalaisjulkkisten kommentteja. Toimittaja-kirjailija Täppas Fogelberg jäi pohtimaan asiaa siltä kantilta, että pukin on itse asiassa tarkoituskin palaa. Se on Gävlelle kekseliäs mainostemppu, ”markkinoijan märkä uni”. Ehkä pyromaani on lähempänä kuin arvataankaan:

    Jag har ingen aning om vem som tuttat på, men jag skulle inte bli förvånad om någon från köpmannaföreningen har ett finger med i spelet.

    Oli miten oli, Kaasuputki-blogi ei hyväksy olkipukin tuhoamista ja toivoo, että syylliset saatetaan edesvastuuseen.

  • Posketonta sisältöä

    Cheek yritti räpätä tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla, kun toimittaja pyysi. Jare Tiihonen – kuten artistin oikea nimi kuuluu – itsekin huomasi, että riimit eivät nyt oikein kulkeneet. Ontuva räpäytys jäi nauhalle, sai aikaan naurunpurskahduksia kotokatsomoissa ja synnytti melkoisen nivaskan nettimeemejä. Olisi ollut vääryys sekä historiaa että Cheekiä kohtaan, jos näin ei olisi käynyt.

    Mutta olipa yleisössä pari sellaistakin, joita Cheek loukkasi. Emmekä nyt tarkoita rokkipoliiseja. Tämä kammottava lurjus näet meni sanomaan, että Linnassa on lämmintä ”Jennin ja Salen kaa”, mutta ulkona ”varmasti paleltaa”. Sillä ei ollut mitään väliä, että kyseessä oli neutraali totuuslause – ulkona on kylmä talvisin – kun todellisuudessa Tiihonen vain tahtoi ivata asunnottomia. Sellaisia ne oikeistolaiset ovat. Jos olisi ollut suojasää, Cheek olisi takuulla räpännyt, että ajorampilla on vittu nuoskaa, nyt köyhät kolaamaan tai saatte ruoskaa.

    Pieleen menneelle rap-lyriikalle on aivan luvallista nauraa. Etenkin, jos räppääjä on niin sanotusti hyväosainen ja vieläpä turvassa omalla kenttäpuoliskollaan kontaktiensa ympäröimänä. Jare Tiihonen tiesi, että huonostikin sujuneen heiton jälkeen hän olisi yhä Sauli Niinistön ystävä, jonka biletissivideot saavat edelleen miljoonia YouTube-klikkauksia ja jonka unelmavävymäisyyttä pienet kömpelyydet vain lisäävät.

    Mutta onko Cheek paha?

    Jare Tiihonen on henkilökohtaisesta menestyksestä etenkin seurustelun ja ajoneuvojen alalla vauhdikkaasti puhelaulava nuorimies. Muusikkona hän ei ole poikkeuksellisen lahjakas. Asemaansa hän on käyttänyt tukeakseen Sauli Niinistön valintaa presidentiksi sekä kerätäkseen rahaa Nuorten hyväksi -kampanjalle.

    Aivan varmasti Tiihonen itse arvelee olevansa pikemminkin hyvän- kuin pahantekijä.

    Nuorten hyväksi -keräyksen toteuttaa MTV3 yhdessä umpikokoomuslaisen kypäräpappisäätiön, Tukikummien, kanssa. Tämä sitten osoittaa keräämästään rahastosta evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyön asiantuntemuksella varoja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen. Säätiön hallitus onkin omiaan saamaan kenet tahansa Rytmin kanta-asiakkaan kirkumaan kauhusta: se edustaa kirkon ja pääoman liittoa tasolla, jollaista ei ole nähty sitten IKL:n suuruuden vuosien.

    Tukikummit ovat jo golfanneet edesmenneen kokoomusjohtajan muistoksi, popsineet rapuja, kuunnelleet Jorma Uotisen ja Helena Lindgreninsielukkaita evergreenejä ja chansoneita” ja yleensäkin syöneet ja juoneet otsansa hiessä auttaakseen puoltatoistasataa hädänalaisessa asemassa olevaa lasta ja nuorta tai näiden perheitä kaikkiaan noin 175 000 eurolla vuodessa.

    Summa on melko vaatimaton siihen nähden, miten paljon yksin säätiön hallitus tienaa – Björn Wahlroosin pelkät verotkin olivat viime vuonna viisitoistakertaiset avustuspottiin verrattuna. Aivan mitätöntä kosmetiikkaa se on todelliseen, vero- ja veikkausvaroin ylläpidettyyn sosiaali- ja nuorisotyöhön verrattuna. Jos aivan oikeasti kuvittelee, että Suomen pahin ongelma ovat syrjäytymisvaarassa olevat nuoret – ja varsinkin, jos luulee tämän ongelman ratkeavan illalliskortteja ostamalla – ei ole paha, vaan lapsellinen.

    Tukikummien tärkein tavoite ei kenties olekaan auttaa hädänalaisia, vaan auttajia itseään. Hyväntekijä ei syrjäydy ja iloista antajaa Jumala rakastaa.

    Eli onko Cheek hyvä vai paha?

    Kokoomuslaisuuden lisäksi Jare Tiihonen saattaa henkilökohtaisessa elämässään harjoittaa muitakin moraalittomuuksia, kuten sekaruokavaliota, yksityisautoilua ja alkoholinkäyttöä. Tieto voi olla joillekin Helsinginniemen ulkopuolella asuville yllätys, mutta Suomessa on lukuisia ihmisiä, joiden mielestä nämä ovat kuolemansyntejä.

    Naissuhteita Tiihosella ei ole, mikäli viihdeuutisiin ja julkkisjuoruihin on mitenkään luottaminen. Kokoomusräppäri on seurusteluasioissa keskimääräistä punavihreää kansalaisoikeusaktivistia siivompi.

    Ainoa ilmiselvä tahra Tiihosen lähihistoriassa on pahoinpitelystä Imatralla lokakuussa 2010 langetettu sakkorangaistus. Etelä-Karjalan käräjäoikeuden mukaan Tiihonen oli lyönyt kahta miestä, vaikka hän itse tietenkin kiistää rikoksen.

    Mikäli Cheekin elämästä tehtäisiin tiliä, viivan alle jäisi melko tavallinen Jare, jollaisia on joka taajamassa riesaksi asti.

    Viime presidentivaaleissa Jenni Haukion aviovuoteenlämmittäjää äänesti kaikkiaan 1 802 328 suomalaista. On turvallista olettaa, että vaikka Cheek olisi ryhtynyt koko vaikutusvallallaan lobbaamaan Pekka Haavistoa, lopputulos ei olisi ratkaisevasti muuttunut. Juhlakutsu Linnaan tosin olisi saattanut jäädä saamatta.

    Viihdetaiteilijan mahdollisuus vaikuttaa asioihin hyvässä tai pahassa on rajoitetumpaa kuin fanit ja vihamiehet haluaisivat kuvitella. Huolimatta kaikesta siitä, mistä ja miten Cheek räppää, Jare Tiihonen ei yllä edes promilleen kaimansa levittämästä myrkynkylvöstä.

    Jari Sarasvuo on se todellinen oikeistoräppääjä. Mediahäirikkö, joka sortui haukkumaan Emilia Kukkalaa valtakunnan päälehden kolumnipaikalla (Hyväosainen ei heikompien hädällä hekumoi, 9.12.2012) ja sen jälkeen takomaan raivosta tärisevin käsin väittämiä, joiden tietää olevan valmiiksi kumollaan:

    Häviäjien lukumäärän lisääminen ja heidän ahdinkonsa pahentaminen eivät ole hyväosaisen etu. Miten ostovoiman heikentyminen, asuinympäristön slummiutuminen, laittomuuksien lisääntyminen, tulonsiirroista riippuvaisten ihmisten lukumäärän kasvu, sosiaaliturvajärjestelmän luhistuminen taakkansa alle ja monet inhimillisen kärsimyksen muodot voisivat olla hyväosaisten etu?

    Nämä ovat nimittäin hyviä kysymyksiä, joita vasemmisto on jo pitkään esittänyt. Miksi Jari Sarasvuo käytti puheenvuoronsa A2 Teemaillassa ja nyt Helsingin Sanomissa kannattaakseen systeemiä, joka tuottaa täsmälleen näitä mainittuja epäkohtia?

    Vaikuttaa siltä, ettei Sarasvuo itsekään tiedä. Jos Cheekin höpsö Linnassa Jennin ja Salen kaa -räppi herätti hilpeyttä ja närää, mitä tulisi Sarasvuon kolumnin onnistumisesta sanoa?

    Myös kilpailun vaikutus yhteiskunnan hyvinvointiin on tainnut jäädä ymmärtämättä. Kilpailu on hyväksi ihmiselle ja yhteiskunnalle, mutta vain viisaasti annosteltuna.

    Jos vihaltasi pystyt, ajattele yhteiskuntaa pullataikinana ja kilpailua hiivana. Jos hiivaa on liian vähän, pullaa ei oikein synny. Jos hölmöilee taikinaan liikaa hiivaa, pulla maistuu . . . aivan, hiivaiselta.

    Kuka hönö nyt hiivaa söisi pullan sijaan?

    Kyllä, se päättyy noin.

    Ehkä seuraava yritysvalmennus kannattaisi sittenkin ostaa Jare Tiihoselta?

  • Tänään tuohdumme näistä

    Kristillinen Ilon Polku -verkkokauppa pilasi lasten joulumielen poistamalla 179 euron arvoisen orjantappurakruunun myyntivalikoimastaan.
    Kristillinen Ilon Polku -verkkokauppa pilasi lasten joulumielen poistamalla 179 euron arvoisen orjantappurakruunun myyntivalikoimastaan.

    Vaikka joulukuu on jo pitkällä, hektinen planeettamme ei ole tauonnut vetämään henkeä ja pohtimaan joulurauhaa. Monenlaiset kouhot kilpailevat perinteisessä ja sosiaalisessa mediassa siitä, kuka syrjii ja ketä eniten peruskoulujen joulujuhlien kristillisten sisältöjen käännyttäessä voittajameemin vastustamattomuudella vapaa-ajattelijavanhempien viattomia pilttejä Herra Sebaotin marttyyriarmeijaan.

    Vasta toissavuonnahan pohjoisen kansakuntamme kristilliset perusarvot oli tallottu lokaan, kun ”joulujuhlat” muuttuivat melkein yhdessä koulussa ”puurojuhliksi”. Niin vain ne suhdanteet äkkiä kääntyvät päälaelleen.

    Mutta Facebook-raivon ohella suomalaisia on järkytetty monin muinkin tavoin. Tässä katsaus taannoisiin uutistapahtumiin, joissa jokaisessa on unohdettu veteraanit:

    Itsenäisyytemme kohtalonhetket

    Presidentinlinna peruskorjataan, jotta valtakunnan isällä ja äidillä olisi valtakautensa lopussa edes jotenkuten siedettävät juhlatilat. Tämä on herättänyt valtavasti kuhinaa Suomen provinssikaupungeissa, joissa haaveksitaan itsenäisyyspäivän vastaanoton hajasijoittamisesta.

    Ventrilokvismi – avain naisen arvoitukseen

    Toistaiseksi muut kuin Turku, Lahti ja Jyväskylä eivät ole tarjonneet itseään juhlapaikaksi. Viimeksi mainitulla on kenties parhaimmat syyt toivoa Salen ja Jennin visiittiä: he voisivat tuoda vanavedessään kaupunkiin naisen, joka ei ole koskaan käynyt Jyväskylässä.

    H*lvetin tyhmät vastaan h**vetin tyhmät

    Politiikan saralla on otettu looginen askel kohti uutta superhallitusta, jossa istuvat kaikki puolueet, paitsi Perussuomalaiset ja kenties kaksi Vasemmistoliiton kansanedustajaa. Keskustan Juha Sipilän rakkauskirje Jyrki Kataisen uusliberalistiselle bolševikkihallitukselle yllätti koko maan. Paitsi ehkä Pieksämäen kaupunginjohtajan.

    Ulkomaat

    Ulkomailla ei ole tapahtunut mitään. Paitsi yksi juttu, mutta se on sitten sitäkin isompi jytky.

    Loppukevennys

    Suomen voitokas talvisota-armeija pyörii sankarihaudoissaan katsellessaan puolustusvoimain joulutervehdystä. Tuolla hiihtotahdilla 9. divisioona olisi yhä jossain Ylikiimingin kohdalla matkalla Oulusta Raatteentielle.