Kaasuputki

Blog

  • Vasemmistoliitto Tampereella: Kaikki tavallisen tavallisuuden puolesta

    Lauantai 8.6.2013, jatkuu, yhä.

    Vasemmistoliitto on kokoustanut Tampereella jo pitkän tovin.

    Lounas on lusikoitu, kahvit on juotu. Sähköpistoke löytyi. Toverit purkavat sydäntään puhujapöntössä:

    Tavalliset ihmiset kokevat, että puolue, liike ja ay-maailma ovat irtaantuneet tavallisen ihmisen arjesta.

    Vasemmistoliitto on siitä jännä puolue, että siinä yhdistyy Kallio-liikkeen vegebrunssihipsteriys, perussuomalainen uhriutuminen ja umpikepulainen ääriagrarismi. Mikään ei osoita sitä yhtä hyvin kuin puoluekokouksen yleiskeskustelu. Kun soppaan lisätään mausteeksi vanhoja jäsentenvälisiä, ammattiyhdistysliikkeen epäluulo tohtoreita kohtaan ja kaikkia poliittisesti aktiivisia ihmisiä yhdistävä usko omaan erehtymättömyyteen, tuloksena on puolue, jonka olemassaolo on selittämätöntä, mutta välttämätöntä.

    Se selittää myös, miksi puoluekokouksen yleiskeskusteluun on varattu 135 puheenvuoroa, joista lauantaihin kello 15 mennessä on käytetty vasta 17.

    Keskustelua hidastaa kiusallisesti kokouksen ohjelmaan koodattu tarve tehdä henkilövalintoja ennen lauantaisaunaa. Tai prinsessahäitä, tulkitsee aikataulun kukin miten tahtoo.

    Puolueen puheenjohtajiston valinnassa on melko vähän intohimoja. Paavo Arhinmäellä ei ole vastaehdokkaita ja varapuheenjohtajiakin valitaan peräti kolme kappaletta.

    Huomattavasti enemmän säpinää on puoluesihteerin toimen täyttämisessä. Kukaan ei koskaan tiennyt, kuka tai mikä on puoluesihteeri ennen kuin keskustaoikeistolainen toveripuolue SDP järjesti messiaanisen hurmoksen vallassa ex-pääjohtaja Mikael Jungnerin puoluesihteerinvirkaansa. Nyt Vasemmistoliiton puoluesihterin tehtävää tavoittelee viisi henkeä, joiden kaikkien esittelypuheenvuorot huokuvat ilahduttavaa kyvyttömyyttä tuntea omia rajojaan.

    Puheenjohtajaksi ilman vastaehdokkaita valitun Paavo Arhinmäen kiitospuheen ja sitä edeltäneiden sekä seuranneiden RAIVOKKAIDEN SEISAALTAAN ANNETTUJEN SUOSIONOSOITUSTEN jälkeen kokous lahjoittaa puheenjohtajalle uudet kalsongit.

    Ohjelmassa vielä 1. varapuheenjohtajan äänestäminen. Ja sen jälkeen toisen sekä kolmannen. Ja lopuksi puoluesihteerin. Tästä tulee pitkä päivä.

    Onneksi äänestysten välissä on yleiskeskustelua. Siinä on sellaista lupsakkaa raivoa. Kuin olisi sisällä Kansanradiossa.

    * * *

    Kuvia Tampereelta:

  • Vasemmistoliitto Tampereella: Kadonneen sähkön metsästys

    Lauantai 8.6.2013, jatkuu.

    Kokous kokoontui, nyt se  järjestäytyy. Muotoseikat ovat oikein, lakia on noudatettu. Riikka Taavetti, Olli Kohonen, Kalle Hyötynen ja Karoliina Öystilä käyvät puikkohin.

    Punavihreä tulevaisuus -valiokunnan kokoonpanosta järjestetään koeäänestys, koska miksi ei. Kansakunta pidättelee henkeään. Kukaan ei varsinaisesti tiedä, mikä asiassa mätti, mutta laput nousevat ilmaan joka tapauksessa. Pohjaesitys voittaa kirkkain numeroin.

    Paavo Arhinmäki puhutaan lavalle. Puheenjohtaja marssii antamaan poliittista tilannekatsaustaan järisyttävien suosionosoitusten siivittämänä.

    Puheenjohtaja pohtii kuluneita vuosia. Puolue ei ole hävinnyt niin paljon kuin puolueen ulkopuolella on toivottu. Kannatus kasvaisi rivakammin, mikäli itse kyettäisiin puhaltamaan yhteen hiileen. Hallitusvastuu mainitaan.

    Arhinmäki toistaa pontevaan sävyyn, että koko jutun ainoa juju on tuloerojen tasaaminen. Hallituksessa tehtyjä veroratkaisuja kiitellään niiltä osin kuin aihetta on, mutta myös moititaan. Ketään yllättämättä puheenjohtaja nostaa esiin yhteisöveropäätöksen onnettoman muotoilun, joka olisi ilman Vasemmistoliiton interventiota päätynyt lakiin.

    ”Nimenomaan!” huutaa yksittäinen puoluekokousedustaja spontaanisti eturivissä.

    Arhinmäki nostaa esiin myös kynnyskysymyksen: Puolue ei ole mukana hallituksessa, joka toteuttaa valtiovarainministeriön esittämän arvonlisäverouudistuksen.

    Puheen loppumetreillä päästään vauhtiin. Puheenjohtaja suomii eurokriitikoiden harjoittamaa räikeää nationalismia, jossa syyllistytään kriisimaiden köyhien pilkkaamiseen. Hän sivaltaa sanan säilällä oikealle ja vasemmalle. Perussuomalaisia piikitellään pakkotyöaloitteista ja lakko-oikeuden halveksimisesta. Telakkateollisuutta puolustetaan, mutta samalla muistutetaan, että kyse ei ole mistään miesasiasta, vaan kaikkien asiasta. Työttömien opiskelijoiden kyykyttäminen tuomitaan. Aamu-unisimmatkin toverit alkavat heräillä. Tätähän varten niitä puoluejohtajia valitaan. Pitämään palopuheita.

    Puheenvuoro päättyy jylisevään vyöryyn yltyviä, SEISAALTAAN ANNETTUJA, RÄJÄHTÄVIÄ SUOSIONOSOITUKSIA.

    Ohjelmassa on seuraavaksi tarjolla joukoittain PowerPoint-sulkeisia, joten nyt on mainio hetki lähteä etsimään Tampereen yliopiston tiloista pistorasiaa. Auditoriossa sellaista ei ole. Eikä näemmä missään muuallakaan. Vasta hirveän hakemisen jälkeen ilmenee, että aulan laitimmaisessa nurkassa on toimiva virtapistoke.

    ”Kommunismi on yhtä kuin neuvostovalta plus koko maan sähköistäminen”, sanoi aikoinaan V. I. Lenin, joten puheet punaisesta korkeakoulusta voidaan lopettaa tähän paikkaan. Tampereen yliopisto ei ole siirtynyt  kommunismiin.

  • Vasemmistoliitto Tampereella: Aamunkoi

    Lauantai 8.6.2013

    Avanti! Herätys kesämökillä kello 7. Kahvit kitaan ja ihmiset autoon. Taakse jää pohjoispirkanmaalainen kulttuurimaisema, edessä valtatie 9 ja Tampereen punainen teollisuusmiljöö. Xantian renkaat ahmivat ohituskaistaa. Aurinko on tullut esiin ukkosrintaman takaa.

    Tampereen yliopiston pettävän valkoinen päärakennus kätkee uumeniinsa punahenkisyyden hennon kipinän. Toverit parveilevat valtoimenaan aulassa. Kas, tuolla toinen sitikkamies, Mikko Koikkalainen, tuolla marsu- ja jalkapallobloggari Elina Vainikainen. Ja eivätkös tässä järvenpääläiset kisällittäret mainosta naapurikaupungin voimanaista, Pia Lohikoskea?

    Kokous käynnistyy vain aavistuksen verran kymmenen jälkeen Harri Moision puheella, joka ankkuroituu hämmästyttävissä määrin A. A. Milnen kuolemattomaan lastenkirjaklassikkoon Nalle Puh. Tosin auditorion kehnossa akustiikassa sana koko ajan kaikuu korvissa muodossa ”Nalle Pub”. Punavihreyden dialektiikka on tapetilla.

    Puhe päättyy raivokkaisiin, yltyviin suosionosoituksiin, jotka äityvät yhä väkivaltaisemmiksi, kun paikalle osuneet ulkomaalaisvieraat esitellään. Färsaarilta asti on tovereita paikalle vaeltanut.

    Ja niin alkaa kokous.

    * * *

    Kuvia Tampereelta:

    Tampere-talon logo on häkellyttävissä määrin 90-lukulainen.

  • Pienissä häissä

    Lauantaina 8. kesäkuuta Armon vuonna 2013 Hälsinglandin ja Gästriklandin herttuatar, prinsessa Madeleine Thérèse Amelie Josephine, menee naimisiin herra Christopher Paul O’Neillin kanssa. Hääpäivä on valittu siten, että se paitsi osuu näppärästi lauantaille eli viikonloppuun, myös tekee prinsessasta kunniallisen naisen vain pari päivää ennen hänen 31. syntymäpäiväänsä.

    Avioliittoa on pidetty monella tavalla riskialttiina. Monarkistipiireissä suhdetta on pidetty liioitellun morganaattisena, semminkin kun kaksisataavuotista Bernadotte-sukua monin paikoin yhä paheksutaan nousukkaina. Lisäksi herra O’Neillin persoonaa kavahdetaan – mies kun vaikuttaa suhtautuvan hovitoimittajiin ja koko kuninkaalliseen julkisuuteen nuivasti.

    Vasta reilut kaksi vuotta tunteneen pariskunnan kiirettä sännätä kihloihin on pidetty epätoivoisen pikkusiskon yrityksenä kohota samalle prestiisin tasolle, jolla kruununprinsessa Victoria on kellunut jo vuosikaudet. Kun edellinen kihlakumppani narahti seksistä norjalaisen käsipalloilijattaren kanssa, prinsessa Madeleinelle tuli kiire ottaa ensimmäinen vastaantulija puolisokseen.

    Mutta tämähän on vain pahaista juoruilua.

    Chris O’Neillin tausta on hyvin erikoislaatuinen. Hänen äitinsä on ”seurapiiriammattilainen” ja edesmennyt isänsä pankkiiri. Hänellä on myös viisi sisarpuolta johtuen vanhempiensa lukuisista avioliitoista. Lontoossa syntynyt, Sveitsissä kasvanut Ison-Britannian ja Yhdysvaltain kansalainen on uskonnoltaan roomalaiskatolilainen, mikä saattaa myöhemmin tuottaa ongelmia. Paavinuskoinen kun ei näet saa avioeroa kuin hyvin poikkeuksellisissa tilanteissa.

    Madeleinen ja Chrisin häät televisioidaan, onneksi, ja seremonia alkaa lauantaina kello 17.00 Suomen aikaa.

    Samana päivänä televisioidaan (toki vain netitse) myös Vasemmistoliiton puoluekokous Tampereella. Osoitteesta http://puoluekokous.vas.fi/live/ voi seurata kaksipäiväisen kokouksen kohtalonhetkiä. Myös Kaasuputki-blogi on paikalla seuraamassa tilannetta ja raportoimassa kuulumisia tuoreeltaan.

  • Soini kaipaa lisää populismia Hesariin

    Maanantaina 27.5. koko sosiaalinen media loikkasi metrin verran ilmaan, kun Helsingin Sanomain päätoimittaja Mikael Pentikäinen sai yllättäen kenkää pestistään. Sanoma Osakeyhtiö vaikenee potkujen yksityiskohdista – viittaapa vain ”luottamuspulaan”. Kun Pentikäinen on tunnustetusti uskovainen mies, ei tällä kertaa edes viinakorttia voida pelata, kuten viitisen vuotta sitten Turussa.

    Kun konserni on näyttävästi vaiennut asiasta, arvailut ovat yltyneet.

    Johanna Korhonen arvelee taustalla piilevän Antti Herlinin jäätyneen kostonhalun. Olihan Helsingin Sanomat muiden mukana kirjoittanut ikävästi Koneen Partek-kaupoista – kahdeksan vuotta sitten. Uskoo ken tahtoo.

    Antti-Pekka Pietilän luotsaamat kaupunkilehdet kävivät kahdella artikkelilla ounastelemaan, että potkut tulivat Erkoilta itseltään. Välimiehenä toiminut vuorineuvos Jaakko Rauramo savustettiin ulos ensin, sen jälkeen Pentikäisen potkut olivat pelkkä muodollisuus.

    Sekä Korhosen että Pietilän kommenttien objektiivisuutta hiukan syö se, että molemmilla on katkera kokemus päätoimittajatason potkuista. Pietilä erotettiin tylysti Ilta-Sanomista, Korhonen vielä tylymmin kilpailevan mediatalon Lapin Kansasta.

    Markkinointi & Mainonta -lehden blogissa kuitenkin Pietilän analyysi saa tukea. Helsingin Sanomain johtoa ollaan puhdistamassa samalla, kun koko mediatalon organisaatiota uudistetaan. Aamulehden Jouko Jokinen komppaa varovaisesti tätä näkemystä.

    Todelliset media-asiantuntijat ovat silti toisaalla.

    Homma ry:n ylläpitämässä arvoliberaaliutta, islaminuskoa ja ruskeaa ihonväriä vastustavassa keskusteluryhmässä arvellaan, että potkujen syynä on joko Pentikäisen liiallinen konservatiivisuus suhteessa suurimpien osakkeenomistajien räikeään vihervasemmistolaisuuteen tai saman miehen turhankin innokas vihervasemmistolaisuus suhteessa yrityksen markkinataloutta kannattaviin konservatiiviomistajiin. Molemmissa tapauksissa taustalla väijyy luonnollisestikin jokin salaliitto, kuten kansainvälinen Trilateraalinen komissio ja uutta maailmanjärjestystä rakentavat pankkiirit.

    Hompansseilla saattaa olla yksi oikea havainto kaikkien foliohattujensa alla. Lehdellä on jokin muu kohderyhmä kuin he. Ja se on ongelma.

    Näppituntumalta voidaan sanoa, että Helsingin ja Uudenmaan supistuvilla mediamarkkinoilla on ehkä vain yksi kuluttajaryhmä, jossa yhdistyvät kaikki lehdentekijän toiveominaisuudet.

    Heitä on paljon ja vuosi vuodelta enemmän, kaikki työikäisiä aikuisia. Heillä on myös melko hyvä tulotaso, runsaasti ostovoimaa ja kritiikitön suhde kuluttamiseen. He työskentelevät perinteisissä asiantuntija- ja yrittäjäammateissa, jotka jättävät jopa vapaa-aikaa – aivan toisin siis kuin epätyypillisissä työsuhteissa ja johtotehtävissä. Heillä ei ole ylempää korkeakoulututkintoa sotkemassa ajatuksia. He ovat arvoiltaan konservatiiveja. Ja heille on aivan luonnollista tilata lehtiä kotiinkannettuna.

    Heitä voidaan kutsua yleisnimellä perussuomalaiset, vaikka äänestyskäyttäytymiseltään ja mahdollisilta puoluesidonnaisuuksiltaan he voivat olla mitä tahansa. Homma ry. on vain yksi ulottuvuus tässä laajoja kansaryhmiä yhdistävässä kulttuurisessa siilipuolustuksessa.

    Helsingin kaupungilla ei ole antaa juuri mitään perussuomalaisille. Eivät he kaipaa Vaasankadun kävelykatua, kivijalkakauppoja, pop up -ravintoloita, Kallio-romantiikkaa tai monikulttuurisia kaupunginosajuhlia. Yleensäkin ajatus jonkinlaisesta tunnesiteestä suurkaupunkiin täyttää heidät hämmennyksellä. Oopperaa he kauhistelevat enemmän kuin Seppo Räty, teatterissa he käyvät vain yrittäjäjärjestönsä tai ammattiosastonsa kutsumana. Viinansa he ostavat Tallinnasta ja juovat kotona, heidän lapsensa katsovat baarivinkit City-lehden äänestyksestä.

    Heiltä ei heru sympatiaa työttömille, asunnottomille, narkomaaneille tai kerjäläisille, mutta he palvovat Heikki Hurstia, joka antaa heille synninpäästön ilman vaivannäköä tai osallistumista. Raitiovaunujen tulisi väistää heidän autojaan. Heidän paratiisinsa on espoolainen pientalolähiö, jonka alta on jouduttu tuhoamaan satoja hehtaareja maan viljavinta peltoalaa. Heidän pahin pelkonsa on, että sinne vedetään metro.

    Perussuomalaiset eivät ole läheskään aina rasisteja. Ulkomaalaisvastaisuus on vain väistämätön sivutuote militantissa nostalgiassa, jota he harjoittavat. Ovathan he toisen polven maaltamuuttajia, jotka ovat oppineet vanhemmiltaan myyttisen ikävän vuoden 1952 kevääseen, jolloin elintarvikevirastoa, lastenhoitoon osallistuvaa isää tai ulkomaalaisia ei ollut vielä keksitty. Monet ovat myös kolmannen polven karjalaisevakkoja, jotka vaalivat uhrin asemaa rakkaimpana vaarivainaalta saatuna perintönään. Heille turvapaikanhakija on samalle sääliapajalle tunkeva varas.

    Helsingin Sanomain ongelma tässä on kiusallinen – kaikista yllämainituista syistä perussuomalaiset inhoavat lehteä koko sydämestään. Heille se edustaa näsäviisasta akateemista punavihreyttä, jossa heitä joka toisella sivulla haukutaan ja joka toisella syyllistetään.

    Lehden levikki onkin romahtanut muutamassa vuodessa. Uusia yleisöjä tuotteelle ei ole saatu tarpeeksi. Nuoret vihreät tai vasemmistolaiset kuluttajat eivät tilaa kallista lehteä, johon he suhtautuvat liki yhtä suurella penseydellä kuin hompanssit konsanaan foorumillaan. Eikä sisällön rukkaaminen liberaalimmaksi auta, sillä mistäpä pennitön prekariaatti tilausmaksunsa saisi, vaikka lehteen tehtäisiin ironinen Nyt-liite joka päivä?

    Unohtamatta sitä, ettei lehden tilaamisessa ole mieltä, kun uutiset ja viihde ovat joka tapauksessa ketterämmin klikattavissa kännykän näytöltä kuin paperilta. Oli se sitten tabloidi tai broadsheet.

    Katkaistakseen tappiokierteensä lehden on optimoitava sisältönsä. Loogisinta olisi tehdä se perussuomalaisten silmille. Siellä ovat mainostajan kaipaamat kohdeyleisöt, siellä rahoissaan kieriskelevä keskiluokka.

    Sanoma-konsernissa tätä on kokeiltu jo. Ilta-Sanomien julkaisupolitiikkaan haettiin päätoimittaja Ulla Appelsinin johdolla ideoita aviisin perustamisvuoden lapualaistunnelmista. Perussuomalaisia on sen jälkeen hellitty kohuotsikoilla hallituspuolueiden edustajien ulkomaanmatkoista ja eurosuhmuroinneista, huonokäytöksisen nuorison ylenpalttisella tuomitsemisella ja lämpimillä sotamuistoilla. Timo Soinista Ilta-Sanomilla ei ole kuin hyvää sanottavaa, Heidi Hautalasta ei myönteistä otsikkoa tehtäisi edes kännissä.

    Helsingin Sanomat seuraa kiinteästi pikkusisarensa toimia ja soveltaa niitä kykynsä mukaan omaan toimintaansa. Jos ei ole tehnyt aiemmin, niin kohta tekee.

    Näin ainakin Sanoma Newsin toimitusjohtajan, Pekka Soinin, mukaan.

    Markkinointi & Mainonta -lehden haastattelema Soini moittii Helsingin Sanomain lukukelvottomia sisältöjä ja toivoo mallin hakemista iltapäivälehdistöstä.

    Sanoman sisäisessä verkossa julkaisemassaan blogimerkinnässä Soini tekee pelin säännöt selväksi: enemmän populismia! Soini hehkuttaa ”laatujournalismin” perään, mutta puhe on tyhjää, sillä ”laadun käsitteen taas määrittelevät lukijamme”.

    Laadun. Käsitteen. Määrittelevät. Lukijamme.

    Pekka Soini kaipaa lisää nopeutta: ”Iltapäivälehdet ovat tottuneet elämään ajan pulssilla. Ne myydään lukijoille joka päivä.”

    Se tarkoittaa kohuja, skuuppeja, vähemmän huolellisuutta, enemmän uutistoimistosyötteiden ja tiedotteiden monistamista. Mausteeksi luultavasti koko toimituksen jo nyt rakastamaa sähäkkää Twitter-journalismia – ainahan on olemassa nettikansa, joka raivostuu.

    Yksi voittaja uudessa PS-Hesarissa olisi: Esa Mäkinen.

    Mäkinen on Suomen paras toimittaja. Ei siksi, että hän olisi harvinaisen nokkela kirjoittaja tai syvällisesti asioita selvittävä sankarijournalisti. Hänen etevyytensä ilmenee elohopeamaisessa opportunismissa, joka mittaa hänen kulloisenkin olinpaikkansa maailmankatsomuksellisen fengshuin tarkemmin kuin ehkä mikään muu instrumentti. Siksihän myös Helsingin Sanomat otti Ylioppilaslehden punavihreän päätoimittajan syleilyynsä ja antoi hänelle lopulta ikioman lokeron, jossa tuottaa ”datajournalismia”.

    Kun maailma oli vielä nuori ja Helsingin Sanomat yritti esittää neljättä valtiomahtia sisällyttämällä mainosten ja sarjakuvien väliin kirjoituksia yhteiskunnallisesti merkittävistä asioista, tilastomerkintöjen lajittelu ei kohonnut etusivun uutisaiheeksi. Kansanedustajien taksimatkojen ja äänestyspoissaolojen tuomitseminen kuului iltapäivä- ja aikakauslehdille. Työnjakoa pidettiin itsestään selvänä, mutta ajat muuttuivat.

    Datajournalismi antaa legitiimin keinon upottaa lehteen mitä löyhkäävintä taksikuittipopulismia. Siksi se epäilemättä on Pekka Soinin hahmotteleman uuden nopean uutismedian parasta a-ryhmää. Lisäksi numeroista pystyy lajittelemaan ja taulukoimaan näyttäviä uutisia salamannopeasti.

    Esa Mäkinen ei ole työssään mikään tarkoitushakuinen kirveskommunisti, kuten Hymy-lehden vapaamuurarimetsästäjät. Pöyhiessään julkista vallan- ja varainkäyttöä taulukkolaskentaohjelmallaan hän vain vääjäämättä löytää epäkohtia. Jos niitä joskus tulee hiukan äänekkäämmin paheksuttua, annetaakoon se anteeksi. Nöyränä helmenkalastajana hän pulahtaa Sanomatalon suonissa sykkivään objektiiviseen datavirtaan ja nousee pärskien pintaan mukanaan syvistä uomista noukittu arvokas ja ennenlukematon tieto.

    Esimerkiksi 20. toukokuuta 2013 päivätty selvitys presidentti Tarja Halosen kahden vuoden takaisesta puolen miljoonan euron matkasta Afrikkaan ei tietenkään ollut sama kuin Iltalehden aivan identtinen kohulööppi 25. maaliskuuta 2011.

    Jaa miksikö? Esa Mäkisen ja Jyri Hännisen laatimassa artikkelissa on mukana graafi, Iltalehdessä ei.

  • SCUM

    Savukeitaan toissavuonna julkaisema Valerie Solanasin SCUM-manifesti (suom. Suvi Auvinen) on pienikokoinen, miellyttävästi käteen sopiva kirja, jota on erityisen mukavaa lukea vessassa. Ulostaminen on yksi elämän pienistä nautinnoista ja melkein ainoa, joka jättää molemmat kädet vapaaksi toimituksen ajaksi. Siksi manifestin lukemisen alla kannattaisi syödä kohtuullisia annoksia kuitupitoisia ruokia, jotka tekevät suolen sisällöstä notkeaa, mutta eivät niin sanotusti lyö ruikuliksi. Kuta sujuvammin pökäleet putoilevat saniteettiposliinin avonaiseen kitaan, sitä vähemmän manifestin raskassoutuinen julistus ärsyttää. Siitä alkaa jopa pitää.

    Fingerpori-taiteilija Pertti Jarla ja aikuisvauva Henry Laasanen muodostavat oudot sänkykumppanukset. Yhtä kaikki heitä yhdistää suunnaton kauhu 25 vuotta sitten kuollutta Valerie Solanasia kohtaan.

    SCUM-manifestin kirjoittaja sai mainetta yrittämällä murhata Andy Warholin vuonna 1968. Teolla ei ollut mitään yhteyttä manifestin sanomaan, koskipahan vain Solanasin ja Warholin välisiä kiistoja. Solanas ei sen jälkeen toistanut yritystään, saati saanut matkijoita. Rehellisesti sanottuna koko miesvastainen SCUM-liike oli olemassa vain manifestin painoarkeilla, mutta se ei tietenkään ole estänyt miesasialiikettä reagoimasta suhteettomalla raivolla. Mikä kyllä jossain määrin todistaa Solanasin pointin: naisen ei tarvitse tehdä oikeasti mitään, pelkkä muutaman sivun väkivaltafantasia riittää suistamaan koko patriarkaatin kaaokseen.

    Maisteri Laasasen kritiikki ei ketään yllätä. Markkina-arvoteoriaan ja muuhun parisuhdehomeopatiaan erikoistunut ”asiantuntija” on syytänyt naiskammoista materiaalia nettiin useita vuosia ilman mitään yllykettä. Kun Yleisradio kertoi Tampereen teatterikesän tuottavan ruotsalaisen Turteaternin monologisovituksen SCUM-manifestista, Laasanen toimi kuin huolellisesti ehdollistettu Pavlovin koira: hän laati pikaisen kauhupäivityksen Uuden Suomen Puheenvuoro-blogiinsa.

    Syytettyään Yleisradiota jonkinlaisesta miesvastaisesta salaliitosta Laasanen kaivaa netistä esiin kaksi arviota SCUM-manifestista.

    Juri Nummelinin äskettäinen blogimerkintä tokaisee ohimennen, että manifesti edustaa ihmisvihaa siinä, missä natsismikin. Hän ei siis väitä, että kyseessä on joukkotuhonta-aate tai sellaiseen yllytys, vaan toteaa pelkän itsestäänselvyyden: Solanasin tekstistä ei missään tapauksessa huou halu paijata ja helliä jokaista vastaantulijaa. Laasanen tietenkin rajaa sitaatin huolellisesti ja tuhlaa kallisarvoista ajattelupotentiaaliaan ymmärtämällä Nummelinin tekstin päin vittua.

    Varsinaisen kirja-arvostelun Nummelin laati tuoreeltaan toissavuonna Turun Sanomiin eikä edes vihjannut natseista. Ellei sitten huomautusta – kenenkäs muunkaan kuin – Henry Laasasen pelaamasta natsikortista sellaisena pidä.

    Toinen Laasasen löytö on Pertti Jarlan blogimerkintä syyskuulta vuonna 2011. Ja se on hillitön.

    Humoristien perusominaisuus on mieletön totisuus eikä Jarla ole poikkeustapaus. Ehkä koomisten sisältöjen pohtiminen vapaa-ajalla on kuin toisi töitä kotiin. Jotenkinhan se on selitettävä, miksi kaikkein hauskimmat ihmiset voivat yllättäen säikäyttää selkäpiitä karmivalla, suorastaan väkivaltaisella… vihalla.

    Jarla ei esitä kirjallisuuskritiikkiä SCUM-manifestista. Hän väittää suoraan, että Valerie Solanas on joukkomurhaa vaille Anders Behring Breivik. Jarla sivuuttaa muitta mutkitta sen, että kirjan kirjoittamisesta on aikaa yli 40 vuotta ja että vuoden 1968 kansanliikkeistä SCUM oli ehdottomasti harmittomin. Ehkä juuri siksi, koska sitä ei ollut olemassa.

    Vielä surullisempaa on, ettei Jarla ole nähtävästi osannut lukea kirjaa kokonaisuutena. Hän on takertunut yksittäisiin lauseisiin, jotka näyttävät erityisen raskauttavilta. Todellisuudessa manifestista huokuu kuitenkin siellä täällä niin vahva tieteiskirjallisuuden tuntu ja paksu liioittelu, että tekstin pitäisi mennä hitaammankin lukijan tajuntaan kirjallisena taideteoksena eikä niinkään konkreettisena, kirjaimellisena toimintaohjeena.

    Lisäksi ”vihapuhe” voi olla myös kerronnallinen tehokeino. Lukijalla on ehdottomasti pieni velvollisuus yrittää tajuta se. Solanasin huikean vision kohdalla pitäisi olla itsestään selvää, ettei kirjoittaja aio heti ensi viikolla ruveta kokoamaan puolet maailman väestöstä tappavaa armeijaa.

    Valitettavasti lukutaito on nykyisellään hiukan retuperällä.

    Jarlan blogimerkinnän kommenttiraidalla onneksi toppuutellaan. Yksi terävimmistä huomautuksista käy läpi 1960-luvun Yhdysvaltain todellisuutta ja naisen asemaa sodanjälkeisessä moralistisessa, kaksinaamaisessa Mad Men -yhteiskunnassa. Solanas (s. 1936) oli juuri niin kaltoin kohdeltu kuin ikäluokkansa nainen saattoi olla eikä hänen aikanaan – niin kuin ei usein vieläkään – asiassa nähty mitään ongelmaa. Syrjintä, yksilönvapauksien rajoittaminen ja suora väkivalta sekä raiskaus katosivat tutkasta, kun ne kohdistuivat naisiin. Eräs tapa, jolla Solanas saattoi asiaan puuttua, oli kääntää asetelma nurinniskoin fantasiaesseessä.

    Breivikin uhrit vielä kamppailivat eloonjäämisestään tehohoidossa, kun Jarla päätti syytöskirjelmänsä osoittamalla feministien viaksi senkin, että miehet ovat naisia vihaavia rasisteja:

    Jos jollekulle nyt tulee mieleen, että Suomessa mies on hieman enemmän tapettavaksi sopiva kuin toisen kulttuurin edustaja, en oikeastaan ihmettele. Tällaisesta niitä katkeria muukalais- ja naisvihaisia äijiä syntyy.

    Ikään kuin Jarla ei tietäisi, että katkeria Breivikejä syntyy siitä, että naiset eivät anna pillua.

    * * *

    SCUM-manifesti on kirjallinen merkkiteos ilman kirjallisia ansioita. Se ilmestyi oikealla hetkellä ja ymmärrettiin väärin. Sen vihasisältö sokaisi hurskastelevat lukijansa sekunnissa. Niin kuin oli tarkoituskin. Solanas toistaa useaan otteeseen teoksessaan, että porvarilliset, ”hyvät” käytöstavat ovat osa vallitsevaa järjestelmää, joka on rakennettu sortamaan naisia, alentamaan heidät miesten tasolle.

    Temppu on nolostuttavan helppo, mutta onnistuu yleensä vain naiskirjoittajalta. Mieheltä sitä osataan odottaa: alatyylistä viestintää, sotaretoriikkaa, seksiviittauksia. Niille voidaan nyrpistellä nenää, mutta siihen se jää. Miehellä on rikoslain puitteissa vapaus kirjoittaa ja tehdä mitä mieleen juolahtaa ilman jälkiseuraamuksia.

    Sen sijaan suomalaisista nykykeskustelijoista Atlas Saarikoski – joka laati esipuheen SCUM-manifestiin – ja Emilia Kukkala ovat jatkuvasti establishmentin hampaissa. Vain, koska he käyttävät tuhmia sanoja kirjallisina tehokeinoinaan. Naisen kirjoittama väkivaltainen virke on konservatiiviselle lukijalle piru ties mistä syystä täsmälleen sama asia kuin todellinen fyysinen väkivalta.

    Konkreettisimmin se ilmeni taannoin, kun Ilta-Sanomien jokseenkin älyttömiin ulostuloihin erikoistunut päätoimittaja Ulla Appelsin muitta mutkitta koplasi yhteen Kukkalan ja Saarikosken käyttämät värikkäät ilmaisut ja suoranaisen terrorismin. Asia, jota Kukkalan itsensä lisäksi ovat kummastelleet kirjoittajat ympäri nettiä.

    Paksunahkaisemmalle kirjallisuudenharrastajalle manifesti ei ole kummoinenkaan elämys. Se sisältää aikakaudelleen tyypillisiä eksistentialistisia ylilyöntejä, joista tulee yhtä hyvin mieleen Lokki Joonatan kuin jotkin esoteeriset elämänhallintaoppaat. Valerie Solanas mätkii tiskiin poleemiseen tyyliin totuuksiaan, joita hän ei perustele millään tavalla ja joihin voi suhtautua tieteellisenä tietona vain, jos on itse seinähullu.

    Ironia läikehtii alatyylisten ilmausten välissä. Kirjoittajan tunnistaa käännöksenkin jäljiltä oppineeksi henkilöksi, joka hiukan jännittää joka kerta ennen kuin käyttää sanaa ”hintti” tai ”pillu”. Se tekee tekstiin myös sähköisyyttä, joka luontevalta työväenluokan kiroilijalta puuttuisi.

    Kun päästään kohtaan, jossa kirjoittaja toteaa miesten tahallaan estävän lääketiedettä kehittämästä keinoja saavuttaa kuolemattomuus, pitäisi jo ymmärtää, että kirja edustaa narriutta – lupaa kertoa rumia totuuksia hullun liioittelun seassa ilman, että olisi pelkoa rangaistuksesta.

    Atlas Saarikosken esipuhe on teoksen heikko kohta. Se on aivan järkyttävissä määrin liian pitkä ja hetteikköinen eikä sitä ole oikoluettu. Saarikoski on siitä harmillinen provokaattori, ettei hän ole koskaan yltänyt kirjoittajana niin korkealle kuin hänen aihevalintansa antaisi odottaa. SCUM-manifestin esipuheessa hän käyttää kaiken, mitä käsiinsä saa, mikä tekee lukemisesta uuvuttavan ja tappavan tylsän koettelemuksen.

    Valerie Solanas: SCUM-manifesti. 2011, Savukeidas. Suom. Suvi Auvinen. Esipuhe: Akuliina (Atlas) Saarikoski.

  • Viimeiset kiusaukset

    Kaasuputki-blogi sai tänään haltuunsa Jami-nimisen sotaveteraanin vakavan viestin suomalaisille. Saatteessa kirjeen lähettänyt omaishoitaja Tero-Risto kertoo, että Jamia on jo pitkään häirinnyt paikallis- ja maakuntalehtien paha tapa sijoittaa liikuttavalla lapsenkäsialalla laadittuja yleisönosastokirjeitä etusivuilleen.

    Tero-Risto kirjoittaa näin:

    Hörpimme Jamin kanssa voikukanjuuresta keitettyä korviketta (Jami sanoo, ettei hän pulavuosien jälkeen oppinut koskaan juomaan oikeaa kahvia), kuten joka aamu sarastuksen aikaan, kun lehdenjakaja toi laatikkoon päivän Aamulehden, jota Jami on tilannut vielä Helsinkiinkin muutettuaan. Sen kanteen oli painettu kahdeksanvuotiaan lapsen kirje koulukiusaamisesta.

    Jamikin muistaa hyvin, miten häntä nuorena pilkattiin ja tönittiin. Osin se jatkui vielä pitkälle aikuisikään. Silti Jamia iljettää tämä kaksinaamaisuus, jolla koulukiusaaminen on yhtäkkiä nostettu etualalle ikään kuin uutena asiana. Eihän tässä suhteessa ole tapahtunut mitään radikaalia kehitystä pahempaan. Samaan aikaan Aamulehden tapaiset kokoomusjulkaisut käyttävät kaiken energiansa korostaakseen Elinkeinoelämän Keskusliiton tapaisten lobbausjärjestöjen vaatimuksia veronalennuksista ja pienituloisten ihmisten elämän vaikeuttamisesta.

    ”Miten säästäminen perusturvasta, sosiaali- ja terveyspalveluista sekä sivistystoimesta koskaan auttaa kenenkään lapsen elämää?” Jami kysyi minulta vihaisesti. ”Kumman kuvittelet tepsivän paremmin koulukiusaamiseen, tämän etusivukirjeen vai sen, että Tampereen kunnallispäättäjät pitävät luokkakoot pienenä ja opettajat motivoituneina? Miksi Aamulehti ei pidä melua koulutuspaikoista, nuorten työllistymisen tukemisesta ja vähävaraisten lapsiperheiden todellisista ongelmista, vaan kiillottaa sosiaalista omaatuntoaan tällaisilla idioottikampanjoilla?”

    Vihaisena Jami lähti halonhakkuuseen. Hän kirosi mennessään: ”Ja mistä näitä nykyään tietää, ovatko edes oikeita lasten kirjeitä? Perkele, miksi tätäkään ei voitu painaa vain yleisönosastoon, minne se kuuluukin?”

    En tiennyt, mitä sanoa, joten huikkasin ovenpielestä, että hän voisi kirjoittaa johonkin lehteen tai vaikka soittaa Kansanradioon. Hyvä, etten saanut kirveestä.

    Tero-Riston kirja ”Kiusatut veteraanit” ilmestyi veteraanipäivänä 27.4.

  • Madonna piestiin henkihieveriin Nazisin taistelussa

    Kaikki alkoi, kun Stara-verkkomedian toimittaja törmäsi Daily Mirror -lehden viihdeuutisten RSS-syötteeseen jostakusta asunnottomasta, joka oli joutunut ongelmiin viranomaisten kanssa kaukana rapakon takana. Pian ilmeni, että kyseessä on Anthony Ciccone, Madonnan isoveli.

    Kysymättäkin on selvää, että tämä kiinnostaa. Madonna on maailman suurin tähti eikä hänenlaisiaan enää valmisteta.

    Alkuperäinen uutinen, jonka Associated Press levitti maailmalle, oli ilmestynyt michiganilaisessa The Traverse City Record-Eagle -lehdessä otsikolla ”Koditon mies loukkaantui pidätyksessä”. Uutisen toisessa kappaleessa mainitaan hyvin ohimennen, että otsansa repinyt mies sattuu olemaan kuuluisan laulajatähden veli. Ciccone oli vastustanut pidätystä, jolloin rivakkaotteinen poliisi oli joutunut sysäämään tämän maahan.

    Stara laati jutulle otsikon: ”Madonna rajussa tappelussa – loukkaantui ja pidätettiin”. Klikkaukset eivät nimittäin tule aivan itsestään ja Amppari-yleisö on vaativaa. Ihmekös tuo, jos otsikkoa pitää hiukan maustaa. Eikä se niin tarkkaa ole, vaikka rimpsu olisi joka sanaltaan valetta.

    Uutinen Madonnan 56-vuotiaan sukulaisen törttöilystä Yhdysvaltain Keskilännessä alkaa näin:

    Madonna esiintyi MDNA-kiertueellaan Moskovassa ja Pietarissa, jossa hänen avoin tukensa Putinin hallitusta vastaan kamppailevalle Pussy Riot -yhtyeelle ja homojen oikeuksista puhuminen eivät olleet kaikkien mieleen. Poppari saattaa saada tämän vuoksi viisumikiellon Venäjälle.

    TIETENKIN. Koska mikäpä olisi väärän otsikon jälkeen enemmän paikallaan kuin käsittämätön ingressi jostakin koko asiaan millään tasolla liittymättömästä tiedonsirpaleesta?

    Stara pääsee viimein myös asiaan, onneksi. Se kertoo, että herra nimeltä Anthony Ciccone on pidätetty tämä äidyttyä riehumaan kännissä michiganilaisessa Grand Traverse County Civic Centerissä. Pidätyksen yhteydessä aiheutuneeseen haavaan ommeltiin yhdeksän tikkiä ja asia oli sillä selvä. Paitsi ettei ollut.

    Toimittaja ei tyydy vain raportoimaan siitä, että Madonna on ilmeisesti hakattu Venäjällä. Hän tempaisee ulkomuistista pari riviä satunnaista informaatiota rapajuoposta äkäpussista, jonka moraalissa on vielä rutkasti kasvunvaraa:

    Madonna tervehti taannoin ensimmäisessä Instagram-viestissään fanejaan kusipäinä. Hän julkaisi sivustolla myös otoksia, joissa hän muun muassa esittelee rintavarustustaan ja siemailee alkoholiannosta martinilasista. Äskettäin Madonnan kerrottiin olevan vuoden 2012 kiertuekuningatar, sillä hän tienasi MDNA-kiertueellaan yhteensä 141 miljoonaa puntaa, eli 181 miljoonaa euroa.

    Tissejään vilauttelee! Haistattelee pitkät faneilleen sosiaalisessa mediassa! Ei ihme, että Neuvostoliiton kiertue päättyi hirvittävään joukkotappeluun ja Madonnan putkapahoinpitelyyn.

    Obskuurit uutissisällöt ärsyttivät lopulta myös lukijoita. ”Uskomatonta tuubaa, parempi otsikko olisi: ’Naispoliisi pahoinpiteli Madonnan Venäjällä sairaalakuntoon’”, tuhahteli eräs kommentoijista. Staralle jäi vain yksi vaihtoehto.

    Se vaikeni koko mokasta ja vaihtoi otsikon. Uusi versio hylkäsi teorian siitä, että Madonna olisi saanut köniinsä, sillä tarkempi lukeminen paljasti, että kyseessä ei ollut laulajatar itse – ja tappelukin kadotti osan hurjuudestaan: ”Madonnan isoveli tappeli juovuksissa – loukkaantui ja pidätettiin”.

    Julkaisu ei viitsinyt erityisesti mainostaa redaktiotaan. Ehkä ei tarvinnutkaan, sillä jutun muu teksti on säilynyt entisellään. Ehkä Anthony Cicconen pää lyötiin asfalttiin todellakin juuri siksi, että hänen sisarensa on persona non grata Venäjällä.

    Stara on yksi Suomen pitkäikäisimmistä tusina- ja hömppäviihdesivustoista. Se sai melkoisen etumatkan alalla, jota on näillä lakeuksilla pitkään laiminlyöty. Se on yhden hengen yritys, joka työllistää laajan joukon avustajia. Helposti nähtävissä ovat tietenkin sellaiset amerikkalaiset esikuvat kuin Perez Hilton ja TMZ.

    Se myös tekee laajaa yhteistyötä kihelmöivän hauskojen tahojen kanssa Raija Pellistä Juhani Palmuun, STT:stä Hanoi Rocksiin.

    Operaation taustalla häärii uuttera Jocka Träskbäck, jonka varttuneemmat muistavat otsalla killuneista puuhelmistä. Näin hänen Wikipedia-sivunsa kertaa:

    Träskbäck on aiemmin työskennellyt toimittajana MTV3-kanavan Hot Hit -ohjelmassa, Suosikki-lehdessä sekä YLE TV2-kanavan Poliisi-tv ja Matkalla Suomessa -ohjelmissa. Hän lauloi vuonna 1995 perustetussa 7. taivas -yhtyeessä, joka julkaisi kaksi levyä.

    Luettelosta puuttuu Jockan epäonnistunut yritys päästä juontajaksi Yleisradion Lista-ohjelmaan, mutta sillä ei ole väliä. Tärkeintä on vain saada tähän loppuun tekosyy linkittää 7. taivaan musiikkivideoklassikko vuodelta 1998.

  • Mahatma Himanen

    Maailman toiseksi vanhin lapsinero, Pekka Himanen, ilmestyi Suomen kansalle. Hän oli kietonut kurkkunsa ympärille ohuen valkean kaulahuivin kuin osoittaakseen olevansa Mahatma Gandhin viimeisin inkarnaatio. Hänen kumarasta hahmostaan uhosi valtava nöyryys. Maailman paino lepäsi hänen harteillaan hentoon puuvillaharsoon kääriytyneenä.

    Tiedotusvälineiden, poliittisten päättäjien ja tiedemiesten välityksellä Himanen kommunikoi valtakunnan asukkaiden kanssa. Hän avasi suunsa.

    ”Ee, ee”, hän aloitti. ”Ee, ee.”

    Nuppineulan olisi saattanut kuulla putoavan lattialle, kun suuri yleisö henkeään pidätellen odotti, että köyhän pohjoisen kansan viimeinen ja ainoa toivo valuttaisi suustaan viisauden ektoplasmaa läsnäolijoiden ylle.

    ”Ee”, Himanen jatkoi. ”Ee, ee, ee.”

    Ilmeisesti Jyrki Katainen oli ostanut 700 000 euron vokaalin.

    Hiukan myöhemmin Pekka Himanen näyttäytyi Suomen kansalle Smolnassa. Hän oli luopunut uskosta gandhilaiseen passiiviseen vastarintaan, minkä hän osoitti käyttämällä mustaa kaulahuivia.

    Hänen kätensä liikahtivat. Hänen suunsa avautui jälleen. Tällä kertaa hän puhui suomea:

    Mun mielestä olis hyvä, jos haluaa tehdä tutkivaa journalismia, niin selvittää, että minkälaiset poliittiset taustat on kirjoittaneilla toimittajilla tai heidän käyttämillään päälähteillä. Ja siitä voi ehkä saada jo pikkasen kiinni, mitä tolla tarkotan.

    ”Tolla” siis tarkoittaen sitä, että Pekka Himasen tutkimuksen kritisointi ja etenkin sen rahoituksen pohtiminen ovat täysin ja ainoastaan pääministeriin kohdistuvaa ajojahtia.

    Kun Uuden Suomen omistaja, Alma Median suuromistaja Niklas Herlin suomi tohtoria jääkaappimagneeteista väärin luetuista Gandhi-sitaateista, oliko kyseessä tulenpunaisen taistolaisen kokoomuskammo, vai perussuomalainen herraviha? (Herlinin puoluekantaa sopii arvailla hänen julkisen vaalirahoitusilmoituksensa perusteella.)

    Karjalainen-lehden Pasi Koivumaa ryhtyi vakavissaan aprikoimaan Himasen vaatimusta.

    Väli-Suomen sanomalehtien Sunnuntaisuomalaisessa viime vuonna julkaistun mielipidetutkimuksen perusteella suomalaistoimittajat ovat pääosin vihreitä ja kokoomuslaisia. Liki yhtä suurella prosentilla toimittajat kokevat perussuomalaisuuden itselleen vieraaksi. Kuten Koivumaa toteaa, tämä on täysin linjassa akateemisesti koulutettujen yleisen poliittisen vakaumuksen kanssa.

    Sinivihreät, kansainvälistymistä, EU-jäsenyyttä ja markkinataloutta fanittavat toimittajat maisterinpapereineen siis vainoavat Jyrki Kataista, koska tämä on… perussuomalainen?

    Koivumaa toistaa vanhan huomion, jonka mukaan puoluepoliittinen kanta ei juuri näy toimittajan työssä. Ei etenkään nykyään. Ratkaisevampia asioita ovat harrastukset, uskonnot ja tietysti asuinpaikka. Kaksiossa Alppilassa syntyy erilaisia maataloustukikantoja kuin perintötilalla Kuusamossa, vaikka molemmissa paikoissa asuisi keskituloinen yrittäjä, joka äänestää porvariehdokasta.

    Himasen harmiksi edes pääministeri ei itse usko valtiofilosofinsa teoriaan. Siis tässä tapauksessa. Muutenhan kaikki, mitä Himanen kirjoittaa, on puhdasta jumalansanaa.

    Tietääkö muuten joku, mitä Pekka Himanen on kirjoittamassa ja kenen tilauksesta?

  • Talvivaara Digital

    Aivan aluksi voidaan tarkastella lukua.

    500 598 000 €.

    Se ei ole Yleisradion budjetti. Se on Suomen valtion vuonna 2011 maksama suora yritystuki. Siis veronmaksajien rahaa yksityisille yrityksille. Sitä ei koskaan saada takaisin, sillä se ei ole lainaa.

    Toinen luku voisi olla tämä:

    18 540.

    Se on keskoskaappien määrä, jonka tuolla puolella miljardilla joka vuosi saisi, mikäli valtiovalta ei sponsoroisi markkinataloutta, vaan keskittyisi vauvojen hengen pelastamiseen.

    Kolmaskin luku on:

    500.

    Suomessa syntyy joka vuosi keskimäärin lähes 4000 keskosvauvaa, joista noin 500 on vakavimmin avun tarpeessa olevia pikkukeskosia, toisin sanoen alle puolitoistakiloisia tai syntyneet ennen 32. raskausviikkoa.

    Eikö olisikin uskomattoman räikeää populismia väittää, että mikäli valtio ei lapioisi vastikkeetonta tukea kapitalistille, kaikilla pienillä keskosillamme olisi kaappinsa ja jokaisella vielä 36 ylimääräistä varalla?

    Pelkästä populismista puheenvuoro muuttuisi rikolliseksi tyhmyydeksi tai väärentämättömäksi kusipäisyydeksi, jos samalla kaavalla perusteltaisiin jotain aivan muuta epäkohtaa. Vaikkapa television ohjelmatarjontaa.

    Talvi Digital Oy ja yhtiön perustaja, Pekka ”Peko” Korpela, saivat 11.4. niin sanotun paskahalvauksen, kun molemmat oivalsivat salatun yhteyden Yleisradion rahoituksen ja Suomen holtittoman lapsikuolleisuuden välillä. Talvi Digitalin kauhuksi Yleisradio osteleekin amerikkalaisen HBO:n tuotantoja eikä keskoskaappeja.

    Yhtiö julkaisi Facebook-sivullaan asiaa käsittelevän valokuvan.

    Myöhemmin konserni oivalsi, että Helsingin Suomalaisen Klubin kokoamalta Arvo Ylppö -kunnianosoitussivulta luvatta poimittu 1980-luvun keskoskuva ei ainakaan lisää asiakkaiden luottamusta yrityksen ammattitaitoon. Kuva katosi.

    ”Näköjään tosiasioiden tunnustaminen on meille kaikille niin kovin vaikeaa”, yritys ilmoitti epäanteeksipyynnössään. Joka myös katosi hetkeä myöhemmin. Jäljelle jäivät vain hallituksen puheenjohtajan omat blogimerkinnät Uuden Suomen Puheenvuorossa:

    Korpelan ja Talvi Digitalin järjettömän kampanjan takana on maltillisesti ilmaistuna omintakeinen päättelyketju: jos Yleisradio ei ostaisi Game of Thrones -sarjaa Yhdysvalloista, jostakin taikalähteestä vapautuisi kolmisenkymmentätuhatta euroa per peruttu lähetys HUS:n käyttöön.

    No, tämä ei tietenkään ole totta. Yhden Game of Thrones -lähetyksen hinta ei ole 30 000 € ja – huom! – Yleisradion lakisääteinen tehtävä ei ole pelastaa vauvoja kätkytkuolemalta. Korpelakin tietää asian jollain tasolla ja siksi hän tunnustaa Voiman Fifi-verkkolehden haastattelussa tehneensä järjettömän rinnastuksensa vain nostaakseen esille toisen, hänen omaa tuotantoyhtiötään lähemmin liippaavan puheenaiheen.

    Viis vauvoista, mutta kun jengi ei striimaa.

    Talvi Digitalin perustajan viestin pohjalla, hapenpuutteeseen menehtyneiden keskosten mätänevien ruumiiden alla, on viimeinen looginen umpisolmu: Yleisradio tuhoaa vapaan kilpailun tarjoamalla viihdeohjelmia. Ratkaisuksi Korpela vaatii, että Yleisradiolta poistetaan kaikki viestintätoiminta, joka ei ole ehdottoman välttämätöntä. Tai, kuten hän sen yhdessä tuhannesta samaa asiaa jankkaavassa blogimerkinnässään muotoilee:

    Omassa arvomaailmassani antaisin YLE:lle 200.000.000,00 eur vuosittain journalistisesti korkeatasoiseen tuotantoon yhteiskunnallisten epäkohtien esiinnostamiseksi.

    Pirukaan ei tiedä, mitä Pekka Korpela asialla tarkoittaa – etenkin kun hänen oma firmansa tekee töitä myös Yleisradion viihdetuotannoille – mutta selvästi herraa korpeaa eniten se, että jossakin hänen yksityisessä maailmankaikkeudessaan on liuta kuluttajia, jotka eivät halua ostaa maksullisia nettipalveluita:

    Nykyisillä populistisilla Mannerheim-elokuva, ”Pakko Tanssia”, muilla ”huuhaa” sisällöillä ja amerikkalisille Time Warnerille maksamalla Game fo Thrones sarjalla YLE vain kosii kansaa ja hidastaa vapaiden markkinoiden, digitaalisten maksupalvelujen ja viestinnän kehittymistä.

    Tässä on ajatusharha, jonka voisi sallia 1980-luvun keskoskaapissa kuoliaaksi kituvalle vauvalle, muttei oikein mediatuotantoyhtiön hallituksen puheenjohtajalle. Korpela vaikuttaa kuvittelevan, että mikäli Yleisradio ei lähettäisi viihdeohjelmia, ihmiset ryntäisivät sankoin joukoin tilaamaan Satuhäänsä, tamperelaiset maalaiskomediansa ynnä Uutisvuotonsa Talvi Digitalin yhteistyökumppanilta, Elisa Viihteeltä.

    Ajatus on samanlainen kuin Jarkko Tontilla, joka vajaat vuosi sitten herätti kohua väittämällä kirjastojen aiheuttavan ”ilmaisuuden kulttuuria, jossa kirjaa ei arvosteta”.

    Homma saattaa oikeasti olla jopa aivan päinvastoin. Julkinen eli näennäisesti maksuton viihdetarjonta ei ikinä kata kaikkea tarvetta. Se herättää ruokahalun, lisää kysyntää. Tätä väitettä sopii testata vierailemalla ahkerien kirjastonkäyttäjien luona ja tutkimalla heidän kirjahyllyjään. Kovimmat lukutoukat myös ostavat eniten kirjoja.

    Audiovisuaalisten kuluttajatuotteiden markkinoissa toistuu samansuuntainen mekanismi.

    Suomeen on tullut lyhyessä ajassa iso nippu erilaisia mediapalveluita. HBO avasi oman nettistriimaussivunsa, mutta samalla apajalla ovat myös Netflix, kaikki laajakaistaoperaattorit ja kaupalliset tv-kanavat. Ne ovat avanneet kukin oman maksupalvelunsa suomalaisille tietäen vallan hyvin, että maassa on myös yleisradiotoimintaa.

    Ne tietävät, että kuluttajat ovat valmiit maksamaan näistä palveluista, vaikka Yle-vero astuikin voimaan.

    Itse asiassa ajoitus on hyvin tarkka. Juuri nyt on hyvä astua markkinoille, kun lupamaksusysteemi väistyy historiaan. Tv-maksu saattoi oikeastikin jarruttaa kulutusta, sillä se piti maksamalla maksaa. Se oli maksutavasta riippuen 50–200 euroa suoraan pankkitililtä. Sen jälkeen tahtoa – tai aina rahaakaan – lehden tai nettipalvelun tilaamiseen ei välttämättä enää ollut.

    Sen sijaan veromuotoinen maksu ei kirpaise millään tavalla, ei oikeasti. Se katoaa muiden verojen joukkoon eikä näy menoeränä kukkarossa. Se siis jättää psykologisesti katsottuna enemmän tuhlausvaraa.

    HBO:n Game of Thrones ja True Blood ovat hyviä sisäänheittotuotteita. Näyttämällä näitä sarjoja Yleisradio luo kaupallisille palveluille uusia yleisöjä. Asetelma hyödyttää kaikkia osapuolia. Julkinen palvelu väistää suosiolla. Se antaa maksukanaville ja nettijakelijoille etuajo-oikeuden eikä tarjoa on demand -muotoista palvelua. Jopa Ylen Areena-palvelussa näkyvät viihdeohjelmat ovat saatavilla vain rajoitetun ajan, minkä jälkeen fanilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä tilaus tai ostaa dvd-boksi.

    Musiikkibisneksessä ollaan siinäkin jälleen askeleen muuta alaa edellä.

    Mikäli Talvi Digitalin perustajaa kuunneltaisiin, Radio Suomi pitäisi lakkauttaa. Hän ei kirjoita niin blogissaan, mutta sitähän hän tarkoittaa. Jos televisiossa ei saa Korpelan mukaan näyttää viihdettä, miksi radiossa saisi soittaa iskelmiä? Entisten nuorten sävellahja aivan varmasti estää kehittämästä Spotifyn tapaisia viihderatkaisuja. Arvatenkin jokainen kesämökin paristokäyttöisessä matkaradiossa soinut hittibiisi on myös ”yksi keskoskaappi vähemmän”.

    Jostain syystä kuitenkin poppia striimataan yhä enemmän ja aivan laillisesti. Eikö Ylex:n riemukas aamutiimi onnistunutkaan tappamaan vauvojen ohessa suomalaista musiikkiteollisuutta?

    Pekka Korpelan into nostaa kuolevia pikkukeskosia tikunnokkaan on monella tavalla iljettävä. Ensinnäkin tietysti siksi, että se on täydellisesti puppua. Suomessa ei kuole keskosvauvoja siihen, että välineitä näiden hoitoon ei olisi saatavilla tai että Yleisradio veisi Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin rahoja. Pienten keskosvauvojen ennuste on aina epävarma eikä asiaan täysin syyttömän osapuolen osoittelu palauta kenenkään lasta elävien kirjoihin.

    Toinen juttu on peruspalveluiden rahoitusvajeen todellisten syyllisten etsiminen. Jos Suomella yhtäkkiä ei olisikaan varaa vastasyntyneiden hoitoon tai uuteen lastensairaalaan, Pekka Korpela ei voisi kuin katsoa yrittäjätovereineen peiliin. Hallitus antoi heille budjettikehysriihessä mojovat veronalennukset, kahden Yleisradiollisen verran vuodessa. Miksi tämä ei lainkaan haittaa lapsirakasta johtajaa?

    Eräässä läpeensä kahjoista US-blogauksistaan Korpela nostaa esiin vielä yhden vääryyden. Hän huomaa aivan oikein, että sosiaali- ja terveysministeriöltä on kehysriihessä nipsaistu pois 30 miljoonaa euroa tutkimusrahoitusta. Se merkitsee melkoista romahdusta muiden muassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimustyössä.

    Vääristyneellä logiikallaan Korpela tietenkin selittää, että pienentämällä Yleisradion rahoitusta voitaisiin  THL:ltä riistetyt tutkimusmäärärahat palauttaa. Räyhätessään Yleisradiosta Korpela ei kuitenkaan huomaa, että summaa itse asiassa ei ole leikattu. Se on vain siirretty toiselle momentille, Jyrki Kataisen henkilökohtaiseksi karkkirahaksi.

    Eikö tämän tulisi olla päällimmäisenä keskostemme hoidosta huolestuneen yritysjohtajan puheenvuorossa?

    No, kaikeksi onneksi Perkka Korpelan ja Talvi Digitalin ei tarvitse aivan yksin tarpoa pohjattoman typeryyden suolla. Sanoma Osakeyhtiö on aivan kintereillä sukeltamassa lähimpään suonsilmäkkeeseen.

    10.4. Helsingin Sanomat julkaisi jutun, jossa lehti valjasti sokean kehitysvammaisen naisen ajamaan asiaansa eli Yleisradion rahoittamisen alasajamista. Suomen Kuvalehdessä Kalle Kinnunen aivan oikein kutsui tuota  ”päiväksi, jolloin Yle-raivo meni yli”.

    Nelosen ja Helsingin Sanomain yhteisesti tuottama niljakas sosiaaliporno oli tähdätty osoittamaan, miten kauhean epäreilu tämä uusi Yle-vero on. Sitä joutuu maksamaan jopa henkilö, joka ei voi käyttää Ylen palveluita.

    Työnantajalleen sokeasti uskollinen Susanna Reinboth ei sekuntiakaan vaivaa päätään sillä, että kaikki suomalaiset veronmaksajat ovat samassa veneessä. Jopa täysin tulottomat kansalaiset joutuvat osallistumaan Suomen rahoittamiseen. Arvonlisävero ei katso kuluttajan ikää tai vamma-astetta ja kiinteistövero koskettaa kaikkia, joilla asunto on. Eikä Yleisradiolla ole niiden maksamiseen osaa eli arpaa.

    Artikkeli on tietyssä mielessä jopa halpamaisempi kuin Korpelan keskoskaappihölmöily. Se edustaa avuttoman ihmisen härskiä hyväksikäyttöä ja poikkeuksellisen paksua ahneutta. Sanoma-konserni omistaa yli puolet suomalaisesta mediasta ja on liikevaihdoltaan viisi kertaa Yleisradion kokoinen, mutta loputtomasta itkemisestä päätellen sekään ei riitä. Mikael Pentikäinen haluaa istua seitsemän kuningaskunnan Rautavaltaistuimella.

    * * *

    Amerikkalainen HBO on muuten itse halunnut suosia eurooppalaisessa jakelussa yleisradioyhtiöitä. Syyt ovat taiteelliset: draamasarjojen pitkät jaksot on kuvattu ehjinä kokonaisuuksina, joita ei saisi pilkkoa mainostauoilla. Vapaassa markkinataloudessa näinkin voidaan menetellä.