Blog

  • Pappilan joulu, viimeinen osa

    Edellisessä episodissa osat kääntyivät päälaelleen ja Emil joutui pinteeseen.

    5. luku

    Toivo Emilin katseessa sammui kuin katkaisijasta kääntämällä. Teija ei ollut tunnettu huumorintajustaan – nainen oli ilmeisen vakavissaan. Nuorukaisen aivoissa vilisi toinen toistaan pelottavampia todennäköisyyksiä.

    ”Yritin keksiä, mikä olisi katalinta, mitä voisin tehdä sinulle”, Teija tokaisi.

    Nainen istui tiukasti köyttämänsä Emilin vieressä vuoteella. Eipä ollut Uusi-Pappilan perintöpunkka arvannut, millaista elämää sekin joutui vielä vanhoilla päivillään kokemaan. Mietteliäänä patjan oljet narskahtelivat Teijan helläksi läimäytellyn takamuksen alla.

    ”Kun tästähän tämä kaikki alkoi”, Teija jatkoi ja puristi monivuotisten heinätöiden kovettamin käsin Emiliä siitä arasta ruumiinosasta, joka oli poikaparkaa synnin tielle viekoitellut. Mies ynähti tuskasta, muttei uskaltanut liikkua.

    ”Harkitsin jo, että leikkaisin pois”, Teija vihjasi ja kaivoi essunsa taskusta eilen hiotun puukon. Sen veriuraan hyytynyt hurme sai Emilin lähes pyörtymään.

    Mutta tyttö puisteli päätään. ”Sitten oivalsin, että se olisi sinulle liian helppoa.”

    Teija nousi ylös, oikaisi asuaan ja marssi ovelle.

    ”Keksin jotain ovelampaa. Odotin oikeaa hetkeä antautua sinulle. Tiesitkö, että viime vuodostani on kulunut kaksi viikkoa?”

    Emilin katse oli yhtä kysymysmerkkiä.

    ”Se tarkoittaa, että me saamme lapsen.”

    Hän tarttui ovenripaan ja paiskasi uksen selkoselälleen. Emilin silmät olivat pullistua päästä, kun hän näki isänsä, pastori Skogin, seisovan kynnyksellä kaikessa ankaruudessaan liperit tärkättyinä.

    ”Sinäkin, poikani!” pastori jyrähti. ”Nyt tiedän sinut tämän nuoren naisen tulevan lapsen isäksi. Jahka olet kylliksi miettinyt sitä synnin taakkaa, jonka olet kontollesi tienannut, tulen vihkimään teidät lailliseksi aviopariksi. Saat luvan kantaa vastuuta teoistasi!”

    Teija poisti suukapulan nuorukaisen huulilta. Lannistettuna Emil parahti itkuun: ”Te peijoonit, tähän päättyivät iloiset poikamiesvuoteni!”

    * * *

    Epilogi

    Emilistä varttui suoraselkäinen isänmaanystävä, joka sittemmin taisteli vapaussodassa laillisten joukkojen puolella ja antautui rauhan olojen palattua pellervolaiselle osuustoiminta-aatteelle. Hän kasvatti pojastaan Matti Eskosta kunnon miehen, joka kunnioitti perhearvoja ja puolestaan palkittiin Mannerheim-ristillä urheudestaan rintamapalveluksessa.

    Teija vihittiin Emilin kanssa hyvissä ajoin ennen pojan syntymää.

    Kotirouvaksi jäänyt Teija oli etenkin appensa mieleen. Usein nämä kaksi, kirkkoherran vakanssista viimein syytingille jäänyt rovasti Skog ja Teija-miniä, keskustelivatkin kahden kesken uskonkysymyksistä myöhään yöhön Uusi-Pappilan pirtissä tai kirkkoherran kamarin puolella. Joskus Emil osui kuulemaan oven läpi tuota vaimealla äänellä käytyä keskustelua. ”Mitä luulet, uskooko hän vieläkin?” oli heidän tavallisin lauseensa.

    Kysymys hiukan loukkasi Emiliä, vaikkei hän sitä ikinä puheeksi ottanut. Tottahan hän oli uskossa nyt ja aina kuin viaton pikkulapsi.

  • Perinteiset traditiot

    Perinteisen joulun viettäminen on turhaa puhetta, ellei se ole kirjaimellisesti perinteinen joulu. Jos joulunviettotapoihin ei sattumalta ole kuulunut lanttulaatikko Suvi Teräsniskan mummon lappilaisessa savupirtissä tai rekiajelu joulukirkkoon Taavetin ja Tiinan kanssa, näiden tapojen ottaminen käyttöön ”perinteiden vuoksi” on koko perinteen käsitteen vääristämistä.

    Poliisitiedotteissa ”perinteiset menot” tarkoittavat yleensä puukotuskuolemia aamuyön grillijonossa tai mustasukkaista tappelua esikaupunkikaksiossa. Virkavalta tarkoittaa sillä yksinkertaisesti sitä, että sama kaava on toistunut vuodesta toiseen.

    Ja poliisi on tietysti oikeassa. Perinteet ovat tällaisia.

    Kukaan ei pakota seuraamaan perinnettä. Sitä voi kehittää tietoisesti. Mutta vasta sukupolvesta toiseen toistuva piinallinen rutiini tekee niistä aidon tradition. Sitä ennen on puhuttava pelkistä uusmuotoisista muoti-ilmiöistä.

    Eräs kansallinen ja kenties jopa kansainvälinen jouluperinne on Vapaa-ajattelijain liiton ikuinen havainto siitä, että joulu ei ole ”oikeasti” kristillinen juhla. Tämän huomion taustalla on asiakirjoihin perustuva tutkimustieto kaksituhatta vuotta sitten vietetyistä talvipäivänseisauksen tienoon juhlapyhistä. Ja niin kuin Jeesus-lapsi syntyy aina uudestaan, niin sikiää myös tämä uutinen.

    Tämä paljastus tuodaan keskusteluun suureen ääneen, sillä jollakin mystisellä tavalla 1 700 vuotta huolellisesti dokumentoitua kristillistä joulunviettoa kaikkine evankeliumeineen ja seimikuvaelmineen menettää kaiken oikeutensa olla olemassa, mikäli jostain raunioista kaivetaan persialainen savenpalanen, jonka mukaan 25.12. vietettiin paikallisen jumalkuninkaan syntymäpäivää kolmetuhatta vuotta sitten.

    Kenties jonakin jouluna voisimme kokeilla pyhien viettämistä ilman loputonta vääntöä oletetuista esihistoriallisista hedelmällisyysriiteistä. Suomessa Joosef ja Maria ovat taivaltaneet Betlehemiin joulun alla synnyttämään Vapahtajaa ainakin 1300-luvulta asti, jolloin viimeinen pakana käännytettiin paavinuskoon Hämeen perämetsissä.

    Anteeksi vain, uuspakanat, se juna meni jo. Jeesus ei poistu joulusta pelkällä mediatiedotteella.

    Etenkin, kun otamme huomioon, että joulu saattaa sittenkin olla oikeasti kristillinen juhlapyhä.

  • Tänä iltana koko Suomi kuuntelee Olli Lindholmin joululevyä

    Olli Lindholmin tämänjouluinen albumi Minun Jouluni rikkoo suomen kielioppia olettamalla joulun erisnimeksi, mutta se ei haittaa Yö-yhtyettä rakastavaa Suomen kansaa saati Rumban musiikkikriitikkoa, joka noteerasi levytyksen peräti viiden tähden arvoiseksi kulttuuriteoksi.

    Ratas Musicin sivulla Olli Lindholm kertoo seuraavasti:

    Minulla on ollut koko 2000-luvun ajan halu kehittää Yö-yhtyettä orkesteriksi, joka voi esiintyä konserteissa, jäähalleissa tai vaikkapa markkinoilla. Ainoa paikka, johon Yötä ei voi viedä, on kirkko, mutta halusin kokea kirkon tunnelman. Olin Mikko Kangasjärven kanssa Finlaysonin ja Lielahden kirkoissa ja pidin tunnelmasta todella paljon. Nyt kun unelmani joululevystä toteutui oli itsestään selvää, että teen sen myötä kirkkokonsertteja.

    Lindholm tietysti liioittelee, sillä onhan Yön tuotannossa lukuisia kirkkokelpoisia arjenharmaita helmiä, kuten tämä vuonna 2007 ilmestyneen Valtakunta-albumin Satukirjan sankari -kappale, jonka Vain elämää -sarjasta tunnettu Pauli Hanhiniemi sanoitti ollessaan kaikesta päätellen poikkeuksellisen masentunut.

    Ahkera ex-punkkari joka tapauksessa on jo ehättänyt kirkkokiertueensa loppumetreille. Sunnuntaina 22. joulukuuta Lindholm aikoo laulaa täyteen varatussa Koskenpään kirkossa Jämsän työväenluokkaisissa teollisuusmaisemissa kello 19, ja viimeinen keikka pärähtää käyntiin samalla kellonlyömällä keskieurooppalaisten arkkitehtituristien salamavalojen loimussa aatonaattona.

    Minun Jouluni -päätöskonsertti Temppeliaukion kirkossa, Helsingissä, ma 23.12. kello 19.

  • Gävlen olkipukki on kuollut

    In memoriam

    * 29.11.2013 –  21.12.2013

    Ruotsalaista Gävlen kaupunkia uskollisesti yli kolme viikkoa vartoinut olkipukki menehtyi traagisesti tulipalossa perjantain ja lauantain välisenä yönä 21. joulukuuta.

    Olkipukki varttui rakastavien vanhempien hellässä huomassa marraskuun lopussa. Se selvisi kriittisenä pidetyn Lucian päivän yli ehjin oljin, mutta talvipäivänseisaus oli liikaa. Pukkia jäävät kaipaamaan kaikki kunnon kansalaiset.

    Viimeisiksi sanoikseen olkipukki totesi:

    https://twitter.com/Gavlebocken/statuses/414248987764731904

    Olkipukista kerrottua:

  • Pappilan joulu, osa IV

    Viime jaksossa Emil menetti viattomuutensa kukan syntisen Teijan sylissä.

    Tekstiä ei vieläkään suositella alle 16-vuotiaille.

    4. luku

    Hamppuköysi oli hiertänyt Teijan herkät ranteet, nilkat, nivustaipeet ja kaulan vereslihalle, mutta suomalaisen raivaajakansan sisukas sielu ei ollut moksiskaan. Hänellä oli tehtävä, jonka hän aikoi suorittaa parhain päin.

    Uusi-Pappilan raskaan kurkihirren alla ei ollut kuunaan haudottu yhtä salakavalaa suunnitelmaa. Pastori Skog oli toki kokenut konspiraattori ja ensimmäisten joukossa kieltäytynyt lukemasta helmikuun manifestia. Siksi hän oli myös saanut niskoittelustaan ankarat nuhteet läheisen garrisonin komentajalta, Tapio Liinojalta. Mutta jopa hänen vankka häränniskansa olisi vavissut, mikäli Herran enkeli olisi käynyt kuiskaamassa, mitä Emil-pojan kamarissa oli tekeillä.

    ”Haluatko sinä?” Teija kysyi keimaillen pojalta, josta hän oli tehnyt täyden miehen. Hänen suupielensä olivat yhä remmien ruhjomat, mutta silti hymyhuulet yhä puristuivat suutelemaan Emilin sykähtelevää miehuutta.

    ”Haluan, haluan!” Emil urahti.

    Notkeasti nainen kierähti pois syljen, hien, veren ja toinen toistaan syntisempien ruumiineritteiden kirjomilta lakanoilta ja sysäsi nuorukaisen sijalleen. Ennen kuin Emil oli huomannutkaan, hänen kätensä olivat tiukasti sidotut.

    ”Jumpe”, hän noitui ihastuksissaan.

    ”Kuka antoi luvan puhua?” Teija kivahti ja antoi sanoilleen pontta ratsupiiskalla, jonka hän oli huomannut Emilin seinällä.

    ”Auts, auts!” Emil kiljahteli.

    ”Eihän tässä mikään auta”, Teija äkämystyi ja sitoi Emilille suukapulan. Hän tanssitti piiskaa vielä nuorukaisen pehmeimmillä ruumiinosilla ja sitoi lopulta viimeisetkin raajat.

    Emil oli nyt paketissa kuin joululahja.

    ”Sinä olet nyt paketissa kuin joululahja”, Teija kihersi.

    Emil ynähteli tuskan ja kiihkon sekaisin puuskutuksin. Hän ei ollut eläissään ollut yhtä himokas ja pelokas.

    ”Nyt…” Teija kuiskasi Emilin korvaan. ”Nyt on aika kertoa sinulle totuus.”

    Nainen kumartui poimimaan lattialta vaatteensa. Pukeutuessaan hän selosti:

    ”Viime kesänä sinulla oli suhde erääseen Sirpaan. Turha yrittää kiistää, hän kertoi minulle. Te tapailitte juhannuspyhinä ja heinänteon jälkeen. Jossain vaiheessa Sirpa tuli sinusta raskaaksi. Mutta sinä torjuit hänet ja hän meni koskeen.”

    Teijan äänessä oli kyyneleitä, mutta myös terästä.

    ”Sirpa oli kasvattisisareni, Terovaaran isännän tytär, minun elämäni. Kun hänen eloton ruumiinsa löydettiin rantakivikkoon huuhtoutuneena, minä vannoin kostoa.”

    Nyt Teija oli täysissä pukeissa. Hän kumartui alastoman Emilin ylle.

    ”Ja kostoni minä saan.”

    Jatkuu…

  • Joulureggae O.K.

    Suomen kansaa on perinteiseen tapaan piinattu Raskasta joulua -kokoelmalla, jossa ”tunnetut” ja muutamat oikeastikin kuuluisat metallimuusikot esittävät tulkintojaan joululauluista. Houkat! Aivan kuin he eivät tietäisi, että mikään ei sano ”joulu” niin kuin suomenkielinen reggaekappale.

    Tänään Kaasuputki tarjoaa tirkistysluukun reggaejouluun, joka on ilman muuta jokaisen sydämessä ympäri vuoden.

    Jukka Pojan varsinaista joululevyä pitää ehkä odottaa vielä jokunen kuukausi, mutta hiukan esimakua maailman letkeimmän reggaepukin pussintyhjennysmeiningistä saa kuuntelemalla tämän joulukuussa 2008 IRC -Gallerian joulukalenteria varten taltioidun videon: Jukka poika @ IRC-Gallerian joulukalenteri.

    Tuon melko rämäpäisen meiningin vastapainoksi on onneksi olemassa myös hartaampia jamaikalaistunnelmia. Katajainen kansa on kristilliseen reggaeen erikoistunut yhtye, joka pukkasi vastikään markkinoille kokonaisen albumillisen virsiä reggaesovituksina.

    Tässä kaikille Spotifyn käyttäjille linkki suoraan Juudan leijonan kitaan. Kyllä taas jaksaa sinnitellä kohti kaamoksen pimeintä ydintä!

  • Vuoden paavi

    Episcopus Romanus, Vicarius Iesu Christi, Successor principis apostolorum, Caput Universalis Ecclesiae, Summus Pontifex Ecclesiae Universalis, Patriarcha Occidentis, Primas Italiae, Archiepiscopus et metropolitanus provinciae ecclesiasticae Romanae, Princeps sui iuris Civitatis Vaticanae, Servus Servorum Dei Franciscus täytti tiistaina 17.12.2013 pyöreät 77 vuotta. Vanha mies vaikuttaa melko vetreältä ikäisekseen, mikä sopii hyvin 1,214 miljardin ihmisen ja yhden Timo Soinin hengelliselle johtajalle. Kaikkiaan 17,5 % maapallon väestöstä ottaa ohjeensa paavilta.

    Franciscuksen hyvä pohjakunto saattaa olla perua paavin nuoruusvuosilta, jolloin piemontelaissiirtolaisten poika maksoi opintonsa paiskimalla työtä portsarina ja talonmiehenä kotikaupungissaan Buenos Airesissa. Mainittakoon kaikille vasemmistohakkaraisille, että ennen pappiskoulutustaan Franciscus hankki itselleen myös rehellisen työläisammatin kemianteknikkona.

    Maailman suurimman uskontokunnan ylin ja harvinaisen itsevaltainen johtaja on sangen poikkeuslaatuinen hahmo monessa mielessä. Hän on kautta aikojen ensimmäinen paavi eteläiseltä pallonpuoliskolta, kautta aikojen ensimmäinen jesuiitta tässä tehtävässä ja ensimmäinen, joka on ottanut nimen Franciscus samannimisen assisilaispyhimyksen mukaan. Häntä on myös sanottu ensimmäiseksi Euroopan ulkopuolelta tulevaksi paaviksi sitten syyrialaisen Gregorius III:n – tuon vanhan ikonolatrin. Hiukan epävarmaa tosin on puhua ”Euroopasta” aikana, jolloin Syyria edusti huomattavasti roomalaisempaa kulttuuria kuin suurin osa nykyisestä Euroopasta.

    Ja koko maailma rakastaa Franciscusta.

    Time-lehti valitsi paavin ”Vuoden henkilöksi” piittaamatta lainkaan siitä, että myös Edward Snowden olisi ollut ehdolla. Puhumattakaan Miley Cyrusin tyrmäävästä figuurista. Lehti perustelee valintaa paavin talouskritiikillä. Pienen nikottelun jälkeen nimitys on otettu vastaan tyytyväisin mielin, sillä onhan se sentään edes jossain määrin ymmärrettävä valinta lehdessä tavallisesti viljellyn puolivillaisen populismin sijasta.

    Myös Yhdysvaltain suurin HLBT-lehti The Advocate päätti palkita paavin ”Vuoden henkilön” tittelillä, sillä amerikkalaismediat eivät tunnista muita arvonimiä.

    Vain Nobelia ei ole hennottu ojentaa paaville vielä, sillä komiteassa podetaan yhä tuhtia krapulaa Barack Obaman ennenaikaisesta rauhanpalkinnosta.

    Amerikkalainen Wonkette-sivusto ehättikin jo virnuilemaan Advocaten valinnalle vertaamalla sitä – nimiä mainitsematta – presidentin Nobeliin:

    We dunno, considering that Frank still opposes gay marriage, and for that matter, isn’t moving to revise the Church’s position that it’s OK to be gay as long as you don’t do anything like have gay sex, The Advocate’s move feels maybe a little optimistic, like giving a Nobel Peace Prize to some guy who went on to send death robots all over the place. But hey, a gift is a gift — it’s not like he’s going to send it back.

    Advocaten lukijoiden keskuudessa ja amerikkalaisessa homoyhteisössä paavin hehkuttaminen on saanut vastaansa vieläkin roisimpaa kritiikkiä kuin Timen vastaava. Yhdysvalloissa kuten kaikkialla vauraassa lännessä ajan polttavin kysymys on adoptio-oikeuden ja avioliittomääritelmän laajentaminen koskemaan myös samaa sukupuolta olevia aikuisia. Eikä paavi ole näissä kysymyksissä tehnyt mitään uusia päänavauksia.

    Haastatteluissaan Franciscus on myös itse todennut, ettei hän ole sosiaali- ja talouspoliittisissa tai seksuaalieettisissä kysymyksissä erityisen kova kommunisti. Hän vastustaa homoliittoja, avioeroja ja abortteja niin kuin katolinen kirkko ennenkin eikä koe olevansa vasemmistolainen. Paavi yksinkertaisesti toistelee katolisen kirkon katekismusta kuin opetettu papukaija.

    Mutta papukaija on oppinut juttunsa kovassa koulussa keskellä sotilasdiktatuuria ja kuohuvaa kolmatta maailmaa. Vaikka Franciscus ei tunnusta latinalaisen Amerikan vapautuksen teologian marxilaisia oppeja, hän on omaksunut sen tärkeimmän sisällön: kapitalismissa on sisäänrakennettua epäoikeudenmukaisuutta, jota ei käy korjaaminen pelkin rukouksin.

    Sen sanominen ääneen keskellä historian lopun neokonservatismia tekee paavista punahehkuisen vasemmistoliberaalin, jonka rinnalla maailman johtajat näyttävät heikkojen ja sairaiden syrjinnällä poliittista suosiota kalastelevilta rahoitussektorin sätkynukeilta – joita he tietysti ovatkin.

    Franciscuksen julkituomat katolisen kirkon klassiset periaatteet saavat yhtäkkiä uutta sisältöä vain sillä, että hän ilmaisee yhteisönsä muuttumattomat dogmit ja doktriinit toisesta kulmasta. Siinä missä kaksi edellistä paavia käytti viisineljättä vuotta tuomitakseen kysymykset oikeudenmukaisesta tulonjaosta törkyisenä kommunistipropagandana ja hirtti sekä naisten että seksuaalivähemmistöjen oikeudet seksuaalieettisiin sääntöpykäliin, ”Paco” on halunnut korostaa, että koko kirkon kannalta on vakavampiakin huolia kuin homouden tai vasemmistolaisuuden torjunta. Esimerkiksi se, että ihmiset vieraantuvat kirkosta, joka keskittyy yksinomaan näihin kysymyksiin ja osaa sanoa vain ”ei”.

    Tämä on myös paavin tärkein opetus suomalaisille luterilaisille ja kirkostaeronneille. Hän ei tingi tuumaakaan vakaumuksestaan, mutta yrittää valottaa sitä toisesta suunnasta. Sitä kutsutaan puhetaidoksi ja sitä pitäisi opettaa kaikille kansalaisille esileikkikoulusta alkaen.

  • Pappilan joulu, osa III

    Edellisessä osassa karkumatkalla ollut Teija saapui kylmissään Emilin tykö ja sai osakseen lämmitystä.

    Tekstiä ei suositella alle 16-vuotiaille.

    3. luku

    Emil suuteli Teijan kovaksi paisunutta nänniä. Nainen henkäisi rajusti. Emil tunsi kuinka Teijan selkä jännittyi kaarelle. Puiden räiskyessä kakluunissa hän siirtyi alas pitkin Teijan alastonta vartaloa suudellen naisen vatsaa, lantion kaarta ja sisäreittä.

    ”Tahdon sinut”, Emil murahti karhealla äänellään.

    Teija nyökkäsi. Suukapula esti naista sanomasta mitään, mutta hänen silmissään Emil näki intohimon leiskunnan.

    ”Karkasit Terovaarasta”, Emil nuhteli. ”Sinua pitää rangaista.”

    Teijan silmät avautuivat hämmästyksestä suuriksi. Hän rimpuili köysissään, muttei kyennyt pakenemaan Emilin kättä. Tuskan ulvahdukset karkasivat tukahtuneina ilmoille, kun Emilin vahva käsi tanssi Teijan vaaleilla pakaroilla.

    ”Kuri ja järjestys olla pitää”, Emil kuiskasi itkevän Teijan korvaan ja kiskaisi väkipyörästä roikkuvasta nuorasta.

    ”Mhhffp!” Teija kirkaisi tuntiessaan riuhtaisun käsissään.

    ”Odotahan vain, niin saat lisää aihetta päästellä ääniä”, Emil naurahti. Hän kosketti Teijan sykkivää naiseutta. Se oli kostea, halukas. Emil tunsi veren pakkautuvan sisällään. ”Nyt”, hän ajatteli ja työntyi Teijan sisään hitaasti mutta päättäväisesti.

    He saavuttivat hekuman huipun samanaikaisesti.

    Leveästi myhäillen Emil päästi nuoran karkaamaan väkipyörältä. Voipunut Teija vajosi pellavalakanoille. Hän hengitti niin raskaasti, ettei nuorella miehellä enää ollut sydäntä pitää neidon kauniita huulia kapuloituna. Hän vapautti Teijan suun.

    ”Ooh, se oli ihanaa”, kujersi Teija punaisena ja hengästyksissään.

    ”Ihanko totta?” Emil kysyi, olihan tämä hänen ensimmäinen kertansa.

    ”Kyllä”, Teija kuiskasi. ”Haluaisitko sinä kokeilla samaa?”

    Haluaisiko hän? Emil siveli merimiessolmuja, joilla oli sitonut Teijan melko mutkikkaaseen asentoon. Ehkä, ehkäpä… Olla tuon suloisen neidon armoilla, antautua mitä kekseliäimpien rangaistusten ja palkkioiden sarjalle, joita Teijan kädet tarjoaisivat hänen herkimmille ruumiinosilleen.

    ”Ihanaa”, Teija sanoi. ”Nyt, viitsisitkö irrottaa kahleeni, niin käydään asiaan.”

    Jatkuu…

  • Arvio: Dan Brown: Inferno

    Tämä arvostelu sisältää lukuisia juonipaljastuksia, mikä on saavutus sinänsä.

    Joulupukin konttiin lastataan tänäkin vuonna runsaasti kovia paketteja. Yksi kovimmista on keväällä ilmestynyt Dan Brownin Robert Langdon -sarjan neljäs romaani, Inferno. Kaasuputki tutkii nyt, onko kirjasta mihinkään.

    Minä olen Varjo.

    Läpi lohduttoman kaupungin minä pakenen.

    Läpi iankaikkisen vaivan minä karkaan.

    Seikkailu alkaa asiaankuuluvasti sillä, minkä Brown osaa paremmin kuin yksikään toinen kynänheiluttaja: kursiivilla.

    Kyseessä on eräänlainen parenteesi, selittävä sisärakenne. Dan Brown ei ole koskaan luottanut lukijansa kykyyn tehdä johtopäätöksiä itse toiminnasta, vaan sijoittaa kaiken kuvauksen monologiin, jota pakenija kelaa aivoissaan, ellei peräti luennoi ääneen. Ja sitä riittää.

    Inferno on kuulemma saanut innoituksensa Dante Alighierilta. WSOY lainaa maestroa näin:

    Vaikka jo opiskeluaikoinani tutkin Danten runoelmaa, vasta tehdessäni hiljattain tutkimustyötä Firenzessä oivalsin sen nykyaikaan heijastuvan, ajan hammasta uhmaavan vaikutuksen. Minulla on ilo ja kunnia johdattaa uuden romaanini lukijat mystisiin syövereihin koodien, symbolien ja lukemattomien salaisten kulkuväylien maisemiin.

    Romaanin nimi ja kansikuva sisältävät Dante-viittauksen. Sisältö sen sijaan ei. Runoilijan ääntä ei teoksessa kuulla oikeastaan riviäkään. Infernossa Danten ainoaksi osaksi jää vain lainata nokkelille päähenkilöille kuolinnaamiotaan. Mestaririkollinen, jota ”symbologi” Robert Langdon nerokkaasti jäljittää, on kaikeksi onneksi jättänyt jälkeensä tukkukaupalla tuskastuttavan yksinkertaisia, Dante-elämäkertoihin löyhästi liittyviä vihjeitä, jotka tarjoavat yhä uusia tilaisuuksia tutkia maalauksia, joita renessanssimaalarit ovat sutineet Divina Commedian innoittamina.

    Dan Brown on vienyt Langdon-saagaansa kirja kirjalta apokalyptisempään suuntaan. Enkelit ja demonit oli vielä perinteinen trilleri, jossa paaviksi paavin paikalle pyrkivä irlantilaisnousukas suoritti verisen gambiitin, mutta Da Vinci -koodissa koko katolinen kirkko on jo kuvattu Jeesuksen perintöä peitteleväksi sisäkkäisten salaliittojen verkostoksi. Kadonneessa symbolissa loikataan maagisen tieteiskirjallisuuden puolelle ja annetaan ymmärtää vapaamuurareiden pystyvän ylimmällä tasolla manipuloimaan materiaa ajatuksen voimalla.

    Ja Infernossa aiheena on koko ihmiskunnan olemassaoloa uhkaava rutto.

    Johtoteemaan päästään kirjan puolivälissä eikä mistään oikeastaan selviä, miksi kaikki ovat yhtäkkiä täysin varmoja asiasta. Robert Langdon on teoksen alussa herännyt sairaalassa muistinsa menettäneenä ja paennut neuvokkaan ja hyvännäköisen Sienna Brooksin kanssa selittämättömiä hyökkäyksiä, jotka lopulta osoittautuvat tarinan kannalta turhiksi.

    Toimintakohtaukset ovat pitkälti sietämättömän vaikealukuisia sillä professori Langdon on harmilllisen sinnikäs antautumaan vanhojen luentojensa muisteluun keskellä vaarallisinta tohinaa. Yllättävä ominaisuus miehelle, joka on menettänyt muistinsa. Työläintä lukeminen on, kun pakenijat väistelevät salamurhaajaa Palazzo Vecchion vintillä sivu sivun jälkeen.

    Ennen kuin Langdon ehti vastustella, Sienna lähti kipuamaan alas käyttäen alekkaisia tukipuita tikkaina. Hän astui varovasti puukehykselle. Se narahti kerran mutta kesti. Sitten hän alkoi hivuttautua seinän viertä pitkin Langdonin suuntaan kuin korkean talon ulkonevalla reunuksella. Kehys narahti taas.

    Heikoilla jäillä, Langdon ajatteli. Pysy lähellä rantaa.

    Kun kirja etenee, selviää, ettei salamurhaaja ollut salamurhaaja ja että oikeastaan kaikki paitsi yksi henkilö olivat samalla puolella eeppisessä kamppailussa mielipuolista transhumanistigeneetikkoa vastaan.

    Näillä paikkein kirjan sisältö muuttuu takaa-ajojännäristä oudoksi malthusilaiseksi pamfletiksi, jossa paasataan väestönkasvusta ja maailmanlopusta lukuisten taulukoiden voimalla. Jo edellisessä romaanissaan Brown osoitti haluja tutkia ihmisen ei-materiaalista olemassaoloa ja nyt vaikuttaisi siltä, että kirjailija on jo hyvän matkaa Wareborg-todellisuudessa.

    Tarinan loppuratkaisu onkin melko hyytävä ja tuo mieleen Reijo Mäen rasistiset tulevaisuusdystopiat: kaikki menee eikä piisaakaan. Päähenkilöille jää tehtäväksi vain yrittää elää tapahtuneen kanssa. Herkkämielisille kuitenkin lohduksi kerrottakoon, ettei ihmiskunta sentään kuole uuteen mustaan surmaan. Hullun tiedemiehen kehittämä mikrobi tekee aivan toisenlaista tuhoa.

    Kirja on kirjoitettu piinallisen tahmeasti eikä sitä millään jaksaisi lukea pirukaan. Teoksessa on valtavasti Brownille tyypillistä tyhjäkäyntiä, jopa poikkeuksellisen paljon tarinaan mitenkään liittymätöntä kuvailua ja niin typerä juonenkäänne, että sitä hävettää lukea.

    Huonon kirjallisuuden ystäville Kaasuputki suosittelee teosta vilpittömästi, mutta todettakoon tässä jälleen kerran, että Dan Brownin edellinen, Kadonnut symboli, on paljon viihdyttävämmin huono kuin tämänvuotinen uutuus.

    Dan Brown: Inferno
    WSOY
    468 s.
    Suom. Jorma-Veikko Sappinen

  • Se pieni ero

    Suomella ja Ruotsilla on yhteinen historia ja pääpiirteissään maat ovat täsmälleen samanlaiset, mutta viimeiset pari vuosisataa erilläänoloa on tuonut pienet eronsa. Siitä hetkestä, kun sijaishallitsija, ranskalainen marsalkka Bernadotte laskeutui hevosensa selästä Oslossa ja otti vastaan norjalaisten uskollisuudenvalat, ei Ruotsi ole kokenut sodan kauhuja, vaan vaurastunut rauhassa.

    Pohjanlahden itäpuolella kehitys oli ensimmäiset sata vuotta lähes identtinen entisen emämaan kanssa. Etenkin 1860- ja 1870-luvuilla Suomen suuriruhtinaskunta otti melkoisia harppauksia modernisaatiossa. Maahan virtasi ulkomaisia sijoituksia ja edullinen idänkauppa suosi suomalaista teollisuutta. Uskonnonvapauslain kaltaisissa kysymyksissä tsaarille alamainen Itämaa meni jopa Ruotsin edelle.

    Silti suomalaisten ikuinen osa on ollut jakaa keskenään niukkuutta, siinä missä Ruotsin arki on jatkuvaa nissepolkkaa milloin joulukuusen, milloin juhannussalon ympäri. Syytkin ovat selvät: viimeistään itsenäistymisen jälkeen Suomessa valtiovalta on aina halunnut pitää julkisen talouden ja yksityisen kulutuksen mahdollisimman pienenä. Lakipykälät ovat pilkulleen samat kuin Ruotsissa, mutta tulkinta on täysin toisenlainen.

    Hyvä esimerkki on ”skandinaavinen muotoilu”, joka tarkoittaa useimmille samaa. Se on äärimmilleen pelkistettyä ja selkeäpiirteistä designia, jossa on vahva painotus käytettävyydellä. Harvempi ajattelee, että Suomessa pelkistys on kroonisen pääomavajeen, heikon ostovoiman ja uskonnollisesti motivoituneen kulutuskritiikin vuoksi ainoa mahdollinen vaihtoehto, kun taas Ruotsissa kyseessä on pullean keski- ja yläluokan kannalta pelkkä makuasia, estetiikka, kevytmielinen valinta vaihtoehtojen loputtomasta runsaudesta.

    Eräs kaunopuheisimmista tavoista osoittaa Suomen ja Ruotsin identtisten järjestelmien eriseuraisuus on tutkia joulukuun alun kalenteria. Kumpikin maa ja kansa järjestää viikon sisällä suuren banketin. Suomen tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoa seuraa Ruotsin kuninkaan isännöimä Nobel-illallinen. Vuonna 2013 toista näistä tapahtumista ei järjestetty kasarikaakelilla verhoillussa uimahallimiljöössä.

    Ja sitten on tämä prinsessavauvajuttu.

    Voisiko tasavaltalainen jouluvideo näyttää koskaan yhtä hellyttävältä?

    Julhälsning från Haga from Kungahuset on Vimeo.