Kaasuputki

Blog

  • Kaikkien aikojen typerimmän keskustelun pojan paluu

    Eräänä päivänä musiikkikriitikko ja kulttuuritoimittaja Oskari Onninen kirjoitti Rumba-musiikkilehteen arvion Jare Tiihonen -nimisen lahtelaismuusikon uudesta albumista. Koska levyllä ei ollut mitään musiikillista arvoa, Onninen keskittyi pohtimaan levyn suhdetta ilmiöön sen ympärillä, hän tarttui mediahahmoon nimeltä Cheek.

    Arvostelu herätti pohjattoman myötäloukkaantumiskierteen.

    Ei siksi, että Onninen olisi ollut väärässä. Cheek on monin tavoin tympeä hahmo, Jare Tiihosen mielikuva alfauroksesta, joka luettelee tappeluitaan ja valloituksiaan kuin vakuuttaakseen itsensä siitä, että ne ovat tapahtuneet. Sillä nykyisiä ei ole ja uusia ei tule. Naisseikkailut kuuluvat menneisyyteen.

    Albumeillaan elämäänsä tilittävä Cheek on moralisti, joka uskoo, että saisi kenet haluaa, mutta joka juuri siksi ei huoli ketään, jonka saisi. Jäljelle jää vain katkera naisvihaaja. Tyttöjen kaipaaville katseille saatetaan nyökätä suopeasti, mutta siihen vedetään raja. Jo Sokka irti – levyllä tehtiin selväksi, että Cheek keräilee hienoja ja nopeita autoja vain ajaakseen niillä pakoon seksinjanoisia miestennielijöitä.

    Melkein voisi ajatella, että Cheek on kivekset sinisinä tanssilattiaa nurkkapöydästään vahtiva ujo lahtelainen teinipoika, joka todistelee itselleen, että menisi iskemään itselleen seksiseuraa, elleivät nämä ämmät olisi niin kauheita horoja.

    Siksi se, että Oskari Onninen kutsuu Jare Tiihosta levyarvostelussaan ”vässykäksi”, ei ole solvaus, vaan neutraali arvio siitä, mitä artisti yleisölleen tarjoaa. Totuus ei voi loukata. Kritiikki on itse asiassa poikkeuksellisen tarkka luonnehdinta artistista, joka ei uskalla päästää luomustaan kasvamaan. Kriitikko kirjoittaa auki pettymyksensä tähän päijäthämäläiseen tasalatvaisuuteen:

    Olen jo pitkään fantasioinut ajatuksella, että Cheek vieraantuisi todellisuudesta lopullisesti ja alkaisi Kanye Westin kaltaiseksi hulluksi miesneroksi, joka laukoisi absurdismeja Hesarin haastattelussa ja nousisi samalla vihattavuuden ja vakavuuden yläpuolelle.

    Kohuttu levyarvostelu lähestyy uutta albumia siis artistin petollisen hahmon kautta. Asia on tehtävä näin, jotta lukija ymmärtäisi, miksi levy on jättää kriitikon kylmäksi siinäkin tapauksessa, että sen musiikilliset heikkoudet sivuutetaan. Albumin pliisu sisältö on todiste siitä, ettei Cheek tule koskaan kasvamaan täysin myyttiseksi olennoksi. Artisti on jäänyt keskinkertaisen osaamisensa vangiksi juuri nyt, kun hänen täytyisi paisua koko valtakunnan varjoonsa jättäväksi supertähdeksi.

    Hälyä ja mielensäpahoittamisen tsunamia ei olisi kenties lainkaan syntynyt, ellei Jare Tiihonen olisi ottanut nokkiinsa. Hän ilmoitti pitävänsä 19.11. tiedotustilaisuuden, jonne Rumbakin on tervetullut, kunhan Oskari Onninen pysyy poissa paikalta. Luonnollisesti Rumba otti pyytämättä ja yllättäen saamastaan kohusta kaiken irti. Onnisen musiikkikritiikki tuupattiin kiireen vilkkaa nettiin, jossa se pomppasi kertaheitolla saitin kautta aikojen luetuimmaksi artikkeliksi.

    Luultavasti Onnisen yhden tähden teilaus on Suomen eniten luettu Cheek-arvostelu. Eikä tästä voi kiittää ketään muuta kuin Cheekiä itseään.

    Kohu sinänsä on joutava, mutta sen jälkiseuraukset mielenkiintoisia. Monelle taiteen ja kulttuurin ammattilaiselle kysymys avautuu osana ikuista keskustelua taiteen ja kritiikin dialektiikasta. Cheekin kielto olisi siis samanlainen veto kuin kirjailija Teemu Kaskisen seitsemänsivuinen ad hominem -riemumarssi Imagessa kesällä 2010 tai oppilaan tönimisestä tunnetuksi tulleen kohuopettajan avoin kirje esikoisromaaninsa arvostelijalle syksyllä 2008.

    Harvempi on huomannut, että kohussa on vain kaksi aktiivista osapuolta: toimittajat ja julkisuudentavoittelijat. Ja nämähän eivät missään tapauksessa ole toisensa poissulkevia kategorioita.

    Toimittajien sisäisessä keskustelussa väitellään maailman loppuun asti, kumpi on tärkeämpi, muoto vai sisältö. Sama väittely on toistunut erilaisin sanavalinnoin aina. Tuleeko toimittajan kuvailla vai kertoa, selittää vai näyttää. Pohjimmiltaan kyse on siitä, tuleeko toimittajan toistaa kuulemansa kyseenalaistamatta kuin papukaija, vai vaikuttaa tapahtumiin itsekin.

    Huomattavasti laajempaa on poliittinen suosionkalastelu Cheekin vanavedessä. Tuohtumusta uhkuvan fanikatraan ympärillä kelpaa huutaa mukana. Erityisesti Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa ja sen oikeistolaisessa sisarjärjestössä, Kansallisessa Kokoomuksessa, on havaittu, että Cheekin mollaajien mollaamisella voi tavoittaa uusia yleisöjä. Keskustelussa on tuotu esiin yhä uudelleen koulukiusaaminen ja jopa Stalinin hirmuhallinto. Jälkimmäisen nosti pöydälle SDP:n varapuheenjohtaja Eero Vainio, joka kuvitteli kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen ”vähättelevän” Cheekiä jossain Vainion oman pään sisällä sijaitsevassa taikamaailmassa, mikä on tietenkin täysin sama asia kuin kulakkien leirittäminen.

    Eero Vainion ja koko Suomen onneksi on kuitenkin olemassa Alexander Stubb, jolta voi aina odottaa jotain syvällisempää. Tässä siis syvällisyydellä tarkoitetaan, että jokin on syvältä.

    Kansallisen lehtoyhtiömme Blue Wings -lehdessä Stubb näet kertoo, miksi hän ja Kokoomus ovat maailman johtavat rap-asiantuntijat.

    Kaksi sanaa: MC Hammer.

  • GIF-animaatiolla isänmaan puolesta

    Itsenäisyyspäivän lähestyessä on syytä muistaa kansallisia sankarihahmojamme GIF-animaatiolla.

    (Lisää näistä hahmoista huomenna. Tämä on mainos.)

  • Vuoden henkilö: Miley Cyrus

    Time-lehden perinteisen kunnianimen ”Time Person of the Year” on saanut moni tärkeä poliittinen ja kulttuurinen vaikuttaja aina vuodesta 1927, jolloin lehden kanteen nostettiin ymmärrettävästi yksinlentäjä ja kansallissosialisti Charles Lindbergh.

    Myöhemmin tittelin haltijoita ovat olleet niin Mahatma Gandhi kuin herrat Josif Stalin ja Adolf Hitler, kaikki Yhdysvaltain presidentit, sinä ja amerikkalainen sotilas.

    Tänä vuonna tämä kunniakas tehtävä vuoden henkilön hakemiseksi on osin joukkoistettu (kahdessa osassa) koko maapallon kaikille ihmisille. Siksi äänestyksen kärjestä tippuivat hyvin varhain kaikki odotetut poliittisen journalismin lemmikit, kuten tietovuotaja Edward Snowden tai kohupaavi Franciscus.

    Itse asiassa äänestys alkaa muistuttaa jo vahvasti Euroviisuja.

    Melko tasaisissa luvuissa titteliä tavoittelee joukko Orienttia hallitsevia vaikuttajia: Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdoğan, Egyptin armeijan komentaja Abdel Fattah al-Sisi ja Intian Gujaratin pääministeri Narendra Modi. Kaikilla paksut ansioluettelot ja ansaittu paikka amerikkalaisjulkaisun etusivulla.

    Mutta yksi on yli muiden: Miley Cyrus.

    Kantrimuusikko Billy Ray Cyruksen lahjakas tytär ratsasti alasti purkupallolla kaikkien ihmisten sydämiin Wrecking Ball -videollaan, mutta tämän lisäksi hän on osoittanut suurta lahjakkuutta twerkingiksi kutsutussa pyllynpuistelu-urheilussa, polttanut jointin televisiolähetyksessä ja roikottanut kieltään härskisti. Kaiken lisäksi hän ei vaikuta olevan ollenkaan pahoillaan kepposistaan, kuten mainettaan varjelevan tyttölapsen kai kuuluisi.

    Time-lehti antaa äänestysaikaa aina joulukuun neljänteen päivään asti, joten menkääpäs kaikki nyt klikkaamaan Mileylle lisäpisteitä. Nuoren poptähden ihanan hävytön asenne on parempi juttu koko maailman kannalta kuin kaikki valtionpäämiehet yhteensä.

  • Joulukalenteri 2013

    Perinteiseen tapaan Kaasuputki-blogi käynnistää jälleen niin sanotun joulukalenterinsa eli tarjoaa joka päivä vähintään yhden uuden artikkelin kansalaisten silmien iloksi aina joulun ihmeeseen asti.

    Luvassa on runoja, videoita, koskettava joulukertomus ja tuttuja Kaasuputki-juttuja.

    Aloitamme joulunodotuksen tällä bassobaritoni Hannu Forsbergin esittämällä kappaleella Kotipihan kuusi (säv. & san. Mika Vanhanen, sov. Jussi Miilunpalo).

    Videon oheistietojen mukaan sama kappale on Suomen Lions-liiton tuottamalla albumilla Hyvän Tahdon Joulua 3.

  • Sanomatalon maahanmuuttokriitikot

    Sunnuntaina 27. lokakuuta Suomen kansa altistui taas kerran nimettömyyden suojissa suolletulle ulkomaalaisvastaiselle kirjoittelulle.

    Tällä kertaa asialla oli Helsingin Sanomat, joka ilmoitti pääkirjoitussivulla pyhän ja vankkumattoman kantansa olevan, että kauhistuttavien ulkomaalaisten suuri määrä pääkaupunkimme edullisemmilla asuinalueilla on ongelma näiden alueiden todellisille asukkaille, vaaleahipiäiselle porvarisäädylle.

    Lehti ankkuroi ksenofobisen kantansa Yhteiskuntapolitiikka-lehden numerossa 78 julkaistuun artikkeliin, jossa esiteltiin tutkimusta muuttoliikkeen syistä pääkaupunkiseudulla.

    Juttu ei tullut aivan puun takaa, sillä lehti oli jo ehtinyt kiertää muillakin osastoilla Sanomatalossa. Metrokammoisille kaupunkitoimittajille lähiöt sekä niitä kansoittava työväenluokka ovat täysi mysteeri ja siksi valmiit tietopaketit valmiine mielipiteineen otetaan aina kiitollisuudella vastaan. Yleensä data saadaan poliisilta, mutta miksi ei myös tutkijalta.

    Niinpä jo pari päivää ennen onnetonta pääkirjoitusta Helsingin Sanomat oli uudesta ja ihastuttavan tuoreesta näkökulmasta innostuneena kasannut koosteen satunnaisten hysteerikkojen kauhukertomuksista. Yksi perhe oli muuttanut Malmilta Alppikylään, toinen Kannelmäestä Suurmetsään, siis vanhoista uusiin lähiöihin. Pois raideliikenteen ulottuvilta paikkaan, jonne pääsee vain omalla autolla.

    Hetken mielijohteesta nuoripari Iiris ja Valtteri Aaltonen osti asunnon Helsingin Kannelmäestä. Mielessä väikkyi kuva perheiden täyttämässä lintukodosta.

    ”Mutta asemalla olivat aina narkomaanit ja neulat läsnä. Oli luontoa, ja olisi viihdytty, mutta pihalla olikin mies kakalla”, kertoo lastenhoitajana työskentelevä Iiris Aaltonen.

    Toimittajalle tällaiset kommentit ovat hunajaa, sillä se tukee vanhemmilta saatua perimätietoa ongelmalähiöistä. Maanpäällisiä helvettejähän ne ovat, se tiedettiin jo Kekkosen aikaan. Riemusta kiljahdellen toimittaja ryhtyy maalaamaan kuvaa käytettyjen huumeneulojen piikkimatoista, jotka verhoavat jokaista neliömetriä muurahaiskekoina maahanmuuttajia kuhisevissa lähiöissä.

    Suhteessaan Helsingin lähiöihin Sanomatalon henkilökunta ja oululaiset äärinationalistit ovat siis täysin yksimielisiä: jokainen uutinen todistaa tolkuttomasta epäonnistumisten sarjasta, jossa viattomina sijaiskärsijöinä ovat olleet keskituloiset toimihenkilöt.

    * * *

    Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkeli ja sen pohjana oleva tutkimus ovat omanlaisensa arvoitus. Jonkinlaisena pontimena tutkimuksessa on luultavasti ollut maahanmuuttokriittinen eli ulkomaalaisvastainen keskustelu. Miksi muutenkaan tutkimuksen lähtökohtana olisi ollut perinteinen hompanssiväittämä raitiovaunureittien ulkopuolella rehottavasta palavien lähiöiden white flight -ilmiöstä?

    Oli tutkimuksella millaiset motiivit hyvänsä, sitä seuranneet lehtijutut ovat joka tapauksessa nielleet asetelman sellaisenaan. Helsingin Sanomain lisäksi Länsiväylä kirjoitti jutun, joissa ”maahanmuuttaja” eli islaminuskoinen tai tummaihoinen asujaimisto nähdään ainoastaan ongelmana.

    Ehkä toimittajat eivät osaa työtään, ehkä kiire pakottaa jättämään pohdinnat sikseen, mutta jostain syystä päämediat eivät missään vaiheessa ole esittäneet muutamia kysymyksiä tutkimuksen premisseistä ja terminologiasta:

    • Kuinka harkittua on soveltaa yhdysvaltalaista white flight -teoriaa historiallisesti, demografisesti ja poliittisesti täysin toisenlaisiin yhteiskuntiin?
    • Miten asuinaluetta, jossa isoimmillaankin vain hiukan yli 10 % väestöstä puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea tai ruotsia, kehdataan kuvailla käsitteellä ”maahanmuuttajavaltainen”?
    • Sotkeeko tutkimus sosiaaliset ja etniset hankaukset keskenään?
    • Edellistä sivuten: Onko seurauksia taas kerran luultu syiksi?
    • Miksi ”kantaväestöllä” tarkoitetaan vain valkoihoista keskiluokkaa?
    • Kun hyvätuloinen tummaihoinen islaminuskoinen henkilö muuttaa pois lähiöstä ja kertoo poismuuttonsa syyksi alueen huonon maineen, sosiaaliset ongelmat ja ikävät naapurit, onko kyseessä white flight?

    Sekä kaikista edellä mainituista johtuen ja ennen kaikkea:

    • Luoko tutkimus itse asiassa juuri sen todellisuuden, jota se on väittänyt tutkivansa?

    Ainakin viimeiseen kysymykseen vastaus on myöntävä. Ensimmäisten joukossa Helsingin Sanomat muutti koko asetelman ensin sosiaalipornoksi sekakäyttäjineen ja pihaankakkaajineen ja jatkoi henkeä vetämättä etnisen pelottelun puolelle. Tutkimusta ei yritetty lukea lähempää, saati että esimerkkilähiöiden elämää olisi maltettu tarkastella kiihkottomien linssien läpi. Tabloidille oksennettu peruspopulistinen ääliöviesti on kuin se olisi teetetty Suomen Sisun sähköpostilistalla.

    * * *

    Maahanmuuttajien suuri määrä on jo syy muuttaa pois lähiöstä

    Näin Hesari otsikoi pääkirjoituksensa 27.10.2013. Koska se on pääkirjoitus, se edustaa lehden omaa mielipidettä.

    Teksti tarjoaa heti kättelyssä vihjeen siitä, miten rasistinen pääkirjoitustoimittaja näkee lähiön asukkaat. Vierasta kieltä äidinkielenään puhuvat ihmiset eivät olekaan osa yhteisöä. Helsingin Sanomain kirjanpidossa vain vaaleahipiäinen porvaristo on kelvollinen ottamaan vastuuta asuinalueesta.

    Helsingin nuorisotoimenjohtaja Tommi Laitio muotoili saman viestin niin etevästi julkisessa Facebook-päivityksessään, että lainattakoon häntä sellaisenaan:

    Tätä pääkirjoitusta on jo päivitellyt moni. Jos jutun lukee huolella, otsikointi ei oikein vastaa tutkimustuloksia. Itseäni häiritsee artikkelissa piilovire siitä, että maahanmuuttajaperheet eivät olisi asukkaita, vaan joku jonkun kuvitteellisen ”meidän” fiiliksiimme ja halukkuuteemme vaikuttava luonnonvoima. Termi ’kantaväestö’ kaupunginosatasolla junantuomien kansoittamassa Helsingissä ei kovin hyvin kuvasta todellisuutta monessakaan paikassa.

    Toinen lainaamisen arvoinen sosiaalisen median kommentti ilmestyi nuorisotutkija Veronika Honkasalolta, joka tarttui Helsingin Sanomain tapaan olla osa ongelmaa, ei osa ratkaisua:

    ”Maahanmuuttajien suuri määrä on jo syy muuttaa pois lähiöstä” huutaa Hesarin pääkirjoituksen otsikko. Ja lopussa todetaan. ”On tärkeää, että poliitikot ja virkamiehet saavat päätöstensä pohjaksi tutkittua tietoa Helsingin seudun muuttovirtojen syistä. Hyssyttely (sic!) ei auta, jos ja kun maahanmuuttajien suuri osuus joillain alueille työntää kantaväestöä muualle.” Näin se halla-aholainen retoriikka sulautuu osaksi Helsingin Sanomienkin kirjoitustyyliä. Kyllä, monimuotoista asumista ja varhaista tukea pitää lisätä, rasisminvastaisuutta edistää esim. kouluissa ja päiväkodeissa, pitää satsata maahanmuuttajien työllistymiseen, köyhyyden poistamiseen ja katkaista lähiöiden sosiaalisten ongelmien kierre, ja kaikkien näiden tekojen on syytä pohjautua tutkittuun tietoon. Mutta useammat tutkimukset, jotka käsittelevät lähiöitä, nuoruutta, rasismia ja ulossulkemista, nostavat esille median vahvan roolin pelon, stereotypioiden ja kielteisen ilmapiirin luomisessa. Joten voisitko hyvä pääkirjoitustoimittaja tehdä sellaisen roolileikin, että asettuisit hetkeksi ”maahanmuuttajan” asemaan ja lukisit kirjoittamasi tekstin uudelleen tästä näkökulmasta?

    Jopa muutamat viestimien edustajat närkästyivät. Voima-lehteä kustantava Tuomas Rantanen pohdiskeli pääkirjoitusta ja Helsingin Sanomain linjaa omassa, ei-julkisessa statuspäivityksessään, jota tässä lainattakoon JSN:n some-ohjeistusta kunnioittaen:

    Kirjoitus on taas vähän hapero siinä, että se (aivan oikein sinänsä) huomauttaa, että alueiden maine syntyy mielikuvista, mutta suuntaa vastuun yksin poliittisille päättäjille. Tässä mainekeskustelussa olennaisessa roolissa ovat media ja toimittajat. Pari päivää sitten joku iltapäivälehti listasi väkivaltaisia lähiöitä hyvin epämääräisin tilastoin. Pari viikkoa sitten HS:ssä oli kauhisteleva reppari* siitä, miten Puhoksen ostarin tokassa kerroksessa on paljon somalien vuokraamia liiketiloja. Hui sentään. Kyllä juttuja saa tehdä mistä haluaa mutta pääkirjoitustoimituksessa kannattaisi huomata, että maine- ja uhkamielikuva-asioissa poliitikoilla on vähemmän valtaa kuin toimittajilla.

    Mitä teki Helsingin Sanomat? Facebook- ja Twitter-palautteen närkästyttämä julkaisu kävi vastaiskuun seuraavalla viikolla. Hesari reagoi kuin uusi tavoiteyleisönsä, maahanmuuttokriitikot. Se julisti palautteen olevan yritys vaientaa keskustelu.

    Sanomatalon syvästi loukattua ilmapiiriä julistamaan valikoitui pääkirjoitustoimittaja Annamari Sipilä.

    ”’Valkoinen pako’ on totta, ja asiasta pitää pystyä puhumaan” -otsikolla paiskatussa siilipuolustuksessaan Sipilä keksii täysin tyhjästä tulleensa toimittajakollegoidensa kanssa syytetyksi valkoihoisesta hyvätuloisuudesta. Journalismikritiikki onkin muuttunut proletariaatin diktatuuriksi:

    Yksi ääripää haluaa nähdä maahanmuuton ja -muuttajat mörköinä. Vastakkainen ääripää karsastaa kaikkea keskustelua, joka tuo esille maahanmuuttoon liittyviä kielteisiä ilmiöitä. Ongelmien ääneen lausumisen pelätään lisäävän maahanmuuttokielteisyyttä.

    Näistä jälkimmäinen suhtautumistapa nosti päätään viime viikolla. Taustalta löytyi tulenarka yhdistelmä: Helsingin seudun lähiöt, keskiluokan unelmat sekä lisääntynyt maahanmuutto.

    Sipilän tekstissä tehdään rohkeita johtopäätöksiä. Hän väittää, että ”maahanmuuttajien suhteellisen suuri osuus asuinalueella” olisi ”todellinen” poismuuton syy. Sen hän myös muitta mutkitta liittää sosiaalisiin ongelmiin. Hän siteeraa kaupunkitutkija Mari Vaattovaaraa: ”Kantaväestön pako on jo täydessä käynnissä.”

    Vaattovaara-lainauksen lähdettä ei kerrota. Ei sitäkään, missä yhteydessä kaupunkitutkijaa oli lainattu tai oliko tutkija edes itse ollut selvin päin lausetta muotoillessaan. Missään tapauksessa puheena ollut tutkimus ei nimittäin viittaa ”kantaväestön pakoon” – ei ainakaan tutkimuskysymyksen esittämässä white flight -muodossa.

    Annamari Sipilän loukattu luokkaylpeys ei anna tuumaakaan periksi. Hänen ja mitä luultavimmin koko Helsingin Sanomain tulkinta on, että tutkimusta ja sen uutisointia koskeva kommentointi on… vaikenemista:

    Tutkimustuloksesta pitäisi kyetä keskustelemaan, vaikka sitä pidettäisiin ikävänä. Vaikeneminen ei poista ilmiötä.

    Kolumnin loppupuoli sijaitsee jo toisessa maailmankaikkeudessa. Koska jossakin fantasiamaailmassa on oletettavasti nälvitty ilkeästi yli 3 500 euroa kuukaudessa ansaitsevalle valkoiselle heterohenkilölle, Sipilä valjastaa vielä kerran professorin ja karauttaa kannukset kaupunkitutkijan kyljissä pöpelikköön:

    Professori Vaattovaaran mukaan Helsingin seudun alueiden eriytyminen jatkuu, jos keskiluokkaa ei aleta ottaa tosissaan. Juuri keskiluokan halut ja unelmat vaikuttavat olennaisesti muuttovirtoihin.

    Nyt tiedetään, että keskiluokka välttää tietynlaisia lähiöitä. Keskiluokkaa ei saa syyllistää tästä.

    Tärkeämpää olisi tutkia, miksi keskiluokkainen väki haluaa juuri tietyille alueille. Tuloksista voisi ottaa oppia kaupunkisuunnittelussa – kaikkien eduksi.

    Itse paholainenkaan ei voi tietää, mitä Helsingin Sanomat tavoittelee viha- ja pelkokampanjallaan. Asuntojen hinnan noustessa ja työllisyystilanteen heikentyessä yhä harvemmalla on varaa aivan vapaasti valita asuinpaikkaansa. Lietsooko Hesari heissä raivoa tositarkoituksella ja mitä se kuvittelee tällä raivolla myyvänsä? Ei ainakaan uusia vuositilauksia.

    Lisäksi lehden yhtäkkinen huoli ”kantaväestön paosta” puhuttelee vain tämän hetken keski-ikäisiä ja maaseudun väestöä. Metropolialueen asukkaiden enemmistö asuu lähiöissä. Parasta aikaa etenkin lapset ja nuoret varttuvat hyvää vauhtia monikulttuurisiksi.

    Monikulttuurisuus ei muuten tarkoita, että Kontulassa varttuisi punavihreitä hippejä. Se merkitsee yksinkertaisesti vain sitä, että oli itse kunkin poliittinen tai moraalinen vakaumus millainen tahansa, erivärinen iho tai vieras kieli tahi uskonto eivät herätä automaattisesti torjuntaa.

    * * *

    Muuta luettavaa

    • Kaiken tähän ylle kirjoitetun on muotoillut paljon paremmin Voiman Fifi-verkkolehden vt. päätoimittaja. | Rasismi on ihan okei (Voima)
    • Rantasen viittaama Puhos-artikkeli julkaistiin 9.10.2013. Tekstissä jopa rasistinen uhkailu on jollain tavalla uhrin oma syy. | Itiksen naapuriostari sai uudet asiakkaat (Helsingin Sanomat)
    • Jussi Jalonenkin sivaltaa Facebookissa white flight -teorian ja perisuomalaisen lähiötodellisuuden ristiriitaa: ”jossain päin pääkaupunkiseutua on selvästikin pakko olla joku rappiolähiö, joka on aivan pullollaan vastikään sinne muuttaneita sataprosenttisen suomalaisia juoppoja, työttömiä ja syrjäytyneitä.” | Jussi Jalonen (Facebook)

    LISÄYS (9.11.2013)

    • Yhteiskuntapolitiikka-lehden blogissa nostetaan esiin median haitallista vaikutusvaltaa lähiöuutisoinnissa. ”Paikkakeskeinen selitystapa on sekä eettisesti arveluttava että poliittisesti kestämätön”, kirjoittajat julistavat. | Media synnyttää ”ongelmalähiöitä” (Yhteiskuntapolitiikka)

  • Luonnos sanakirjaksi

    Viime päivien aikana on ilmennyt, etteivät kansalaiset tienneet edes niin yksinkertaista asiaa kuin hullunkurisen Hetero Pride -tapahtuman järjestäjien äärioikeistolaisuutta. Asiasta on syytetty joukkoviestimiä, jotka ovat olettaneet liian rohkeasti, että tokihan peruskoulutettu kuluttaja tunnistaa väärentämättömän hulluuden ilman eri selitystäkin, kun sellainen telkkarissa esitetään.

    Kun monissa muissakin yhteyksissä on ilmennyt ongelmia ymmärtää käsitteitä, kantaa Kaasuputki nyt kortensa kekoon ja tarjoaa pienen sanaston, jonka avulla ainakin yleisimmät ja aivan erityisesti poliittisessa oikeistossa viljellyt termit saattavat aueta.

    Uusia sanoja saa myös ehdottaa sanastoon lisättäväksi. Täsmennykset ja korjaukset ovat tervetulleita.

    Austerity Romanian kommunistisen puolueen pääsihteerinä vuodet 1965–1989 toimineen Nicolae Ceaușescun luonnostelema oppi, jonka mukaan julkisen velan pois maksaminen on tärkeämpää kuin ihmisten henkiinjääminen. Austerity on hyvin suosittu länsimaissa, jossa teoriaa on täydennetty kieltämällä yhteisö- ja pääomatuloverojen korottaminen.
     
    Demla 1. Vuonna 1954 perustettu puolueisiin sitoutumaton oikeuspoliittinen yhdistys.
    2. → Maahanmuuttokriitikoiden saamien tietojen mukaan → kulttuurimarksismia, → feminismiä ja → homosaatiota levittävä huippusalainen maanalainen järjestö, johon kuuluu useita oikeuslaitoksen johtavia virkamiehiä, presidentti ja useimmat hallituksen jäsenet, median ylin johto ja monet muut tärkeissä luottamus- ja virkatehtävissä toimivat yhteiskunnan avainhenkilöt. Demla hallitsee viestimiä, lainsäädäntötyötä, oikeuskäytäntöjä ja ennen kaikkea supermassiivista → mokuklusteria.
     
    Eliitti Luku- ja kirjoitustaitoinen väestö, joka ansaitsee leipänsä työskentelemällä kirjoituspöydän ääressä ruutukaava-alueelle sijoittuvissa yrityksissä tai virastoissa. → Kansan vastakohta. → Feministit ovat aina eliittiä.
     
    Feminismi Aate jossa yksilöt pyritään vapauttamaan kulttuuriin ohjelmoitujen sukupuolinormien pakkopaidasta. → Maahanmuuttokriitikoiden harhamaailmassa feministit ovat → Demlaan kuuluvia → kulttuurimarksisteja, jotka saavat toimeentulonsa → mokuklusterista.
     
    Hetero Pride Kourallinen kylähulluja vaahtoamassa → homosaatiosta. Aiheuttaa kulutuspiikin → popcorn-kaupassa, koska asialla on korkea viihdearvo.
     
    Homosaatio Julkisessa keskustelussa esiintyvä pyrkimys käsitellä yksilöitä tasa-arvoisesti synnynnäisistä ominaisuuksista riippumatta. Aiheuttaa → Hetero Pride -porukassa vaikeasti määriteltävää levottomuutta. Termi on keksitty alkujaan haukkumasanaksi → maahanmuuttokriitikoiden keskuudessa, jossa sillä tarkoitetaan → kulttuurimarksismia.
     
    Hyvinvointivaltio → Kansallisvaltio, jossa julkinen valta viimekädessä huolehtii siitä, että jokainen kansalainen kuuluu keskiluokkaan. Korvattu sittemmin → hyvinvointiyhteiskunnalla.
     
    Hyvinvointiyhteiskunta → Kansallisvaltio, jossa julkinen valta toivoo, ettei kukaan huomaa → hyvinvointivaltion tuhoutuneen → austerity-politiikan takia.
     
    Kansa Kaikki ne → kansallisvaltiossa asuvat ihmiset, jotka eivät ole → eliittiä tai → ulkomaalaisia. → Populistien sanastossa kansalla tarkoitetaan erityisesti teollisuusammateissa työskenteleviä tai työttömiksi jääneitä 25–55-vuotiaita heteroseksuaalisia, valkoihoisia miehiä, joiden ruokavalio on eläinperäinen ja oletuskulkuneuvo henkilöauto.
     
    Kansallisvaltio Mielivaltaisesti historian saatossa rajattu maantieteellinen alue, joka perustelee olemassaoloaan paikallisen → eliitin pilvipäissään kehittämällä fantastisella mytologialla. → Maahanmuuttokriitikot uskovat mytologian olevan kirjaimellisesti totta.
     
    Kulttuurimarksismi → Maahanmuuttokriitikoiden kehittämä sateenvarjotermi, jolla viitataan kaikkeen hiukan outoon ja pelottavaan. Kulttuurimarksismia ei ole tietenkään oikeasti olemassa. Ks. myös → homosaatio.
     
    Maahanmuuttokriittisyys Ulkomaalaisvastaisuus, jolla on yleensä joko rasistinen tai seksistinen motiivi. Useimmiten maahanmuuttokriitikko väittää olevansa heteroseksuaalinen mies, joka vain sattumalta ei kykene ajattelemaan mitään muuta kuin itsevarmoja tummaihoisia miehiä kookkaine peniksineen. Useimmat maahanmuuttokriitikot ovat → uusnatseja.
     
    Mokuklusteri Kuvitteellinen kymmenien, ehkä satojen miljardien eurojen liiketoiminta, joka kustannetaan veroin, veikkausvaroin ja julkisella velalla. → Maahanmuuttokriitikoiden hahmottelemassa fantasiassa → Demlan ylläpitämä toiminta tuhoaa → hyvinvointivaltion, jotta klusterin työntekijöille saataisiin miljoonapalkkiot ja → ulkomaalaisille ostettaisiin televisioita.
     
    Natsi Toisen maailmansodan jälkeen kielletyn Saksan kansallissosialistinen työväenpuolueen jäsen tai kannattaja. Ks. → uusnatsi.
     
    Popcorn Paahtomaissi alias paukkujyvä. Yleisötilaisuuksissa, kuten urheilukilpailuissa ja elokuvaesityksissä suosittu suolainen pikkunaposteltava. Ks. myös → Hetero Pride.
     
    Populismi Oppi jonka mukaan → kansa on niin tyhmää, että sille pitää puhua kuin taaperoille. Populistinen retoriikka perustuu → vihapuheeseen.
     
    Tsoukki → Vihapuhe, josta ei haluta ottaa vastuuta. Ei pidä sekoittaa → vitsiin.
     
    Ulkomaalainen → Populistisessa kielenkäytössä tummaihoinen tai -hiuksinen.
     
    Uusnatsi → Natseista kiinnostunut yksilö, tavallisesti mies, joka torjuu elämänhallintaongelmiaan masturboimalla supersankarifantasiansa kiihottamana.
     
    Vihapuhe → Populistien harjoittama puhetapa, jossa yllytetään ihmisiä syrjimään, kiusaamaan, kiduttamaan tai tappamaan toisia, ihonväriltään, seksuaaliselta suuntautumiseltaan, uskonnoltaan tai millä tahansa perusteella puheenkuulijasta erottuvia ihmisiä.
     
    Vitsi Hauska juttu. Ks. → tsoukki.
     
    Välttämättömät rakenteelliset
    uudistukset    		 Ks. → austerity, → hyvinvointiyhteiskunta.

     

  • Hyvältähän se pieru omaan nenään haisee

    Pohjois-Pohjanmaalla asuu murheellinen kansa. Kaukana ovat etelän viljavat lehtomaisemat ja kiihkeästi sykkivät metropolit. Marto maa ei ruoki asukkaitaan – aikojen alusta pohjoisen ainoa rikkaus ollut Kainuun ja Itä-Lapin metsistä hakattu vihreä kulta. Erämaat onkin tukki kerrallaan uitettu maalikyliin paperitehtaiden raaka-aineiksi.

    Tätä nykyä savottalegendojensa raunioilla kaljoittelevat sellutyöläiset ja heidän maalaisserkkunsa käyttävät lukuisat luppotuokionsa tasan kahteen asiaan: neekerivitsien kertomiseen ja sen arvailuun, milloin Stora Enso ajaa alas lopunkin tuotantonsa. Kaikki näet tietävät, ettei kitukasvuista peräpohjalaiskuusikkoa ole mitään mieltä yrittää viljellä ainakaan metsäteollisuuden tarpeisiin.

    Tunnettuja pohjoispohjalaisia: Olli Immonen, Ari Paulow, Junes Lokka, Tuulikki Ukkola, Tuomas Enbuske, Piia-Noora Kauppi, Lyly Rajala, Raimo Sailas.

    Olosuhteiden ankaruus heijastuu ihmisluontoon. Eivät pohjoispohjalaiset ole muita suomalaisia pahemmin geneettisesti rappeutuneita – mikä ei ole paljon sanottu – mutta hallaisessa Iijokilaaksossa selviytyäkseen on uudisraivaajan pitänyt kitkeä luonteestaan pois kaikki monimutkaiset ajatukset ja mukautua täydellisesti paikalliseen machokulttuuriin, joka perustuu tietämättömyydellä ylpeilemiseen, heikommille nauramiseen ja vammaisten potkimiseen.

    Sillä ei ole merkitystä, onko ihmistaimi putkahtanut maapallolle Oulaskankaan synnytysosastolla vai muuttanut Oulun seudulle vasta aikuisiällä – tervakaupungissa kansalainen käy läpi lyhyen sopeutumisprosessin ja muuttuu leppoisasta liberaalista väärentämättömäksi mulkuksi.

    Näin ainakin, mikäli mielikuvansa ankkuroi näkyvimpiin pohjoispohjalaisiin mielipidevaikuttajiin.

    Syvimmällä oululaisuuden suonsilmäkkeessä on paikallinen media, jonka tulee toimialansa kriiseistä selviytyäkseen omaksua linjakseen poronhoitoalueella kukkiva ihmisviha. Siksi läänin johtavalle sanomalehdelle haetaan aina päätoimittaja mediakentän luiskaotsaisimmasta luolamieskannasta.

    Nykyinen päätoimittaja Markku Mantila on suorastaan koko maakunnan unelmavävy.

    Ymmärtääksemme, miten Mantila kirjoittaa, meidän on kuviteltava, miten hän vapauttaa suolikaasunsa. Hän ei taatusti päästä ujoa tuhnua ilmakehään, vaan päristelee peräpukamat hölskyen roimat raidat kalsareihinsa. Kun paheksuvat päät kääntyvät äänen ja hajun suuntaan, hän ei pyydä rupsuaan anteeksi tai edes teeskentele syytöntä, vaan höhöttelee äänekkäästi ja löyhyttelee kaksin käsin rikinkatkua ympärilleen. Hän tietää, että siitä Oulun ja koko Pohjois-Pohjanmaan kansa tykkää.

    * * *

    Markku Mantila on syntynyt vuonna 1964 Kuopiossa. Hän saattaisi olla päätoimittaja jossain kotiseutunsa viestimessä tai vähintään herrahississä Etelän Mediassa, mutta ties minkä synnin palkkana asuu nyt Oulussa ja tekee työkseen Kaleva-lehteä. Tässä toimessaan hänellä on velvollisuus kaivautua sielunsa syövereihin, löytää sieltä pilaantunut nakkimakkara kädessään suljetulla tehtaanportilla Viikonloppuisää hyräilevien heteromiesten hiljainen tuska ja lapioida aiheesta haisevimmat parahdukset pääkirjoitussivulle.

    Kun Emilia Kukkala ja Lilja Tamminen (muiden muassa) esittivät vuosi sitten kritiikkiä kaikkeinheteroimman presidentti Sauli Niinistön lanseeraamaa helvetin tavallisten asioiden kampanjaa kohtaan, Mantila oli ensimmäisten joukossa motkottamassa ”pienille vihreille naisille”, jotka tunkevat näsäviisaat nokkansa aikuisten miesten johtamiin Tärkeisiin Asioihin.

    Enteellisesti ”Suhteellisuus kateissa” -otsikon saanut pääkirjoitussivun kolumni jatkoi ihan tavallisten nuorten syrjäytymiskampanjasta ilman minkäänlaista aasinsiltaa suoraan ydinvoimaan, joka tietenkin on toinen asia, mistä ”sosiaalitantat” eivät ymmärrä mitään. Mantila täsmentää vielä uudelleen, että ”kiukkuiset vihreät naiset” ovat hirvittävä vitsaus. Sekä tietenkin Paavo Arhinmäki.

    Kyseessä ei ollut mikään yksittäinen kännikolumni, jollaisia toimittajilta herkästi lipsahtelee printtiin asti, vaan vakaumuksellinen kanta. Mantilan mielestä syntyminen vuoden 1964 jälkeen merkitsee parantumatonta nuoruutta, jonka oireita voi korkeintaan lievittää taukoamattomalla sormenheristelyllä.

    Kun ministeri Paavo Arhinmäki osoitti äärimmäisen varovaisesti mieltään Venäjän vainoharhaisia syrjintälakeja vastaan ja sai kollegaltaan Ville Niinistöltä vieläkin varovaisempaa kannustusta, Kalevan päätoimittajan pajatso tyhjeni tykkänään.

    Mantila muisti taas kerran olevansa suorastaan kansakunnan isä. Onhan hän peräti 12 vuotta vanhempi kuin vastuulliset ministerit. Tämä ikäetuoikeus antaa hänelle mahdollisuuden kuitata valtioneuvoston keski-ikäisten jäsenten puheenvuorot nulikkamaisuuksina:

    Nuoruuden kapinallisuus tuntuu palavan ministereiksi nousseissa miehissä edelleen korkealla liekillä. Auktoriteettien vastustaminen kiehtoo.

    Nuo räkänokkaiset kakarat (s. 1976), ovat ”unohtaneet olevansa nyt auktoriteetteja”, keksii Mantila. Vaaleilla valittuja vallankäyttäjiä, joiden ”keinovalikoimaan kuuluu muutakin kuin marssiminen mielenosoituskulkueessa tai itsensä köyttäminen keloon suon reunalla”. Mitä nämä esimerkit sitten ikinä ovatkaan tarkoittavinaan.

    Lopuksi Mantila vielä mitä hurskaimmin puhkoo reikiä pojankloppien puolustukseen vetoamalla kaikkien kovapalkkaisten päätoimittajien rakkaimpaan mielikuvitusystävään, tuntemattomaan työttömään duunariin:

    Kansaa voi kosiskella muutenkin, esimerkiksi vierailemalla yt-neuvotteluista ilmoittaneen tehtaan työntekijöitä tukemassa, kuten vasemmistossa aiemmin tapana oli.

    Huikeimman lakipisteensä Markku Mantilan tytöttelyt ja pojittelut tavoittivat toista viikkoa myöhemmin, kun päätoimittajalle paljastui, että keskeinen Wikileaks-informantti, silloinen Bradley Manning, on ilmoittanut olevansa transseksuaali transsukupuolinen ja nykynimeltään Chelsea.

    Mitäpä väliä, että Manning tuomittiin kymmeniksi vuosiksi vankilaan sananvapauden marttyyrinä tai että hänen vastapuolellaan harjoitetaan mitä räikeimpiä perusoikeuksien loukkauksia. Kalevassa tiedetään, ettei lukijoita kiinnosta muu kuin se, onko Manningin pikkuhousuissa enää pippeliäkään jäljellä.

    Siispä Mantila laati tämän viestin ihmiskunnalle:

    Tietovuotaja Bradley Manning haluaa muuttua naiseksi. Se ei ole ihme. Laverteluhan on aina ollut ämmämäistä.

    Kansa älähti. Eikä tästä voi kansaa syyttää. Chelsea Manning jäi kiinni tietovuodosta, ei vetoketjustaan. Vuoto on ollut harkittu teko ja siitä voidaan taittaa peistä puolesta ja vastaan maailman loppuun asti. Sen sijaan Manning ei ole valinnut osaansa naisten tai transsukupuolisten edustajana. Hänen sukupuoli-identiteetillään ei ole mitään tekemistä Wikileaksin kanssa. Manningin sijaan Markku Mantilan julkituoma naiskuva kertoo kaiken päätoimittajasta itsestään.

    Tätä ei pidä ymmärtää väärin, huomautettakoon se pontevasti ennen kuin oman elämänsä marttyyrit rientävät paikalle siteeraamaan George Orwellia ja ynisemään sananvapaudesta. Jokainen on vapaa ajattelemaan toisten ihmisten pissavehkeistä niin rumasti kuin omatunto siimaa antaa. Tätä vapautta ei voi pois ottaa.

    Mutta Markku Mantila ei valitettavasti ulosta suunsa kautta ihan vain Markkuna taloyhtiön lenkkisaunassa, vaan päätoimittajana pohjoisen Suomen suurimmassa joukkoviestimessä. Hän johtaa satojentuhansien ihmisten mielipiteenmuodostusta. Hänen pitäisi pystyä edes alkeelliseen harkintaan ulostuloissaan.

    * * *

    Kalevan päätoimittajan Manning-lohkaisussa on päällimmäisenä näkyvän loputtoman typeryyden alla myös toinen, synkempi taso. Mantila näet uskoo, että selittämällä typeryyden vitsiksi sen typeryys maagisesti katoaa. Näinhän ei käy tosielämässä. Oikeasti Mantilan vitsailusta seuraa vain vitsailun kuolema.

    Haastatteluvastauksissaan kaikille Suomen joukkoviestimille Mantila ei ole lainkaan pahoitellut heittolaukaustaan, vaan päinvastoin ylpeillyt sillä. ”Sain muutamaan lauseeseen asian tiivistettyä. Tykkään, että lohkaisu oli aika hyvä”, päätoimittaja kertoo Yleisradiolle.

    Toisin sanoen loukattuaan naisia, transseksuaaleja transsukupuolisia, sananvapautta, oikeustajua ja hyvää makua Mantila päätti vielä loukata myös huumorintajua.

    STT:lle Mantila selittää pökälettään tällä:

    Suomessa on ollut kautta aikain stereotypioita siitä, että livertely ja lavertely kuuluvat naisille. Se stereotypia elää vieläkin, osin jopa aiheesta. Sitten on tämä Manningin touhu. Tässä on kaksi tienhaaraa, jotka risteävät.

    Todistettuaan olevansa valantehnyt sovinisti päätoimittaja vetoaa vielä viimeiseen valttikorttiinsa eli sananvapauteen. Ei tietenkään sellaiseen sananvapauteen, jolla on journalistista merkitystä ja josta voi joutua amerikkalaisvankilaan, vaan tähän oululaismalliseen. Hyvältähän se oma pieru omaan nenään haisee. Markku Mantila heittäytyy ääripersuksi ja puolustaa sananvapauttaan vetoamalla ”liialliseen poliittiseen korrektiuteen”:

    Se, mistä on kenties kauhistuttu, on se, että vähemmistöjä pitäisi Suomessa pitää ihan pumpulissa. Ei sekään ole oikein. Herkkyys, jolla näihin tartutaan, on minusta ylikorostettua.

    Mantilan mukaan vain ääripäät merkitsevät. Jos ei täysin rinnoin yhdy hänen hurtinrempseään huumoritulkintaansa, syyllistyy ”vähemmistöjen” – kuten naisten? – ylisuojelemiseen.

    Eivätkä naiset suojelua kaipaa, jos asiaa kysytään kaikkia maailman naisia omalla ilmoituksellaan edustavalta toimittajakollegalta. Laitaoikeistolaiseen – ja kuinka ollakaan, pohjoispohjalaiseen – toimittajaperheeseen syntynyt Sanna Ukkola aloittaa esseensä kertomalla matkastaan Afrikka-nimisessä maassa. Siellä poliisi vaati lahjuksia eikä korruptiosta kirjoittavaa riippumatonta lehdistöä ollut. Päinvastoin kuin Suomessa:

    Emme joudu hengenvaaraan, eikä meitä heitetä tyrmään, jos kirjoitamme kriittisesti valtaapitävistä.

    Mutta voi! Ukkolan maailmalta putosi pohja, kun hän palasi Suomeen ja sai kuulla, miten toimittajatoveria oli juljettu arvostella. Vieläpä aivan julkisesti, sosiaalisessa mediassa. Tuomio oli selvä: tämä närkästyneisyyden aalto on prikulleen sama asia kuin väkivaltainen sensuuri diktatuurivaltiossa.

    Hallitus ei Suomessa heitä toimittajia tyrmään, mutta ällistyttävän moni on valmis sysäämään väärinpuhujat henkiseen eritysselliin.

    Sensuurin ja vaikenemisen vaatimuksista on tullut sananvapauden mallimaassa arkipäivää.

    Tämän roiman hyperbolansa yhteydessä Ukkola on tainnut unohtaa, mitä itse kirjoitti pari riviä aikaisemmin:

    Mitä keinoja on enää reagoida todellisiin ihmisoikeusloukkauksiin, jos koko verbaalinen arsenaali on jo käytetty puolivillaisten vitsien torjuntaan?

    * * *

    Mainittakoon lopuksi, että kirjoittaja ei oikeasti pidä kaikkia pohjoispohjalaisia rehvakkaina idiootteina. Kyseessä on tietenkin vain humoristinen kärjistys.

    Vitsiksikin voisi sanoa.

  • Suloinen myrkynkeittäjä

    Suomen kielen vaarallisin lause on tämä: ”Hei, se oli vain koira.”

    Koiraharrastaja rakastaa lemmikkiään kuin itseään ja paljon enemmän kuin puolisoaan tai lapsiaan. Uuden siipan saa baarista, lapsia voi tehdä, mutta koira on täysin ainutlaatuinen, ainutkertainen olento, jonka jokainen karva on elämys ja ulosteet puhdasta kultaa. Siksi koiraa tulee puolustaa kaikilta uhkatekijöiltä, olivat ne sitten todellisia tai itse keksittyjä. Eikä näissä keinoissa ole mitään rajaa. Lakikirja revitään ensimmäisenä, sitten unohdetaan normaalit yhteisölliset pidäkkeet ja lopulta myös henkilökohtaiset arvot.

    Mikäli edes vahingossa syntyy epäilys, että jossain tunnetun maailmankaikkeuden perukoilla joku ajattelee pahaa juuri minun rakkaasta hauvavauvastani, enempää ei tarvita: koiranomistajalla on mielestään oikeus ja itse asiassa velvollisuus suorittaa vaikkapa ennaltaehkäisevä kansanmurha.

    Eläinparka ei tietenkään itse ole syypää mihinkään. Koira on ihmisen vanhin kumppani ja niitä harvoja toisen eläinlajin edustajia, joiden kanssa puhumme samaa kieltä. Mutta sitä mukaa kuin koiraa on sudesta kesytetty, ihminen on muuttunut verenhimoisemmaksi.

    Facebookiin aikanaan pelkäksi yhteisöllisyyttä hehkuttavaksi hauskanpidoksi perustettu ITÄ-HELSINKI-ryhmä muuttui nopeasti lynkkausporukaksi, kun netissä levisi huhu koiria myrkyttävästä ihmisestä. Sillä ei ollut mitään merkitystä, että ainoa jokseenkin todennettu myrkytystapaus oli havaittu Tampereella. Joku oli tietävinään tuttavansa koiran kuolleen ”johonkin myrkkyyn” Kontulankaarella – ja joku toinen oli havainnut vanhemman naishenkilön pudottelemassa leivänpaloja kadunvarteen samassa lähiössä.

    ”Myrkyttäjästä” otettiin valokuva.

    Reipas kontulalaismies oli kertomansa mukaan hyökännyt rouvan kimppuun kännykän kameran kanssa tällä avausrepliikillä: ”Ootsä joku vitun koiranmyrkyttäjä?”

    Nainen oli hädissään sännännyt pakoon, minkä jälkeen koko Facebook tiesi, että syyllinen on löydetty. Eihän syytön pakenisi tuntematonta päällekarkaajaa. Etenkään, jos sattuu osaamaan suomea hiukan huonosti. Tampereen Kalevan myrkkysyötit muuttuivat Helsingin Kontulan myrkkysyöteiksi, puluja ruokkinut isoäiti koirantappajaksi.

    Internetin suojeluskuntalaiset olivat heti valmiita tappamaan epäillyn.

    Isoäiti sai myös lisänimen ”huora”, koska jotenkin tämä liittyy löyhään sukupuolimoraaliin. Etenkin nuoret miehet huomasivat hyvän tilaisuuden puolustaa toistaiseksi tappamattomia koiria ja kiillottaa omaa kilpeään suoltamalla tappouhkauksia, joiden rinnalla natsiorganisaatiot alkavat vaikuttaa pyhäkouluilta.

    Niin, siis isoäiti. Naisen lapsenlapsi huomasi yhtäkkiä mummostaan levitellyn pitkin nettiä väkivaltaisia uhkauksia. Hän vastasi lyhyesti kertomalla, että kyseinen nainen on hänen kielitaidoton isoäitinsä, jonka ainoa rikos on lintujen ruokkiminen – mikä on kiellettyä ja mistä hänelle on myös kerrottu.

    Tietenkään oikaisu ei auttanut mitään. Ryhmään putkahti innokkaan vigilantin ottama kasvokuva samasta naisesta bussissa matkalla Vesalaan. Tässä vaiheessa naiseen viitattiin jo suoraan ”myrkyttäjämummona”.

    Koirantappajajahdissa on samoja piirteitä kuin ulkomaalaisvastaisuudessa ja pedofiilien vaanimisessa. Koira muuttuu äkkiä jo lapseksi, koska epäilemättä koko kansallinen henkiinjääminen on kiinni siitä, saadaanko mummo hirtettyä.

    Ja muistutukseksi: ei se kiintymys koiriin tokikaan johdu siitä, että rotukoirat maksavat niin paljon. Eikä nyt ole väliä, vaikka mummo ei olisikaan myrkyttäjä, sillä varmuuden vuoksi ja hyvällä asiallahan tässä ollaan.

  • Kaasuputki testaa: Fifty Shades of Grey -seurapeli

    Mäkelänkadulla hehkuu juhannusviikon orastava helleaalto. Notkumme suositun boheemiravintolan ovella. Kourassani riippuu kangaskassi, jonka sisällä pullottaa Fifty Shades of Grey -seurapeli.

    Magneetti on kiinni.

    Vielä hetki sitten meillä ja kahdella puuttuvalla ystävällämme oli vakaa aikomus istua alas ottamaan erä, mutta nyt tilanne näyttää vakavalta. Eivätkö kuppilan yrittäjät halua palvella ydinasiakassegmenttiään mittumaarin alla?

    Vaihdamme lopulta paikkaa parin korttelin päässä piilottelevaan Pikku-Vallilaan, joka ei ole yhtään Magneettia vähemmän hipsteriuskottava. Seurueen eksyneet lampaat ilmestyvät myös yksi kerrallaan paikalle.

    Otamme haltuun pöydän itäisen kantakaupungin pienimmän kapakan ahtaudessa. Olen kutsunut seurakseni hyvät ja valitettavan anonyymit ystäväni Tutkijan, Henkilöstökonsultin, Vaatesuunnittelijan ja Viestintäpäällikön. Heistä kukaan ei ole lukenut koko Fifty Shades -trilogiaa.

    Minä olen.

    Noudamme juomat. Kapakoitsija täyttelee tuoppeja jopa liioitellun rauhallisesti. Vaatesuunnittelijan GT:n ainekset hän käy noutamassa luultavasti Intiasta asti. Mutta pakko mikä pakko, peli vaikuttaa sellaiselta, ettei sitä aivan ajokunnossa uskalla yrittää.

    Ensimmäinen yllättävä huomio pelipakkauksessa on sen sisältö: kyseessä ei olekaan lautapeli. Kotelo on valtavan suuri, mutta enimmän osan tilasta vievät kysymyskorttien lisäksi lukuisat pahviarkit täynnä sisäisiä jumalattaria. Rivakasti alamme paukuttaa pelimerkkejä irti kehyksistään.

    Sääntöpaperi paljastaa, että sisäiset jumalattaret tarkoittavat yksinkertaisesti vain pisteitä.

    Vaikein tehtävä on keksiä kahdeksan nimeä listaan, jota julmassa ihmiskokeessa käytetään spekuloinnin kohteena. Kaikille yhteisiä ystäviä meillä ei loppujen lopuksi ole juuri ketään. Keksimme yhden. Viisi nimeä lisää saamme panemalla likoon itsemme. Puuttuvien kahden kohdalla emme voi muuta kuin lainata julkkiksia: paperiin ilmestyvät Mitro Revon ja Matti Nykäsen nimet.

    Allekirjoitamme vitsikkään salassapitosopimuksen. Samalla itse kukin kynäilee yhden oman kysymyksen, joita voidaan käyttää yhdessä pelin painettujen ”Vanilja”-kysymysten kanssa. Tirskunnasta päätellen jokainen keksii huomattavasti tylymmät kysymykset kuin pelin suunnittelija.

    Niin, kysymyksiä. Pelissä pitäisi pystyä arvaamaan, kenet listatuista kahdeksasta kysymyksen esittäjä on valinnut vastauksekseen. Lisäksi vastaukset pitäisi perustella. Liian myöhään ymmärrämme, että jokaiseen kysymykseen voi vastata ”Isä Mitro” ja jokainen perustelu on sekä totta että jotenkin niljakas. Aivan siitä riippumatta, miten viattomalta kysymys ensilukemalta vaikuttaa.

    Viralliset kysymykset ovat toisinaan niin tolkuttoman tylsiä, että ne on pakko ohittaa. Sovimme sääntölisäyksestä, jonka mukaan kaksi korttia saa ohittaa, mikäli ne ovat unettavia, mutta kolmannen jälkeen on pakko esittää kysymys. Viestintäpäällikkö valjastaa käyttöön erityisosaamisensa ja ryhtyy pippuroimaan kysymyksiä.

    ”Mä luen vain, mitä nää oikeasti tarkoittaa”, hän selittää.

    Peliin alkaa hiipiä riemastuttavaa tunnustuksellisuutta sanavalintojen painuessa yhä tarkoitushakuisemmin navan alle. Romantikot ja realistit alkavat siilautua esiin. Alkoholijuomia kannetaan pöytään tasaiseen tahtiin.

    Itse laaditut kysymykset herättävät voimakkainta vastakaikua. Yritämme kilpaa olla ajattelematta, voisiko Mitro Revolla olla Prince Albert.

    Peli etenee vaihtelevalla sykkeellä, mutta hiljalleen jumalatarpinot kaikkien edessä kasvavat. Tutkija ottaa aluksi vakuuttavan johdon, mutta pian Henkilöstökonsultti ohittaa hänetkin. Ehkä oivallinen ihmistuntemus sisältyy ammatinvalintaan.

    Kiri on liikaa kaikille. Henkilöstökonsultti nappaa kahdennenkymmenennen jumalattaren yli kolmen tunnin pelaamisen jälkeen ja voittaa Fifty Shades -turnauksen.

    Pelin jälkeen jäämme märehtimään toviksi kokemusta. Kaikesta päätellen Fifty Shades of Grey -peli yllätti jokaisen enemmän tai vähemmän myönteisesti. Tiukasti ottaen pelin säännöillä pelattuna ei yrityksestä olisi tullut mitään – viisi pelaajaa on sittenkin liian vähän. Lisäksi säännöt eivät oikeasti sallisi julkkisnimiä.

    Loppuillan keskustelemme Matti Nykäsen urasta stripparina ja Twilight-näyttelijöiden siviilielämän suhdekiemuroista.

    Kaasuputken arvio

    Fifty Shades of Grey -kirjasarja on eräs lähivuosien suurimmista myyntihiteistä. Itse teokset eivät ole kaiken kohun arvoisia elämyksiä. Lyhyesti sanottuna ne kertovat uskomattoman kömpelösti kahden melko nuoren vastakkaista sukupuolta edustavan ihmisen rakkaudesta, joka kasvaa ja kehittyy viiden kappalevaihdon välein toistuvien yhdyntöjen siivittämänä.

    Päähenkilö, Anastasia Steele, on impeytensä kukan kuin ihmeen kaupalla säilyttänyt kirjallisuutta opiskellut neitokainen. Christian Grey on rikkonaisen lapsuuden kokenut monimiljardööri, joka on teini-iän kokemustensa myötä oppinut rakastamaan ruumiillista kuritusta. He selvittävät kaiken tarvittavan toistensa seksuaalipreferensseistä ensimmäisen kirjan puoliväliin päästessä; loput 1500 sivua pariskunta harrastaa hyvin kaavamaista seksiä, jonka katkaisee vain vähän väliä toistuva eroaminen ja yhteen palaaminen.

    Kirjatrilogiaa ei ole aivan pakko lukea ymmärtääkseen, mistä on kyse samannimisessä bilepelissä. Tosin muutamissa kysymyksissä on välttämätöntä, että paikalla on joku romaaneihin perehtynyt asiantuntija. Esimerkiksi edes Miehuuskoe-elokuvan nähneet eivät osaa ilman apua oivaltaa, mitä kaikkea tarkoitetaan useissa kohdissa esiin pulpahtavalla viittauksella ”Rouva Robinsoniin”. Vain kirjat lukeneena voi tietää, että Robinsonilla viitataan keski-iän ylittäneeseen rouva Elena Lincolniin, joka aikoinaan piti 15-vuotiasta Christian Greytä seksiorjanaan.

    Tämä mielessä pitäen on mainittava, että lukukokemus auttaa myös säätämään aivot oikealle vaihteelle.

    Vappuna 2013 ilmestyneessä pelissä on melko yksinkertainen idea: siinä esitetään hivenen tungettelevia kysymyksiä, joihin vastataan henkilönnimellä. Pelaajien mieltymyksistä riippuen sitä voidaan siis pitää joko juoru- tai tunnustuspelinä. Toisin sanoen kyseessä ei ole räsypokka, vaan eräänlainen pullonpyörityksen ja Tuttu Jutun hybridi.

    Toimiakseen pelisessio edellyttää vähintään kolmea pelaajaa, mutta kuta useampi osallistuja, sitä paremmin homma sujuu. Turnauksen aluksi seurue laatii listan kahdeksasta kaikkien tuntemasta ystävästä, jotka ovat tämän jälkeen erilaisten pikkutuhmien arvailujen kohteena. Ei ole mitenkään vaikea kuvitella Fifty Shadesia vaikkapa työtovereiden baari-illan ohjelmanumeroksi.

    Koska turnaukseen sisältyy vahva poissaolevista ystävistä juoruamisen elementti, mukana oleva vitsikäs salassapitosopimus ei ole aivan turha kapistus sekään. Kaikki pelaajat sitoutuvat pitämään lärvinsä kiinni pelin tiimellyksessä kuulluista salaisuuksista.

    Mikäli pelaajat ovat halukkaampia pohtimaan toistensa yksityisasioita ja tunnustamaan omiaan, he voivat myös ilmoittaa itsensä listalle. Ovela sääntöpykälä kuitenkin täsmentää, että tällöin kaikkien pelaajien tulee osallistua vertaisarviointiin.

    Peli etenee ringissä. Pelaajat lukevat vuorotellen jonkin pelin mukana tulleista kysymyskorteista, jonka jälkeen kaikki kirjoittavat vastauksen sen mukaan, kehen uskovat kysymyksen parhaimmin sopivan. Vastaus poimitaan edellä määrätyistä kahdeksasta nimestä. Pisteitä ropisee sen mukaan, miten vastaukset stemmaavat kysymyksen esittäneen henkilön oman vastauksen kanssa. Bonuksena mukana on jokaisen pelaajan itse laatima kysymys.

    Outoa kyllä, Fifty Shades of Grey toimii melko hyvin. Toki aivan välttämätön edellytys hyvälle pelihengelle on, että jokainen osanottaja tuntee edes jossain määrin toisensa.

    Mikä parasta, pelilautaa tai muita hankalia virityksiä ei ole. Vain pisteet annetaan pieninä pahvisina pelimerkkeinä, jotka ovat E. L. Jamesin luovaa otetta huokuen ”sisäisiä jumalattaria”. Näin pelipöytä pysyy pääosin tyhjänä – mitä nyt täyteen tuhrattuja vastauslappuja kasautuu pelin edetessä kaikkialle – eli pelaajilla verrattoman paljon tilaa monipuolisille alkoholijuomille, vesipiipuille ja muille tykötarpeille, joita tarvitaan ehdottoman välttämättömästi tunnelman kohottamiseksi loppua kohti.

    Fifty Shades of Grey -peli on toimitettu melko hyvin suomeksi, jos pientä kirjoitusvirhettä kysymyskorttien painoasussa ei oteta huomioon.

    Maahantuoja, turkulainen Martinex, on myös luvannut syksyllä peliin uuden Red Room -lisäosan. Peli on kielletty alle 18-vuotiailta.

  • Vasemmistoliitto Tampereella: Todelliset prinsessat

    Lauantai 8.6.2013 kallistuu iltaan.

    Vasemmistoliiton puoluekokousta 2013 on aiemmin käsitelty täällä, täällä ja täällä.

    Kello on viisi. Tampereen tulikuumana hehkuvat kadut polttavat jalkojen alla. Kokous jää taakse. Se on saanut juuri ja juuri päätettyä ensimmäisestä varapuheenjohtajasta. Tehtävään on valittu lähihoitaja Riihimäeltä.

    Koska Vasemmistoliitto on tunnetusti moniääninen ja -kasvoinen puolue, sille on täysin välttämätöntä kaivaa johtohahmoja joko pohjoisilta muuttotappioalueilta tai perinteisistä miestyöammateista. Asia on ratkaistu näppärästi luomalla puolueen johtoon kylliksi virkoja, jotta jokainen syrjitty ja sorrettu kansanryhmä saa äänensä kuuluville.

    Ja niitähän riittää.

    Kevään 2011 jytkyvaaleja seurannut jäsenhyöky saattoi täyttää Helsingin kuppilat sosialistisilla kasvissyöjillä, mutta maakunnissa vanha kunnon arkinen arki ja tavallinen tavallisuus jyllää. Kaikki ovat toinen toistaan syvemmällä kuopassa, jonka päällä hipinketkaleet heitä tallovat. Yksi on kolmen lapsen yksinhuoltaja, toinen joutuu turvautumaan pölhöpopulismiin käännyttäessään pohojalaasia kannalleen. Ei oo helppoo.

    Älytön piccolopullo kuumenee repussa. Prinsessa Madeleine menee jo täyttä vauhtia naimisiin, kun hotellin vastaanotto yhä kuhnailee sisäänkirjauksen kanssa. Puoluekokous tulvii Facebookin uutisvirrassa: Toisesta varapuheenjohtajasta äänestetään jo toisen kerran.

    Viime hetkellä hotellihuoneen televisio saadaan auki. Kruununprinsessa Victoria on juuri pitämässä herkkää puhetta morsiusparille. Prinssi Daniel pitelee sylissään prinsessa Estelleä, joka toljottaa vihittävää tätiään silmät lautasina. Ylkä, Chris O’Neill, hikoilee kuumissaan. Hänen kasvonsa mutruilevat läpi hääseremonian itkuisesti.

    Ilmiselvä krapula.

    Madeleine on tyrmäävän kaunis. Villikkoprinsessa on valinnut ylleen puvun, joka korostaa vartalon vahvoja kurveja. Hänet on meikattu näyttämään tummalta ja tuliselta. Ruotsin kuninkaan nuorin tytär yrittää urhoollisesti näyttää iloiselta elämänsä onnellisimpana päivänä.

    Kirkonmies kysyy nuoreltaparilta, tahtovatko. Tahtovat. Sulhanen suikkaa kevyen suukon laillisesti vihityn aviovaimonsa kunnialliselle poskelle. Maailmanhistorian imelin muusikko, Peter Jöback, hoilottaa rakkausballadin.

    Kuningas näyttää nyrpeältä.

    Television sammuessa Facebook jo julistaa, että puoluekokous on saanut osan valinnoistaan tehtyä. Varapuheenjohtajiksi on nostettu kemiläinen nainen ja tamperelainen työläismies. Jälkimmäinen hehkuttaa onneaan julistamalla olevansa aito: ”Saatiinhan yksi työmieskin puoluejohtoon!”

    Koska mies, miesmiesmies.

    Illan kihelmöivin jännitysnäytelmä ei ole silti Madeleinen hääseremonia tai varapuheenjohtajanvaali, vaan Vasemmistoliiton puoluesihteerin valinta. ”Pääsihteeri”, kuten yksi kokousedustajista vanhasta muistista muotoilee.

    Saila Ruuth häviää äänestyksessä lappilaiselle Marko Varajärvelle, jonka päivemmällä pidetty tunteikas puhe lukemattomista kokemistaan leikkauksista ja ruumistaan runtelevista sairauksista oli vedonnut pehmeäsydämiseen vasemmistoyleisöön. Totaalista itsevarmuutta puheessaan huokuva Varajärvi huipentaa elämänsä vallantäyteisimmän illan julistamalla menneensä kihloihin. Ei tarvitse olla Sonja Maunonen povatakseen puoluetoimistoon melkoista tahtojen sotaa.