Dosentti Teppo Eskelinen esitteli klassikoksi muodostuneessa Fifi-blogimerkinnässään vuodelta 2012 suurten eduskunta- ja kuntapuolueiden SDP:n ja Keskustan ”likaisten temppujen osastot”, joiden tehtävänä on keinolla millä hyvänsä tukea tai kasvattaa oman puolueen valta-asemaa ja heikentää kilpailevia puolueita.
Likaisten temppujen osastot eivät ole demareiden ja kepulaisten yksinoikeutta. Luultavasti kaikilla paitsi vihreillä ja perussuomalaisilla sellaiset on. Viimeksi mainituille tätä osastoa on yritetty rakentaa esimerkiksi headhunttaamalla puolueen operatiiviseen yksikköön demaritaustainen ”työmies” Matti Putkonen.
Eräs politiikan sisäpiiriläinen aikoinaan kuiskutteli kapakassa tietävänsä, miksi Putkonen otettiin Perussuomalaisten palkkalistoille. Puheet ”demariäijien” houkuttelemisesta olivat vain savuverho. Varsinainen syy on persujen rahasäiliö: tarvittiin joku, joka osaa jemmata puolueen miljoonat säätiöön, pois poliitikkojen ulottuvilta. Ja sen Putkonen vanhana työväenliikkeen veteraanina taitaa.
Ammattilaispiireissä ymmärretään, että likaisten temppujen osastoa ei saisi päästää puolueen ja äänestäjien rajapintaan kuin tarkan harkinnan jälkeen, jos silloinkaan. Putkonen ei tee poikkeusta. Umpisovinistinen arvomaailma, alatyylinen kielenkäyttö ja messiaskompleksi eivät ole edes populistille toivottavia ominaisuuksia, mikäli kaikki esiintyvät samassa henkilössä.
Työnsä Putkonen toki osaa. Ennen nykyistä pestiään Putkonen työskenteli Metallityöväen liiton viestintäpäällikkönä – lobbarina – asemassa, jossa hän saattoi vapaasti jaella hyväntahdoneleitä toimittajille ja poliitikoille sekä tarpeen vaatiessa ottaa niitä vastaan itsekin. Kaikki tulivat ravituiksi kuin Jeesuksen seuraajat Betsaidan porteilla.
Viestintäpäällikkö oli jo vuonna 1993 oli järjestämässä Paavo Lipposen valintaa SDP:n johtoon. Uuden puheenjohtajan kanssa demarit kehittivät poliittisesti tarkoituksenmukaisen ja sangen henkilöönkäyvän vastakkainasettelun Keskustan kanssa. Esko Ahon porvarihallituksen säikäyttämät duunarit ottivat viholliskuvan vastaan koko sydämestään ja seuraavat kymmenen vuotta olivat demareiden ja Putkosen suurta juhlaa.
Vastapuolen demonisoimisessa Putkonen on taitava. Hänen vahvin perintönsä on lause, joka kreditoidaan alun perin toimittaja Aimo Kairamolle: ”Kepu pettää aina.”
Nykyisessä toimessaan Perussuomalaisissa Matti Putkonen on koko puolueensa tavoin keskittynyt taistelemaan Vihreitä – De Gröna vastaan. Kohde on onnettomasti valittu: se on niin pieni, että se vetää persujakin alaspäin. Vanha sotaratsu alkaa jo luutua.
Suosittu hokema on, että äänestäjällä on lyhyt muisti. Se ei pidä paikkaansa. Äänestäjä muistaa kymmenien vuosien takaisia kupruja niin kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Tämän takia Matti Putkosen suuri elämäntyö keskustalaisten mustamaalaamiseksi on kääntynyt tarkoitustaan vastaan sixpack-hallituksen riitelyn aikana. SDP on heikko. Kokoomuksesta ei ota pirukaan selvää. Perussuomalaiset – no, kinastelkoot he homoseksuaalisuudesta punavihreiden täipuolueiden kanssa. Rajan takana Venäjä tulee hulluksi, talous sakkaa. Keskellä kaaosta ihmiset kääntyvät siltarumpupoliitikkojen puoleen.
Keskustapoliitikot kähmivät. Se on viesti, jonka äänestäjä haluaakin kuulla. Yhä useampi muistaa Putkosen viisauden. Kepu pettää aina. Siihen voi luottaa.
Kuvan rakennukseen on kerääntynyt 1 800 jengiläistä. Kuva: Wikipedia/htm
KAASUPUTKI Helsinki – Kontula
Vajaan kahdentuhannen anarkistin mielenosoitus oli vähällä muuttua mellakaksi eteläisessä Helsingissä. Etukäteen varta vasten koolle kutsutut mielenosoittajat kokoontuivat kruununhakalaiseen edustusasuntoon. Rakennus välittömästi saarrettiin ja eristettiin viranomaisvoimin. Presidentinlinna-nimisessä kiinteistössä mielenosoittajat silminnäkijähavaintojen mukaan nauttivat alkoholia ja tanssivat.
Linnan juhlat 2014 -tapahtuman järjestäjien mukaan mielenosoituksella ei tavoitella mitään erikseen rajattua päämäärää. Mutta tuskin kukaan masinoisi näin suurta aktiota ilman viestiä kansakunnan poliittiselle eliitille.
Mellakkaa ilmeisesti johtaa presidentiksi nimetty vanhempi mieshenkilö sekä tätä huomattavasti nuorempi naisseuralainen. Asiantuntijoiden mukaan liikkeessä onkin piirteitä henkilönpalvonnasta. Kokoontumispaikalla on joidenkin kertomusten mukaan suoritettu outo tervehdysseremonia. Jengin aikeista ei ole tarkkaa tietoa, mutta useat alueen yritykset ovat lisänneet vartiointia täksi yöksi.
Viimeisten tietojen mukaan mielenosoittajien poiskuljetukset ovat nyt alkaneet. Poliisi tarkkailee tilannetta.
Ruoanlaitto on suosittu harrastus nuorten koulutettujen kaupunkilaisten keskuudessa ja jokseenkin välttämätön osa elämää myös Helsingin kantakaupungin ulkopuolella. Voidaan jopa olettaa, että suurin osa maamme aikuisväestöstä on joskus osallistunut ruoanvalmistukseen. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan kokkaaminen on jo muodikkaimmissa kaupunginosissa uhkaamassa vakavasti aiemman ruokatrendin – syömisen – ykkössijaa.
Kaasuputki muuttuu tänään hetkeksi kokkausblogiksi. Valmistamme huomisen itsenäisyyspäivän lounaaksi helpon ja nopean sitruunaisen graavilohipastan. Suosittu ruokalaji on hyvää vauhtia kohoamassa vuoden 2015 blogipastaksi.
Aluksi käydään läpi raaka-aineet, joita tarvitaan. Pastassa käytetään graavi- tai kylmäsavulohta, joten ennen kuin mitään muuta tehdään, on muutettava asumaan kaupunginosaan, jossa on palvelutiskillä varustettu kauppa. Esimerkiksi Kontulaan.
Kalaa tarvitaan yli 200 grammaa. Jos lohi on tarjouksessa, kannattaa tähdätä neljänneskiloon. Lisäksi kaupasta on ostettava sitruuna, sipuli, valkosipuli, tuoretilliä, kermaa tai ruokakermaa, pastaa (tässä tapauksessa gnoccheja) ja tietenkin parmesaania.
Tässä alla vielä lista ainemäärineen:
reilut 200 grammaa graavi- tai kylmäsavulohta
½ sitruunaa
1 sipuli
1–3 valkosipulinkynttä
puoli puskaa tuoretta tilliä
mustapippuria
2 dl kermaa
kuusi desiä/kourallista pastaa
parmesaania
Työvaiheet:
Lohi luultavasti myydään ruodottomina filesiivuina, joten tehtäväksemme jää vain suikaloida tai paloitella lohet. Tekniikka on vapaa, kunhan sormia ei siivuteta sekaan. Kalanpalat lapioidaan järkevän kokoiseen kulhoon ja sekaan puristetaan puolikkaan sitruunan mehu. Todelliset sissit truuttaavat mehut suoraan sitruunanpalasta, mutta meille toistaitoisille toheloille lienee sitruspuristin turvallisempi vaihtoehto. Kaikille luulisi olevan itsestään selvää, että tähän tehtävään välttää mikä hyvänsä kahden euron halpahallipuristin. Annetaan silpun maustua ruoanlaiton ajan.
Keitetään pasta. Tällä kertaa käytämme chocchi-pastaa, jonka mykyt suorastaan sieppaavat ruoan mukaansa lautaselta. Pastaa kauhotaan kattilaan kuusi työmiehen kourallista. Keittoaika on 8–10 minuuttia.
Pastan kiehuessa on hyvin aikaa silputa sipuli ja murskata valkosipulinkynnet. Sanotaan nyt niin, että kolme kynttä on minimi. Oikeastihan valkosipulia ei voi olla liikaa. Sipulisilpun ja -murskan kuullotamme runsaassa öljyssä paistokasarissa tai muuten vain korkealaitaisessa paistinpannussa. (Tässä välissä on syytä vilkaista sitä pastaa, ettei ihan velliksi keity.)
Kipataan kerma sipulisilpun päälle pannuun. Tarkoitukseen voi käyttää yhtä hyvin tavallista kuohukermaa kuin ruokakermaa. Sekoitetaan ja annetaan hautua pienellä lämmöllä 10 minuuttia. Saa hämmentää pari kertaa.
Hautumisen aikana on oivallinen tilaisuus ottaa lasillinen kuohuviiniä ja muistella rintamaveteraanien vuodattamaa uhria isänmaallemme.
Tilli on kauhistuttavan ala-arvostettu mausteyrtti, luultavasti kaikenlaisten koulu- ja 1970-lukutraumojen vuoksi. Annetaan sille nyt viimeinkin jotain arvoa ja silputaan kastikkeeseen ainakin puoli nippua kaupan ruukkutilliä. Saa toki olla mitä tahansa muutakin tuoretilliä, kunhan sitä ammennetaan niin sanoaksemme Porvoon mitalla. Sekaan rouhitaan myllystä mustapippuria niin paljon että ranteisiin sattuu.
Näin valmistunut kermakastike kumotaan keitetyn ja valutetun pastan sekaan.
Ai, niin, siellä pöydän kulmalla on vadillinen sitruunamehussa uineita lohipaloja. Nyt ripottelemme ne pastan sekaan. Muutama lohenripe jätetään erikseen tarjolle pöytään, sillä niillä voidaan koristaa ruoka-annoksia oman maun mukaan.
Annokset tarjoillaan parmesaanin kera. Ruokahifistit raastavat sen palasta, mutta me voimme yhtä hyvin ja heidän kiusakseen käyttää valmisraastetta. Ei sitä eroa huomaa kuitenkaan.
Maittavan ruoan päälle maistuukin sitten Linnan juhlat ja kuppi kuumaa kahvia.
Suomen seuraava pääministeri aikoo lakkauttaa perintöveron ja korvata sen luovutusvoittoverolla. Aikomusta perustellaan perheyritysten sukupolvenvaihdosten vaikeudella, mutta se markkinoidaan kansalle käyttämällä verukkeena mummonmökkien kohtuuttomia verorasituksia. Keskustapuoluetta johtavan miljonääriyrittäjän ja puoluetta rahoittavan Perheyritysten liiton juoni on viestinnällisesti niin täydellinen, että olisi poliittinen itsemurha yrittää vastustaa esitystä.
Hallituksen vakiojäsen, RKP, vaatii samaa. Eikä edes Sauna-Timo ole niin löylynlyömä, että kuvittelisi kokoomuslaisten tämän jälkeen vastustavan lahja- ja perintöveron alentamista tai poistamista.
Perintöverokeskustelu on luonteeltaan hiukan epärehellistä niin kuin verokeskustelu aina. Jyrki Kataisen punavihreä bolševikkihallitus onnistui lukuisten rikkaimmille suotujen verohuojennusten vastapainoksi lisäämään perintöveroihin uuden progressioasteen. Todellisuudessa rima kuitenkin jätettiin melko alas: veroprosentti ei kohoa enää yli 200 000 euron arvoisten perintöosuuksien jälkeen. Eteläsuomalaiset kiinteistöt ja asunto-osakkeet menevät siitä yli leikiten. Verouudistus ei siis ollutkaan suunnattu vauraiden sukuyhtiöiden miljoonaperintöjen tasaamiseksi, vaan vain kuorimaan kermat suurten ikäluokkien keräämästä omaisuusmassasta.
Juha Sipilän avauksen jälkeen jokainen uusmaalainen kuolinpesä synnyttää uusia kannattajia Keskustalle ja Perheyritysten liitolle. Juoni on ilmatiivis. Asettamalla kesämökit ja omakotitalot samalle viivalle Fazerin tai Olvin tapaisten jättiyritysten kanssa verolobbarit pakottavat myös köyhät eläkeläiset ja työttömät taistelemaan perintöruhtinaiden etuoikeuksien puolesta.
Kiistely perintöverosta peittää alleen toisen, paljon syvällisemmän tosiseikan. Suomalaiset eivät millään tavoin kyseenalaista lähiomaisten oikeutta periä yksityisomaisuuksia. Kun perintö mainitaan, kansalainen ajattelee leskeä ja huollettavia lapsia, jotka ovat menettäneet perheen elättäjän, mutta jotka voivat sentään korjata tämän elämäntyön jättämät hedelmät. Hän ajattelee esivanhempiensa omakseen lunastamaa torppaa, jonka kiviset pellot taisteltiin velattomiksi keskellä pulavuosia. Hän ajattelee omaa asuntoaan, kenelle se menee.
Hän ei ajattele pörssiyhtiöiden osakkeita pursuavia holding-yhtiöitä, pulleita rahasto-osuuksia, talouselämän yhteiskunnassa kaikkialle ulottuvaa jumalallista päätösvaltaa, joka säätää rajat demokratialle, vaan ei päinvastoin. Hän ei ajattele omaisuuden riippumattomuutta omistajastaan.
Pohditaanpa perintöjä laajemmin. Miljardien eurojen osakesalkkujen ja niiden suomien hallituspaikkojen automaattinen periytyminen tunnustetulle jälkeläiselle on suomalaisen kuluttajan mielestä aivan normaalia ja hyväksyttävää, mutta valtionpäämiehen muodollisen aseman periytyminen ei.
Suomessa takerrutaan tasavaltalaiseen valtiomuotoon siitä huolimatta, että presidentillä ei ole kuin seremoniallinen rooli. Sitä pidetään edistyksellisempänä kuin ruotsalaista monarkiaa, vaikka siinä kuninkaalla ei ole edes niitä vähiä valtaoikeuksia kuin Suomen presidentillä. Molemmin puolin Pohjanlahtea valtiovaltaa käyttelee parlamentaarisesti muodostettu hallitus ja sitä johtava pääministeri. Kummassakaan maassa äänestäjät eivät voi vaikuttaa hallituksen koostumukseen tai pääministerin henkilöön.
Selväsanaisin ero Suomen ja Ruotsin järjestelmien välillä on se, että ruotsalaiset tietävät kaiken olevan pelissä parlamenttivaaleissa. Suomessa kansalaiset marssivat innokkaimmin uurnille presidentinvaaleissa, joissa valitaan henkilö, jonka vastuulla on poimia biisit Linnan juhlien soittolistalle.
Monarkiaa kritisoidaan sekä Ruotsissa että Suomessa. Ruotsissa syyt ovat sisäpoliittiset tai akateemiset, Suomessa debatti koostuu hennon akateemisen sormiharjoittelun lisäksi kaikkialla vellovasta anakronistisesta hurri- ja herravihasta, tekemättä jääneestä valta-analyysistä, perussuomalais-sosiaalidemokraattisesta ruumiillisen työn palvonnasta ja sanotaan herraviha nyt vielä kerran. Ahvenanmaalaisdemari Igge Holmberg ei jäänyt mitenkään yksinäiseksi huutavan ääneksi korvessa nimiteltyään kruununprinsessaparille syntynyttä Estelle-tytärtä ”loiseksi”. Jokainen suomalainen tietää intuitiivisesti, että kuninkaalliset ovat syntyneet hopealusikka suussa suoraan talonpojan selkänahasta revityn pitopöydän ääreen eikä mikään määrä vihapuhetta heitä vastaan ole tarpeeksi.
Toista se on täällä routaisessa Itämaassa, jossa uuttera ugri syntyy köyhään salotölliin ja luo omaisuutensa omalla ruumiillisella työllään, ei alamaisilta ryövätyillä rahoilla. Tämän omaisuuden perijä joutuu väkisinkin aloittamaan tietysti hiukan helpommissa oloissa ja syömään hummerinsa liinalta, mutta onneksi tasavallan oloissa kootut pääomat sisältävät maagisia ominaisuuksia eivätkä ikinä kadota juuriaan. Kuninkaallinen pääoma on tuhannenkin vuoden kuluttua saatu ”liian helposti” ja ehkä vähän rikollisestikin, kun taas talonpoikaispohjalta ponnistavan yrittäjäsuvun miljardit säilyttävät savupirtin tuoksun vielä Kanaalisaarille rekisteröidyn holding-yhtiön tileillekin siirrettynä.
Monarkiakritiikki saanee taas keväällä uutta potkua, kun länsinaapurissa vihitään prinssi ja hänen pitkäaikainen tyttöystävänsä. Kyseessä on varjonyrkkeily, vallankumousroolipeli, jonka kohde on kaiken vääryyden maskotti. Eihän Ruotsin kuningas ole vastuussa luokkayhteiskunnan ongelmista tai työn ja pääoman ristiriidasta, mutta todellisten syypäiden jahtaaminen on laiskalle vallankumoussoturille liian uuvuttava projekti.
PS. Jos ajattelit avautua kommenttiraidalla tekstin sisältämistä argumentaatiovirheistä, älä. Ne ovat siinä aivan tahallaan.
Joulun kunniaksi Kaasuputki-blogi julkaisee romanttisen jatkokertomuksen ”Tohtorin rakkaus”. Kertomuksessa on aiemmin tapahtunut näin:
Nuori ja hehkeä Corinna sekä leskeksi jäänyt perhelääkäri Emmett W. Heaven olivat käyneet Maine’s Honor Hospitalin ravinto-osaamiskeskuksessa lounaalla. Yksi asia oli johtanut toiseen ja ennen kuin he huomasivatkaan, ystävyys oli syventynyt rakkaudeksi. Eräänä romanttisena iltana he olivat saaneet toisensa tohtorin kotona takkatulen ääressä paksulla karhuntaljalla. Mutta sitten Corinna katosi lähdettyään kaukaiseen El Pason kaupunkiin tapaamaan vanhaa sukulaistaan. Mitä oli tapahtunut? Olivatko villin rajaseudun puoliveriset chicanot ryöstäneet ja raiskanneet siveän 19-vuotiaan? Eikö kelpo lääkärin pieni poika saisikaan uutta äitiä? Mitä ajatteli naapurin vanha ja viisas Ephram?
13. osa
Valtatie 54 halkoi viivasuorana diagonaalina kitukasvuisten aavikkopensaiden täplittämää autiomaata. New Mexicon osavaltio katosi horisonttiin vahvan amerikkalaisvalmisteisen pickupin kiihdyttäessä lievään ylämäkeen. Armottoman ilmaston runtelema kestopäällyste oli murentunut monin paikoin. Etelän osavaltiot olivat säästökuurilla eikä talouden taantuma luvannut parempia aikoja kellekään.
Yön pimeimmällä hetkellä auto ylitti osavaltioiden välisen rajan. Yksinäisen Tähden osavaltio otti vieraan vastaan uneliaasti. Edes kojoottien haukahduksia ei kuulunut, kun pickupin kuski painoi kaasua ennättääkseen päämääräänsä.
Trans-Pecos työntyy ulos Texasin valtavasta osavaltiosta kuin naisen pullea rinta, ja El Pason kaupunki on sen herkkä nänni. Valtatien päätepiste. Kaikkialla vastaan rientävät espanjankieliset kyltit viestittävät tulokkaille, että El Paso–Juárezin kaksoiskaupunki on sielultaan väkevästi meksikolainen.
Pickupin kuljettaja ei antanut kielten sekamelskan häiritä. Vakain käsin hän ohjasi autonsa oikeaan liittymään. Valjussa marraskuisessa aamunkajossa ajoneuvo kaartoi De Soto -hotellin edustalle. Väsynyt mutta kiihkeä ajaja oli perillä. Hänen harmaat silmänsä olivat valvomisesta huolimatta kirkkaat. Leveisiin leukaperiin oli kohonnut tummaa parransänkeä. Silkkisen paidan alla pullistelivat treenatut lihakset. Tohtori Emmett W. Heavenin pitkä etsintä oli päättymässä.
Corinna, oletko täällä? mies ajatteli.
Nojautuessaan hyvin ansaitulle levolleen saastaisen hotellihuoneensa virtsan, siemennesteen ja veren tahrimalle, viimeksi Konfederaation aikoihin pestylle päiväpeitolle Emmett tunsi oudon vihlauksen vasemmassa kiveksessään, siinä samassa, jota Corinna oli heidän lemmenyönään ilkamoiden puraissut. Corinna, hän hätkähti. Tämä on merkki.
Toiveikas jomotus liukeni omille teilleen kuolemanväsyneen lääkärin vaipuessa hiljalleen uneen. Jospa tohtori Heaven vain olisi tiennyt tiukasti sidotun Corinnan huutavan samaan aikaan nimeään ainoastaan kahden korttelin päässä.
Katja Vilkama, Mari Vaattovaara ja Hanna Dhalmann vertailivat vuonna 2013 julkaistussa tutkimuksessaan Helsingin seudun muuttoliikkeen syitä ”maahanmuuttajavaltaisten” (75–89 % asukkaista etnisesti pohjoismaisia) ja muiden, vieläkin valkoisempien alueiden välillä. Työhypoteesina tutkimuksessa käytettiin kansainvälisestä tutkimus- ja lehtikirjoittelusta tuttua ja rasistipiireissä suosittua white flight -teoriaa, jonka mukaan tummaihoisten asukkaiden kertyminen tietylle alueelle saa valkoisen keskiluokan muuttamaan pois.
Tutkimuksessa tultiin datan pohjalta johtopäätökseen, jonka mukaan white flight ei ole totta: Helsingissä ei ole ”kantaväestön pakoa”. Ongelmat tai pikemminkin tutkimuksen kyselykaavakkeen pohjalta sellaisiksi määrittyneet ilmiöt ruokkivat toisiaan, mutta poismuuton varsinaiset syyt ovat useimmiten sangen käytännölliset. Ihmisten asunnontarve vaihtelee elämäntilanteen mukaan eikä se katso kenenkään ihonväriä.
Eli kuten tutkijat toteavat:
Kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa esitetty teoria kantaväestön paosta on kuitenkin sellaisenaan liian yksioikoinen kuvaamaan valikoivan muuttoliikkeen dynamiikkaa pääkaupunkiseudulla. Tuloksemme osoittavat, että tärkein yksittäinen poismuuttosyy liittyy molemmilla aluetyypeillä sopivan asunnon löytymiseen muualta. Lisäksi poismuuttoa suuntaavat vahvasti asuinalueiden sosiaaliseen ympäristöön liittyvät tekijät (erityisesti pyrkimys välttää liiallisia sosiaalisia ongelmia eli niin sanottu ”social flight”).
Helsingin Sanomat sivuutti tutkijoiden johtopäätöksen muitta mutkitta. Nimettömäksi jäänyt pääkirjoitustoimittaja oli sitä mieltä, että Helsingin lähiöt ovat aivan liian täynnä maahanmuuttajia. Ja että asiasta vaietaan, ”hyssytellään”.
On tärkeää, että poliitikot ja virkamiehet saavat päätöstensä pohjaksi tutkittua tietoa Helsingin seudun muuttovirtojen syistä. Hyssyttely ei auta, jos ja kun maahanmuuttajien suuri osuus joillain alueille työntää kantaväestöä muualle.
Pääkirjoituksen takana ei välttämättä ollut – mutta luultavasti oli – toimittaja Annamari Sipilä. Tuolloin pääkirjoitustoimittajana Pohjoismaiden suurimmassa päivälehdessä uurastanut Sipilä tuohtui kirjoituksen herättämistä tyrmistyneistä reaktioista. Hän laati aiheesta pikapikaa raivokkaan puolustuspuheen, jolle hän antoi otsikon: ”Valkoinen pako” on totta, ja asiasta pitää pystyä puhumaan.
Helsingin Sanomain korkeita perinteitä noudattaen Sipilä rakensi tekstin, jossa hän itse on sijoittuvinaan objektiivisesti keskelle kahden melko kuvitteellisen ääripään väliin. Sipilän maailmankaikkeudessa rasistin vastakohta on henkilö, joka ei tunnusta maahanmuuton aiheuttamia mittavia ongelmia. Tärkeimpänä niistä Sipilän mukaan tietenkin saatanallisten hyssyttelijöiden taipumus ”syyllistää” valkoista keskiluokkaa.
Sipilä kirjoittaa:
Tutkimus osoitti, että maahanmuuttajien suhteellisen suuri osuus asuinalueella tai lähikoulussa on jo todellinen – ja ääneen lausuttu – syy muuttaa pois tietyistä lähiöistä. Usein siihen liittyy kyllästyminen alueen sosiaalisiin ongelmiin.
Edellä linkatussa Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkelissa kuitenkin tulos on toisinpäin. ”Sosiaaliset ongelmat” – siis vähävaraisuuden lieveilmiöt – häiritsevät vaurastunutta keskiluokkaa eniten. Tummaihoiset kansalaiset ovat vain yksi osa koko kuviota. Sipilän mukaan maahanmuuttajat silti pikemminkin aiheuttavat sosiaalisia ongelmia. Ja ymmärrämmehän nyt kaikki, että ”maahanmuuttaja” on eufemismi, jolla salonkirasistit kiertävät neekeri-sanan valitettavan epäkorrektiuden.
Lainataanpa lisää vuoden takaista Sipilää. Ollakseen punavihreän mokuttajamedian toimittaja hän toistaa hämmästyttävän papukaijamaisesti maahanmuuttokriitikkojen lempiväittämiä totuuksina. Kolumnin pohjana siteerattu tutkimus jää syrjään:
Suomessa ja Ruotsissa on perinteisesti ajateltu, että sosiaalinen sekoittaminen koituu koko yhteiskunnan parhaaksi. Hollannissa on sen sijaan jo huomattu, että sekoittamisellakin on rajansa.
Kaikista alueista ei saada taloudellisesti, sosiaalisesti ja etnisesti heterogeenisiä, vaikka kuinka yritettäisiin.
Sipilä ei lopeta tähän. Kuunnelkaa kuinka maailman pienin viulu säestää etabloituneen toimittajan maanvyörymäistä uhriutumista:
Professori Vaattovaaran mukaan Helsingin seudun alueiden eriytyminen jatkuu, jos keskiluokkaa ei aleta ottaa tosissaan. Juuri keskiluokan halut ja unelmat vaikuttavat olennaisesti muuttovirtoihin.
Nyt tiedetään, että keskiluokka välttää tietynlaisia lähiöitä. Keskiluokkaa ei saa syyllistää tästä.
Emme voi tietää, mistä Annamari Sipilä on saanut päähänsä, että keskiluokkaa jotenkin sorrettaisiin tai mikä on hänen nimimerkkinsä Hommaforumilla, mutta meidän kaikkien iloksi ja tyydytykseksi hän ei jäänyt loikoilemaan loukkaantuneen porvari-identiteettinsä runnelluille laakereille. Lontoon-kirjeenvaihtajaksi keväällä 2014 nimetty Sipilä näet kynäili joulukuun ensimmäisenä päivänä niin mojovan rakkauskirjeen neokonservatismille, että Matti Apunenkin saattoi joutua vaihtamaan puhtaat alushousut sen luettuaan.
Toimittajan luokkatietoisuus on ylevöitynyt nopeassa tahdissa hänen päästyään pois hyvinvointivaltion holhoavasta sylistä. Lontoossa kukaan ei moiti keskiluokkaa. Toryjen ja ”uuden labourin” synnyttämässä armottomassa kilpailuyhteiskunnassa maahanmuuttajat eivät todellakaan löhöile passivoivan sosiaaliturvan varassa, vaan nääntyvät nälkään työnsä ääressä. Sipilälle tämä on valkoisen naisen paratiisi. Hän pääsee pesulaan vuorokauden ympäri:
Työ ei lopu tekemällä. Jos yksi liikeyritys kaatuu, tilalla on pian toinen. Työvoiman tarjonta ei tyrehdy, sillä Britanniaan virtaa jatkuvasti lisää työhaluista ja -kykyistä väkeä. Tulijat eivät kysele vapaapäivien perään.
Kuluttajan kannalta tilanne on tietysti ihanteellinen. Matalapalkka-alan työntekijä on sen sijaan pinteessä, jos ei pääse urapolulla eteenpäin. Palkka ei välttämättä riitä elämiseen suurkaupungissa, ei vaikka tekisi useaa työtä.
Tosin tämä autuuden ja onnen aika saattaa olla kohta takanapäin. Sipilän suunnattomaksi murheeksi pääministeri David Cameron on ehdotellut maahanmuuton hillitsemistä julkisten palveluiden turvaamiseksi ja kouluttamattomien brittityöläisten suojelemiseksi. Tilanteessa, jossa alimmat palkat eivät ihonväriin katsomatta enää kohoa elinkelpoiselle tasolle.
Ei ihme, että myös Timo Soini rakastaa juuri brittikonservatiiveja.
Annamari Sipilän ihmeellisessä kolumnissa edetään sumuisilta saarilta äkkiä Suomeen, tuohon kurjistuvien maahanmuuttajalähiöiden ja lannistetun keskiluokan maahan. Sipilä lainaa vapaasti Cameronia ja toteaa, että maahanmuuttajien tunku on kunniaksi maalle – mutta…
Huolissaan pitäisi olla sen sijaan Suomesta. Miksi helsinkiläinen pesula menee viideltä kiinni, ja heinäkuussa koko kuukaudeksi? Miksi Suomi ei houkuttele maahanmuuttajia, jotka puskisivat töitä ja vilkastuttaisivat taloutta? Mikä meissä on vikana?
Kunpa maahanmuuttajat muistaisivat meitäkin. Tulijat ovat mittari. Tulijoiden jono kertoo, että maalla on tulevaisuus.
Ne pahuksen maahanmuuttajat. Miksi ne eivät tee töitä, jolla ei tule toimeen? Miksi ne perkeleet eivät palvele Annamari Sipilää ja muuta vitivalkoista keskiluokkaa? Kengänkiillottajista on huutava pula. Aivan kuin Sipilä antaisi ymmärtää, että Suomella on maahanmuuttajaongelma. Että maahamme on tullut aivan vääränlaisia – vääränvärisiä? – ulkomaalaisia, jotka makoilevat kontulalaiskaksiossa sosiaalivirastolta saatujen viisisatasten päällä karkottamassa supisuomalaisia lähiöasukkaita vuokra-asunnoistaan. Ja ovatpa vielä kiittämättömiäkin.
Sipilä haaveilee Suomesta, jossa tuloerojen tasaaminen on kannattamattomana lopetettu ja hyvä maahanmuuttaja palvelee suomalaista isäntäänsä ja emäntäänsä auliisti kuin koira. Kun kiitollinen ulkomaalainen ei enää kykene työhön, menköön nääntymään leipäjonoon, odottaahan ovella luvuton määrä toisia samanlaisia. Siinä olisi maa, jolla on tulevaisuus.
Hiukan harmillisesti Sipilä jättää kolumnissaan kertomatta, mistä se pulska keskiluokka tähän nälkäpalkalla hanttihommiinsa takertuvien työläisten maailmaan saadaan. Sanomatalosta, kukaties?
PS. Samasta teemasta oli juttua jo vuonna 2013, mutta kertaus on opintojen äiti.
Eduskunta kumosi lakivaliokunnan esityksen, joka mukaan kansalaisaloitetta tasa-arvoiseksi avioliittolaiksi ei oteta käsittelyyn. Nyt lain valmistelu etenee suureen valiokuntaan, joka tiedetään jo entuudestaan myötämieliseksi lakimuutokselle. Tämän jälkeen lakiesitys tuodaan istuntosaliin ensimmäiseen käsittelyyn, jossa kansanedustajat tekevät siihen muutosesityksensä, ja toiseen käsittelyyn, jossa asiasta äänestetään.
Perjantaisen 105–92-tuloksen perusteella on melko selvää, että tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksytään ennen vaalikauden päättymistä.
Kyseessä on hyvin pienitöinen pätkä lakitekstiä. Sen muuttaminen ei edellytä veronkorotuksia tai lainanottoa. Viranomaisen ei tarvitse ostaa uusia laitteita tai palkata työntekijöitä. Kenenkään ei tarvitse muuttaa mitään elämässään sen takia. Kenenkään ei ole pakko mennä naimisiin, mutta yhä useammalle se on nyt mahdollista. Muutokset eivät ota kantaa avioliiton tarkoitukseen saati sen uskonnollisiin merkityksiin.
Pohjapaperiksi otetussa kansalaisaloitteessa on kourallinen konkreettisia sanamuutoksia nykyiseen lakiin. Lain muotoilusta poistetaan maininnat ”miehestä ja naisesta”, ja korvataan ne vain henkilöillä. Adoptio-oikeus muutetaan vastaamaan nykyisten avioparien oikeuksia. Puolisot voivat ottaa toistensa sukunimet.
On myös muutamia itsestäänselvyyksiä, joihin uusi laki vaikuttaa. Nykymallisessa miehen ja naisen avioliitossa mies oletetaan automaattisesti pariskunnalle syntyvän lapsen isäksi – täysin siitä riippumatta, kuka lapsen on oikeasti siittänyt. Ymmärrettävistä syistä isyysolettamasta on tingittävä naisparien avioliitoissa. Miesparit eivät voisi lapsia tehdäkään.
Uusi laki korjaa lisäksi erään transsukupuolisten henkilöiden catch-22-tilanteen. Naimisissa oleva henkilö ei saa uutta, korjattua sukupuoltaan juridisesti vahvistetuksi niin kauan kuin hän on aviosuhteessa.
Muuten toki transihmisten asema pysyy ongelmallisena – Suomi kuuluu niihin maihin, joissa sukupuolen korjaaminen edellyttää todistetun sterilisaation. (Translain uudistusta kiirehtivän vetoomuksen voi käydä täyttämässä täällä: https://www.amnesty.fi/vetoomukset/translakiuudistus-vaarassa/)
Sukupuolimoraaliselta kannalta tarkasteltuna tasa-arvoinen avioliittolaki on suuri edistysaskel konservatiivien tavoitteille. Uuden lain myötä yhä useammat homo- ja biseksuaalit sitoutuvat yhteen rakkaussuhteeseen loppuelämäkseen. Sukupuolinen holtittomuus vähenee. Vesa-Matti Saarakkalan kaltaisten salskeiden nuorukaisten ei tarvitse enää torjua lemmenkipeiden homomiesten lähentelyitä uimahallien suihkutiloissa. Yksiavioiseen suhteeseen valat vannoen lupautuneet ihmiset kun eivät promiskuiteettiin sorru edes viekoittelevan perussuomalaismiehen silmäniskuista.
Tasa-arvoinen avioliittolaki vahvistaa ennen kaikkea perheen asemaa yhteiskunnan perusyksikkönä.
Lakialoitteen hyväksyminen on silti johtanut joihinkin käsittämättömiin reaktioihin. Erityisen hanakasti on jälleen kerran erottu kirkosta. Syy jää tuntemattomaksi, sillä kaikella käytettävissä olevalla järjellä ajateltuna samaa sukupuolta olevien avio-oikeus ei ota mitään keneltäkään pois, ja joka tapauksessa maallisella avioliittolailla ei ole mitään tekemistä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanssa.
Maassa maan tavalla, sanoo sananlasku. Koska häät ja avioliitto kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin, ei siis ole meidän pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa niistä säädöksiä ja määräyksiä. Jokainen kaupunki ja maa noudattakoon omaa käytäntöään ja totuttuja tapoja. Jotkut vievät morsiamen kirkkoon kahdesti, illalla ja aamulla, toiset vain kerran. Jossakin morsiuspari kuulutetaan avioliittoon saarnastuolista pari kolme viikkoa etukäteen luetulla kuulutuksella. Antaa ruhtinaan ja raadin järjestää semmoiset asiat kuten haluavat, minulle ne eivät kuulu.
Yksi kirkosta eroamisen syyksi ilmoitettu peruste on ollut arkkipiispa Kari Mäkisen pohdiskelu tasa-arvoisen avioliittolain hyväksymisen tai hylkäämisen mahdollisista seurauksista kirkon kannalta. Facebook-statuksessaan arkkipiispa otti samalla hyvin maltillisesti kantaa lain puolesta. Taustalla oli vankka kristillinen etiikka:
Riippumatta siitä, minkä päätöksen eduskunta nyt tekee ja millaista polkua kirkko tulee kulkemaan, sateenkaariparien ja -perheiden puolustaminen on tärkeää. Se ei minulle ole mielipidekysymys. Se on kristillisen uskon pohjalta nouseva kysymys ihmisarvosta.
Mutta ylihurskas kirkkokansa on kyvytön ajattelemaan mitään muuta kuin panemista. Useat jyrkän linjan uskovaiset menettivät loputkin pidäkkeet, kun jopa arkkipiispa muodosti seksuaalieettisen kannan, joka ei tuominnut kaikkia sodomiitteja jalkapuuhun.
Valitettavasti kansalaiset ovat sattuneet unohtamaan muutamia tosiseikkoja:
Homoseksuaalisuus on ollut Suomessa sallittua 43 vuotta.
Homoseksuaalisuutta ei ole pidetty sairautena 33 vuoteen.
Homoseksuaaliset parit ovat voineet virallistaa parisuhteensa jo 12 vuoden ajan.
Homoseksuaalisuutta ei ole siis ”hyväksytty” nyt sen enempää kirkossa kuin eduskunnassakaan, sillä homous on ollut osa laillista yhteiskuntaamme jo kauan Urho Kekkosen ajoista asti. Homoseksuaalisuus sinänsä on ollut keskuudessamme aina, se ei ole mikään muoti-ilmiö. Se on luonnollisempaa kuin avioliitto. Eläinkunnassa homoutta on havaittu 1 500 lajilla, homofobiaa ei muilla kuin ihmisillä.
Jos siis luontoa käytetään perusteluna, homouden vastustaminen on luomisjärjestyksen itsensä vastustamista.
Nyt olemme tilanteessa, jossa ”homorummutuksesta” keuhkoavat ääriheterot ovat vuodesta toiseen täyttäneet lehtien sivut ja nettifoorumit käsittämättömällä määrällä seksifantasioita miesten välisistä anaaliyhdynnöistä. He louskuttavat kiimaisia leukojaan eläimiin– ja lapsiinsekaantumisesta paljastaen itsestään ehkä enemmän kuin oli tarkoitus. Vastapuoli ei ole mitään siihen suuntaan ikinä edes vihjannut, onhan kyseessä oikeusperiaate eivätkä mitkään bakkanaalit.
Syvimmälle peräsuoleen on tiensä kairannut James Hirvisaari, joka tekee uudelleenvalinnastaan aina vain haastavampaa hämäläisille kannattajilleen.
Näiden anaalifiksaatiosta kärsivien heteroiden ansiosta ihmiset ensi kertaa eroavat kirkosta siksi, että sen ylipaimen on pitänyt avioliittoa hyvänä vaihtoehtona vapaille seksisuhteille. O tempora, o mores.
PS. Ensimmäinen adventtisunnuntai 30.11. aloitti uuden kirkkovuoden. Sen kunniaksi voi vaikkapa liittyä kirkkoon.
Helsingin alueella käväisi syksyllä rikosaalto. Tekijöiksi osoittautui joukko nuoria miehenalkuja. Ikä ja sukupuoli kannattaa panna merkille.
Koska poliisin rikostiedotteissa oli jo aiemmin mainittu kiinniotetuiksi yhtäällä neljä ja toisaalla kolme ”ulkomaalaistaustaista” alaikäistä epäiltyä, mediassa riemastuttiin. Nyt saatiin stadiin kertaheitolla kaikki Pariisin palavat lähiöt.
Asia on selvä: monikymmenpäinen huligaanijoukkio mellastaa juuri tällä hetkellä pitkin laitakaupungin slummeja kuin pahimmassa 1980-luvun tulevaisuusdystopiassa. Betonierämaassa on kaikkien sota kaikkia vastaan. Asemalla soitellaan ja svengaillaan.
Erityisen innokkaita toimittajat ja kansalaisjournalistit ovat olleet mahdollisesta kytköksestä ”knockout gameen” – kuvittelliseen katutappeluharrastukseen, joka keksittiin yhdysvaltalaismediassa noin kaksikymmentä vuotta sitten. Mehevien otsikoiden laatimista ei ole annettu häiritä senkään, että järjestelmällistä pelaamista ei ole todettu missään, ei Yhdysvalloissa, saati Suomessa. Ilmiöstä alettiin pitkästä aikaa kohkata rapakon takana viime syksynä eikä tarvitse olla mikään tietokoneaivo päätelläkseen, että sieltä se saatiin myös suomalaisiin joukkoviestimiin. Mikäli lajin lyhyt historia kiinnostaa, kannattaa katsoa Jon StewartinThe Daily Show’nkatkelma vuoden takaa. Suosittu toimittaja murskaa koko käsitteen melko huolellisesti. (Video saattaa vaatia geosuojauksen kiertämisen esimerkiksi Hola-selainlaajennuksella.)
Suhtautuminen asiaan vaihtelee sen mukaan, miten katujengin käsite ymmärretään eri puolilla. Herkempien kansalaisten keskuudessa katujengillä tarkoitetaan mitä tahansa yli kahden alle 35-vuotiaan miehen oleskelua samalla tieosuudella. Poliisin mukaan katujengissä kuitenkin on kyse ryhmästä, jolla on selkeä johtaja ja taloudellinen hyötymistarkoitus. Ja juuri tämänkaltaisia organisoituja jengejä ei Helsingissä juuri nyt satu olemaan.
Poliisi julkaisikin netissä kainon pyynnön, että ihmiset malttaisivat jättää asian selvittämisen viranomaisille – etenkin kun homma on jo hoidossa. Poliisi on ottanut kiinni parikymmentä sakilaista ja käräjäoikeus on vanginnut pääpukarit.
Kadut ovat rauhoittuneet – mutta netissä öyhötys vasta alkoi.
Ei perkele, ne tosiaan pelaa pesäpalloa
Kukaan ei usko poliisia. Tietenkin viranomainen valehtelee. Oikeuspoliittinen yhdistys Demla tai jokin muu Suomea kulissien takana johtava ”mokuklusteri” on vaientanut lainvalvojat. Kuten aiemminkin on todettu, perussuomalaiseen liikkeeseen sisältyy todella vahva uhrimentaliteetti ja usko valtiollisiin salaliittoihin.
Suomen kansa tai ainakin sellaiseksi itseään kuvitteleva sekopäälauma päätti yhtenä miehenä ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Facebookiin perustettiin oikopäätä Katupartio suomalaisten turvaksi -ryhmä, joka ilmoittaa torjuvansa pahoinpitelyitä pahoinpitelemällä ihmisiä pesäpallomailoin. Toistaiseksi uho on jäänyt pelkän vihapuheen tasolle.
Perussuomalaisen puolueen todellisuuspakoisinta laitaa edustava Suomen Sisu innostui myös mahdollisuudesta päästä aloittamaan pitkästä aikaa ruskeiden ihmisten hakkaaminen. Eli kuten kansanedustaja Olli Immonen (PS) hehkuttaa: ”Mikäli viranomaisilla ei ole halua tai resursseja huolehtia kansalaistensa turvallisuudesta, Suomen Sisu on järjestönä valmis käynnistämään katupartioinnin uudelleen alueilla, joissa ongelmia ilmenee.”
Immosen ystävät Kansallisessa Vastarintaliikkeessä ottivat askelen pidemmälle ja jalkautuivat useana päivänä mitä fyysisimmin Helsingin kaduille. Äärioikeistolaiset törmäsivät pariinotteeseen itse määrittelemiinsä ”vasemmistolaisiin” sekä lopulta tietenkin poliisiin, joka olikin jo ehtinyt tiedottaa olevansa huolissaan rikollisesta toiminnasta ja lukuisista pahoinpitelyistä tunnettujen jengiläisten partiotoiminnasta.
Tässä välissä onkin hyvä muistella, miten äärioikeistossa järkytyttiin luvattomista järjestyksenvalvojista Jyväskylän kirjastossa tammikuussa 2013. Tuolloin Kansallisen Vastarinnan puukonheiluttajia vastassa olivat paikalliset vapaaehtoiset, mistä nousikin melkoinen häly. Siksi on jopa yllättävää, että lisensoimaton katupartiointi nähdään isänmaanpuolustajien riveissä aivan normaalina vapaa-ajan harrastuksena.
Onneksi perussuomalaiset eivät hallitse b- ja g-kirjaimia
Kaikki ITE-poliisit eivät kuitenkaan ryntää aivan arpapelillä etsimään syksyisen Helsingin tyhjiltä kaduilta hakattavaa, vaan konsultoivat ensin netissä kiertävää nimilistaa.
Nimilistaa? Kyllä. Murha.infolta liikkeelle lähtenyt nimi- ja yhteystietoluettelo kiertää ympäri sosiaalista mediaa. Huolestuneet perheenisät puolustelevat henkilötietojen laitonta levittelyä ja mahdollisia opettavaisia pahoinpitelyjä sillä, että tuskinpa nämäkään nimet olisivat listalla, jos olisivat aivan syyttömiä. Tai että mitäs pyörivät rikollisten seurassa. Tai mitä nyt milloinkin. Pääasia, että aikuiset miehet tuntevat vetoa teinipoikien koskettamiseen ja ovat valmiit perustelemaan fantasiansa millä tahansa tekosyyllä.
(Murha.infon keskustelua aiheesta ei tähän linkata. Eve Hietamies on kirjoittanut nimilistaterrorismista mainion tekstin Apuun jo helmikuussa 2013. Kannattaa lukea.)
Minäkö tyhmä, nyt en ymmärrä
Ylivoimaisesti eniten kostonhimoisia kansalaisia kismittää se, että poliisi ja sosiaali- sekä nuorisotyöntekijät ovat halukkaita ”ymmärtämään” alaikäisiä rikollisia. Kun Helsingin nuorisotoimen johtaja Tommi Laitio ja komisario Tuomo Lottakäyvät läpi ilmiön syitä aivan asiallisesti, uutisen kommenttiraita täyttyy sapekkaasta palautteesta, jossa vihaansa tukehtuvat rasistit vaativat vääräuskoisten kivitystuomiota. Ei jengiytymistä saa selittää!
Eräs huikeimmista vihanpurskeista tulee vähemmän yllättävästi Muutos 2011 -nimisen räikeästi ulkomaalaisvastaisen puolueen puheenjohtajalta. Jari Leino lainaa blogimerkinnässään kaikkia vihaamiaan ”suvaitsijoita” ja yltyy vainoharhaisessa raivossaan vaahtoamaan tavalla, joka on syytä lainata tähän kokonaisuudessaan:
Nyt alkaa olla liian myöhäistä. Suomalaisiin kohdistuva kansanmurha on jo alkanut.
Ei se murhilla ala. Se alkaa pikkuhiljaa näin. Tämänkertaiset mamujengit herättävät aikansa kohua, ehkä pari päivää. Sitten asia haudataan ja unohdetaan. Vuosien kuluessa vastaavia tapauksia tulee lisää. Lukemattomia. Suomalaislapset tottuvat siihen, että heidän elinympäristössään on agressiivisia mamujengejä, jotka pahoinpitelevät heitä kenenkään puuttumatta asiaan. Suomalaislapset väistävät ja suvaitsevat ja pyytävät anteeksi.
Pikku hiljaa kansanmurha etenee. Kunnes suomalaislapsilla ei ole enää paikkaa tässä maassa. Kunnes suomalaisia ei enää ole.
Kaikkein pahinta on, että tämän kaiken ovat Suomen vallanpitäjät tehneet aivan tarkoituksella. Juuri ne ihmiset, jotka on valittu tai nimitetty tehtäviin, joissa heidän olisi pitänyt ajaa suomalaisten etua ovat saaneet toiminnallaan aikaan tilanteen, joka johtaa vääjäämättä suomalaisten kansanmurhaan.
Näin siis ajattelee eduskuntapuolueen puheenjohtaja.
Poliisi valehtelee aina, ellei satu olemaan kansanedustaja
Poliitikot eivät ole yksin suoltaneet nettiin ymmärtämisvastaista viestiään. Loimaa Bisonsin ”Godfather”, vedonlyöntimannekiini Aleksi Valavuori, päätti tulla ulos sekä blogissaan että 12 592 Facebook-seuraajalleen perinteisenä ”en ole rasisti, mutta” -rasistina. Perussuomalaista poliisikansanedustaja Tom Packalénia ylistävässä kirjoituksessa ammennetaan faktoja lööppipohjalta ja perustellaan ne hompanssilogiikalla. Ja koska siis kyseessä ei ole rasismi, Valavuoren eriväriset ystävät valjastetaan puolustamaan äärioikeistolaista koripallomanageria:
Tämä ei ole millään tavoin rasistinen kirjoitus. Rakastan monikulttuurillisuutta ja olen toiminut monikulttuurillisessa ympäristössä niin kauan kuin muistan. Ystävä- ja tuttavapiirini koostuu lukemattomista erilaisista kulttuureista.
Valavuori on lietsonut itsensä ristiretkeläisen pyhään vihaan. Hänelle Packalénin Puheenvuoro-blogimerkintä on totuus, jota salakavalat monikulturistit hyssyttelevät. Kun ex-poliisi kertoo tiedotusohjeesta, jonka perusteella epäiltyjen etnisiä tunnusmerkkejä ei sopinut julkaista, Valavuori on jo täysin vakuuttunut siitä, että rasismilla tarkoitetaan sitä, että muutaman tuhannen hengen vähemmistö sortaa muutaman miljoonan hengen enemmistöä.
Mikä on harmi, sillä sekä Packalén että Valavuori olisivat voineet tehdä niin kuin Nyt-liitteen toimittaja. 16. lokakuuta päivätyssä artikkelissa asiat avataan lainaamalla poliisin viestintäohjetta:
Epäillyn nimeä tai kuvaa ei normaalisti anneta julkisuuteen eikä poliisin pidä antaa asianosaisista esim. yksityiselämää, terveydentilaa tai etnistä taustaa koskevia tietoja, ellei niiden julkaisemisella ole oleellista merkitystä jutun tutkinnalle.
Erityisen visusti epäillyn henkilöllisyyden paljastamiseen johtavia tietoja vahditaan silloin, kun asiaan liittyy alaikäisiä. Kuten sattumalta juuri nyt.
Kulttuuri söi kotitehtäväni
Mutta eipä anneta hyvien käytöstapojen ja lastensuojelun häiritä Valavuorta, joka tunnustautuu ennen kaikkea kulttuurirasistiksi. Hänen maailmankuvassaan ”kulttuurit” ovat ilmatiiviitä, perintötekijöiden tavoin lähes muuttumattomia ominaisuuksia, jotka kaatavat tieltään kaiken yksilöllisen vaihtelun. Tämä ei tietenkään koske ulkomailta Suomeen tuotua koripallokulttuuria, vaan jotain muuta. Jotain, johon liittyy käsittämätön ”hama tappi”:
Annan teille yhden selkeän neuvon, jonka jopa perussuomalainen peruskoululainenkin ymmärtää. Olisiko jo vihdoin aika ymmärtää se tosiasia, että ihan kaikki kulttuurit eivät yksinkertaisesti pysty toimimaan sopuisasti toisten kulttuurien joukossa. Voimme toki yrittää tätä hamaan tappiin asti, mutta me, tai edes meistä seuraava sukupolvi ei tule näkemään yhteiskuntaa, jossa kaikki kulttuurit elävät sulassa sovussa keskenään. Olen pahoillani, jos pilasin nyt jonkun illuusion.
Ymmärtämisen aika on ohi, väkivalta on ratkaisu. Eikä nyrkki katso ihonväriä.
Hei, me ymmärretään
Tulitukea äärimielipiteille saadaan vaihtoehtoisessa todellisuudessa pyöritetyltä Hommaforumilta. Yli 80 sivua pitkässä selkääntaputteluketjussa ”katujengeille” ei ole tarjolla edes leikkimielistä ymmärtämistä. Epäillyt ja kaikki muutkin toivotetaan ensimmäisellä lennolla ulos synnyinmaastaan, ovathan he syyllistyneet ihonväriin.
Valavuoren ja muiden kostonhimoisten rauhaanpakottajien syvällinen inho ymmärtämistä kohtaan on sikäli vittumainen tunne, että se näyttäisi koskevan ainoastaan tiettyä uskontoa tai kansallisuutta edustavia rikollisia – tai ihan vain näiden liepeillä tepastelevia sivullisia.
Mikäli syyllinen näyttää tutummalta, kaikki ymmärryshanat aukeavat.
23. heinäkuuta 2011 Aamulehdessä julkaistiin koskettava kirjoitus suomalaisten koulusurmaajien ja 77 murhasta elinkautiseen vankeuteen tuomitun norjalaisterroristi Anders Breivikin pahoinvoinnin syistä.
Toimittaja Markus Määttänen päätyi arviossaan siihen, että valkohipiäisiä massamurhaajia yhdistää halipula. Sekä kouluampumiset että Utøyan joukkomurha olisivat voineet olla estettävissä, jos vain pojille olisi ajoissa lohjennut pillua. Seksineuvos Henry Laasanen komppasi mielipidettä omilla uutisnostoillaan seuraavana keväänä.
Koko kansakunnalle täysin tuntematon muusikko Julius Sarisalmi hyppäsi isojen poikien naisvihajunaan tämän vuoden kesäkuussa Etelä-Suomen Sanomissa julkaistussa henkilökuvassa, jossa hän arveli oman pitkäksi venähtäneen poikuutensa ajaneen hänet masennukseen sekä päihdekierteeseen ja lähes tehneen hänestä kouluampujan. Toimittaja ei epäile lainkaan, olihan aivan vastikään Kaliforniassa tehty värkkiään säästelleistä naisista johtuva murhasarja.
Toisin sanoen murhaajien motiiveja ollaan valmiit ymmärtämään hyvinkin pitkälle, kun vain sopivat kriteerit täyttyvät.
Miksi samaa diagnoosia ei ole vielä tehty puistoissamme holtittomasti mellastavien jenginuorten väkivallasta? Luulisihan näidenkin kohupahoinpitelyiden loppuvan kuin seinään, jos hameväen edustajat ymmärtäisivät vastuunsa ja ryhtyisivät harjoittamaan suopean tyttöystävän roolia.
Vartioiduissa kauppakeskuksissa tapetaan enemmän ihmisiä kuin avoimissa ostoskeskuksissa
Koulusurmien lisäksi Suomessa on tehty muutamia huomattavan julkisia massamurhia. Vuonna 2002 tehtiin Vantaalla Kauppakeskus Myyrmannissa itsemurhapommi-isku, jossa kuoli seitsemän ja haavoittui 80 ihmistä. Seitsemän vuotta myöhemmin Espoossa Kauppakeskus Sellossa kuoli kuusi henkeä * – syyllinen itse mukana – ammuskelussa.
Vertailua vaikeuttaa hiukan se, että Myyrmannin räjähdykselle ei ole osoitettu perustelua, kun taas Sellon ammuskelijalla oli rikosrekisteri ja mustasukkainen kostomotiivi. Suomalaisyleisön antamassa palautteessa kahden kauppakeskussurmaajan eroavaisuudet kuitenkin syntyivät aivan muualla ja paisuvat sekä äärettömiksi että lopullisiksi.
Myyrmannin pommin rakensi ja räjäytti suomalaissukuinen Petri Gerdt. Sellossa ammuskeli Ibrahim Shkupolli, kosovolainen albaanimies. Mediassa ja nettikeskusteluissa Gerdtistä maalattiin alusta alkaen kuvaa ujona ja hiljaisena koulukiusattuna pojanrassukkana siinä, missä Shkupolli tiedettiin jihadia toteuttavaksi kunniamurhaajaksi.
Sama narratiivi on sittemmin toistunut kaikissa surma- ja pahoinpitelyuutisissa:
Suomalainen nuorimies on koulukiusattu, ujo neitsyt, joka virran viemän ajopuuna vain joutuu tilanteeseen, jossa hänen on pakko tappaa lukuisia sivullisia. Koululaitos ei tee mitään kiusaamiselle ja mielenterveyspalveluita ei anneta.
Islaminuskoinen maahanmuuttaja tai tämän jälkikasvu on uskontonsa aivopesemä puskaraiskaaja, jolla on geneettinen taipumus toteuttaa näitä impulsseja. Maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunut.
Mielenkiintoisinta näissä ennakkoluuloissa on se, että vaikka molempia pidetään jollain tasolla väistämättömyyksinä – koulukiusattu peräkammarinpoika ja islaminuskoinen maahanmuuttaja on predestinoitu tekemään joukkosurmia – vain muslimimiehiä pidetään uhkana. Saivarteluun taipuvainen henkilö voisi tässä melkein jo kysyä, miksi Aleksi Valavuori ei kiihota kansaa vihaamaan valkoihoisia sinkkunörttipoikia.
Ampuja oli toisen polven koulukiusattu
Sisäministeriön käyttöön laaditussa muistiossa vuodelta 2012 käydään läpi kahdeksan suomalaisnuorten tekemää tai yrittämää joukkosurmaa vuosina 1989–2012. Toistuva motiivi on ”ihmisviha” ja kosto yhteiskunnalle tai kiusaajille. Koulunsa kiltisti käyneet ugrit ovat yhteiskunnalle yhtäkkiä suurempi uhka kuin sepitteellisessä Itä-Helsingissä melskaavat ”toisen polven maahanmuuttajat”.
Ennen kuin kuitenkaan käymme lahtamaan nörttejä, on hyvä lainata Perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-ahonviisaita sanoja:
Riippumatta siitä, mitä mieltä itse kukin näistä kysymyksistä on, hyveenä ja tavoitteena voitaneen pitää sitä, ettei laajoja ihmisjoukkoja koskevia ja kauaskantoisia päätöksiä tehtäisi paniikissa ja kiihtymyksen tilassa, kuten arvoisalla pääministerillämme valitettavasti on tapana. Ja sitten, kun ollaan rauhoituttu, pyrittäisiin tekemään päätöksiä, jotka noudattavat suurimman hyödyn ja vähäisimmän haitan periaatetta. Ettei vain puuhasteltaisi ja tehtäisi jotain näyttävää näön vuoksi.
Suomen Vastarintaliike/Kansallinen Vastarinta ja Finnish Defence League ovat kaksi erillistä järjestöä. SVL/KV:n taustalla on ruotsalainen Svenska Motståndsrörelsen, kun taas FDL:n emoyhteistö on englantilainen English Defence League.
Kauppakeskus Sellon ammuskelussa kuoli neljä henkeä. Kaksi muuta ampuja mukaanluettuna kuolivat muualla.
Suosittu hokema on, että vasemmisto–oikeisto-jako on ”vanhanaikainen” ja että nyt poliittinen valinta on tehtävä arvoakselilla liberaali–konservatiivi. Puhe on tietenkin puppua, sillä pääomavalta ei ole kadonnut minnekään, vaikka työväenliike onkin monissa maissa onnistunut kiristämään palkansaajille jonkinlaisia etuja tai rakentamaan maltillisen porvariston kanssa demokraattisia ja kansantaloudellisia tasausmekanismeja, joilla omistamattoman luokan asemaa voidaan parantaa.
Tämä ei silti tarkoita, ettei liberaali–konservatiivi-jakoa voisi sovitella politiikkaan. Se on yksi akseli monien joukossa. Historiallisesti se kuitenkin on kahden oikeistopuolueen välinen kiista ajalta, jolloin politiikka oli vain rikkaiden ja etuoikeutettujen asia.
Suomessa Helsingin Sanomat on taustaltaan vapaamielisen oikeiston äänenkannattaja. Sen on siksi helppo esiintyä ryhdikkäästi kansalliskiihkoista konservatiivisuutta vastaan. Lehden nuorsuomalaisesta näkökulmasta katsottuna äärioikeistolaisuus esitetään pelkkänä rasistien ja uskovaisten hihhulointina.
Se Hesarilta jää näkemättä, että myös liberaali oikeistolaisuus on oikeistolaisuutta ja että se sisältää omat ääriaineksensa, jotka eivät epäröi julistaa sotaa konservatiivioikeiston lisäksi myös vasemmistolle. Helsingin Sanomat antaa näille negatiivisen vapauden aggressiivisille julistajille auliisti palstatilaa. Vihapuhetta hipovia äärioikeistolaista kirjoituksia ovat Pohjoismaiden suurimpaan printtimediaan suoltaneet muiden muassa Elinkeinoelämän valtuuskunta -nimisen agitaatio- ja propagandajärjestön johtaja Matti Apunen sekä aivan viimeksi viestintäkonsultti, toimittaja Taneli Heikka.
Apusen taannoisen, lukuisiin ad hominem -solvauksiin sortuneen kolumnin on purkanut mainiosti osiinsa retoriikkakouluttaja Severi Hämäriblogissaan, joten keskitytään tässä Taneli Heikan vihapurskahdukseen.
Vasemmistoanarkistien viimeviikkoinen isku perussuomalaisten Helsingin piirin toimistoon on osa pitkään jatkunutta kehitystä. Poliittisen kentän äärilaidat tarttuvat kiviin, pippurisuihkeisiin ja kiekkomailoihin. Väkivaltaan turvautuvia on vähän, mutta he ovat ajan merkki.
Ja nyt jarrutetaan. Suomessa ei ole tapana hyökätä poliittisten puolueiden tilojen tai henkilöiden kimppuun. Perussuomalaisten toimiston ikkunan poliittisesti motivoitu särkeminen on vakava asia, josta sopii olla huolissaan. Mutta se ei ole silti muuta kuin ikkuna. Sen särkeminen ei ole toimenpiteenä itsessään suurempi uhka yhteiskunnalle kuin Tampereella 2013 murjottu Handelsbankenin tuulikaappi.
Perussuomalaiset ovat itse tietenkin syyttäneet vahingonteosta Vasemmistoliittoa sekä itse keksimäänsä mielikuvitusvihollista, ”vihervasemmistoa”.
Koillis-Helsingin Perussuomalaisten puheenjohtaja ilmoitti jopa vaativansa 1930-luvun kommunistilakien palauttamista ja Vasemmistoliiton puheenjohtajan vangitsemista. Taneli Heikan mielestä tässä ei tietenkään ole mitään ongelmaa, sillä häntä eivät kiinnosta todelliset uhkaukset, vaan… symbolit.
Symbolisella väkivallalla leikittely alkoi suomalaisissa vasemman laidan anarkistiporukoissa 2000-luvun vaihteessa. Tehtiin kakkuiskuja rahavallan johtohahmoihin. Tönittiin Presidentinlinnan edustalla ja käytiin Keski-Euroopan suurmielenosoituksissa opiskelemassa katujen haltuunottoa. Viesti alkoi hahmottua. Vastapuolen valta oli oikeudetonta ja sen väkivaltainen vastustaminen perusteltavissa.
Tämän liikkeen seuraava polvi on nyt aktivoitunut. Meno on astetta kovempaa. Kiakkovierashenkisten anarkistien väkivalta on organisoitua ja poliittista. Porvaripresidentti halutaan grillata.
Heikan houreiset kauhuvisiot ympäri maata lätkämailat tanassa mellastavista kadunvaltaaja-paistinkääntäjistä saavat lähtölaukauksensa niinkin äskettäin kuin vuosituhannen vaihteesta. Heikka aloittaa nykymuotoisen sisällissotatilanteen hahmottelun kolmentoista vuoden takaa, vuodesta 2001, jolloin Suomessa vieraillut Maailmanpankin johtaja James D. Wolfensohn sai kermakakun kasvoilleen.
Maailmanpankki niin kuin monet muut kylmän sodan jälkeen kukoistukseen nousseet vapaakauppaorganisaatiot herättivät näet kritiikkiä opiskelija- ja ammattiyhdistyspiireissä 1990-luvu loppupuolelta lähtien. Globalisaatiokriittinen liikehdintä näyttäytyi useissa mielenosoituksissa, joissa väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta harjoittavat ”valkohaalarit” tekivät debyyttinsä. Viitatessaan näiden mielenosoittajien ja – herra paratkoon – kadunvaltaajien oletettuun väkivaltaisuuteen Heikka ilmeisesti tarkoittaa, että topattuine suojapukuineen nämä aktivistit ovat tehneet väkivaltaa joukkojenhallintapoliisin kumiluodeille.
Globalisaatiokriittisestä liikkeestä muodostui sittemmin kaksi pysyvää instituutiota: Maailman sosiaalifoorumi ja Attac. Jokainen Heikan säikäyttämä kansalainen voi tarkistaa omalta hakukoneeltaan, milloin nämä kaksi ikuisen keskustelun laitosta ovat viimeksi olleet minkäänlainen uhka tai edes haitta vapaasti mellastaville investointipankkiireille.
Tässä välissä on muuten mainittava, että eräs Facebook-kommentoija harmitteli Heikan kolumnin aikarajauksia. Toimittaja ei ollut jaksanut sisällyttää väkivaltaiseen grillaussymboliikkaansa Suomen Keskustaa ja Maataloustuottajain Keskusliittoa edustaneita EU-kriitikkoja, jotka olisivat tarjonneet journalistille paljon enemmän ja symbolisempia aktioita kuin hipit vaahtokumipatjoineen. EU-vastaisissa mielenosoituksissa 1990-luvulla ”mm. kuormattiin lunta kadulle, kaadettiin mellakka-aitoja, heiluteltiin poliisiautoja, tuotiin sian ruho kadulle, poltettiin talikoissa heinää ja hirtettiin ministerinukkeja.”
Heikka jatkaa tekstiään koplaamalla yhteen äärioikeiston ja äärivasemmiston. Hän perustelee ”vasemmistoanarkistien” ja ”maahanmuuttokriitikoiden” pohjimmaisen samuuden sillä, että hän on lukenut molempien tahojen ylläpitämiä nettipalstoja. Ainutkertaisena havaintonaan Heikka lisää, että ulkomailla on ilmeisesti käyty ja vieraita kieliä osataan lukea.
Viereistä raidetta on kulkenut perussuomalaisten ”maahanmuuttokriitikoiden” juna. Sen hengenheimolaiset ovat iskeneet nyrkein ja pippurisumuttein vasemmiston ja seksuaalivähemmistöjen tilaisuuksiin Oulussa, Jyväskylässä ja Helsingissä. Mamut halutaan hirttää.
Hirttäminen ja grillaaminen ovat nettivitsejä. Kunnes mailat ja pippurikaasu alkavat suhista ilmassa.
Ja nyt päästään Heikan vihapuheosuuteen. Tohtorikoulutettava tutkija-toimittaja on saanut salaisesta lähteestä tiedon, jonka mukaan perussuomalaiset ovat oikeassa ja että Vasemmistoliitto on suoraan vastuussa ”Kiakkovieraiden ja Takku.netin anarkistien” toiminnasta.
Politiikan tutkija ja piispan poika aivan vakavalla naamalla kirjoittaa, että nämä perkeleelliset anarkistit ”vievät loogiseen johtopäätökseen vasemmiston puheen riistävästä eliitistä, jonka omaisuus ja turvallisuus on vääryydellä otettu.”
Onko kolumnisti menettänyt todellisuudentajunsa? Luultavasti, sillä teksti alkaa tämän jälkeen kertoa tykkänään rinnakkaisuniversumista.
Porvaristoon kohdistuva viha ja arvonriisto ovat osa vasemmiston perinnettä. Vasemmisto ei tarvitse olkiukkovihollisikseen maahanmuuttajia, koska heillä on jo Wahlroos. 70-luvun vihaviisu kahdestatoista perheestä on muuttunut valitusvirreksi yhdestä pankkiirista. Puhe yhden prosentin eliitistä, joka pilaa ahneudellaan Suomen, on yhtä fiksu yleistys kuin se, että kahden prosentin maahanmuuttajaväestön musliminokare ottaa isänmaan haltuun.
Taneli Heikka on asunut maassa, jossa vuonna 1969 levytetty pilkkalaulu nimeltään ”Laulu 20 perheestä” on muuttunut 1970-luvun ”vihaviisuksi”. Hitto vieköön, luultavasti biisiä hyräili Björn Wahlroos itsekin. Lisäksi Heikka sekoittaa täydellisesti rasistien hullut Eurabia-teoriat ja vallitsevan tilanteen: maahanmuuttokriitikoiden puheet kahden prosentin islamisaatiosta olisi verrattavissa kapitalismikriitikoiden puheisiin ”yhdestä prosentista” vain, mikäli Suomi todella olisi islamistinen kalifaatti.
Heikka piiskaa kolumniaan juoksuun, vaikka jo veri tirskuu tekstiparan sieraimista:
Kumpikin osapuoli vihaa toisen olemusta, essentiaa. Vastapuolen pahuus johtuu sen kulttuurisesta ominaisuudesta, yhteisöissä periytyvästä negatiivisten piirteiden kimpusta. Porvareilla se kiteytyy ahneuteen ja kylmyyteen; maahanmuuttajilla väkivaltaisuuteen ja laiskuuteen.
Tämän olkinukkensa jälkeen politiikan tutkija hajoaa kappaleiksi. Omistava luokka on nyt epäinhimillistetty ja kansanmurha kolkuttelee ovella!
Vastustajan muuttaminen epäihmiseksi on pitkällä. Onko radikalisaatiosta paluuta?
Mitä voimme tehdä? Kerro, Taneli Heikka, kerro!
Ja Taneli kertoo. Tässä on koko varjonyrkkeilyn ydin. Taneli Heikka halusi vuonna 2014 esittää kritiikkiä Urho Kaleva Kekkosen politiikkaa vastan. Ja hän epäonnistuu vielä loppumetreillä niin kolossaalisesti, että se olisi säälittävää, ellei kyseessä olisi kovapalkkainen asiantuntija, jota yhteiskunnan isokenkäiset kuuntelevat totuudenpuhujana.
Heikka nimittäin rakentaa kaikkien virheväittämiensä päälle isoimman virheväittämän vertaamalla Urho Kekkosta ja Pehr-Evind Svinhufvudia jälkimmäisen eduksi.
Kun äärioikeisto yritti kapinaa 1930-luvulla, presidentti Svinhufvud puhui kapinallisille tunteikasta järkeä radiossa. Kapina lopahti. Kun 1970-luvun vasemmistoradikaalit tunkivat valta-asemiin, presidentti Kekkonen ilmoittautui hengenheimolaiseksi. Koko yhteiskunta notkahti tavalla, joka tuntuu yhä.
Ukko-Pekan radiopuhe, johon Heikka viittaa, laukaisi Mäntsälän kapinaksi nimitetyn tapahtumasarjan.
Pidetäänpä pieni historiantunti. Kapina oli Lapuan liike -nimisen järjestön toiminnan huipennus. Liike tiedettiin lukuisista terrori-iskuista, joista osa oli johtanut uhriensa kuolemaan. Kun Taneli Heikka edes ujosti vertaa oikeistoterrorismia tihkunutta 1930-lukua ”taistolaiseen” 1970-lukuun, saati tähän päivään, hän ei ole ainoastaan väärässä, vaan julkea.
Otetaan yksi esimerkki. Lapualaisterroristit tappoivat Heinävedellä kunnanvaltuutettu Onni Happosen. Mihin Kiakkovieraiden mailaniskuun Heikka on muilutusta vertaamassa?
Entä Mäntsälän kapina? Se alkoi kevättalvella 1932, kun paikalliset puolisotilaalliset joukot avasivat tulen Ohkolan työväentalolla puhetta pitäneen ”juutalaistohtorin” vaientamiseksi. Lapuan liikkeen ja sitä tukevien suojeluskuntien joukot alkoivat tämän jälkeen kerääntyä pitäjään, josta oli silloin niin kuin nytkin vain muutaman kymmenen kilometrin matka pääkaupunkiin. Tavoitteena oli suorittaa aseellinen vallankaappaus.
Tällöin suojeluskuntien ylipäällikkö, presidentti Svinhufvud piti kapinallisille radiopuheensa ja kehotti heitä ”menemään kotiin”.
Nyt, mikäli luotamme Taneli Heikkaan, Suomi muuttui ihanaksi demokratiaksi, joka ei todellakaan notkahtanut mihinkään suuntaan. Todellisuudessa episodilla ei ollut aivan näin isoa vaikutusta olosuhteisiin. Vaikka epäonnistunut kapina johti Lapuan liikkeen lakkauttamiseen, sen seuraajaksi perustettu Isänmaallinen kansanliike ja lapualainen nuorisojärjestö Sinimustat saivat jatkaa mielin määrin agitointia ja hulinointia.
Itse asiassa Heikan kiittelemällä 1930-luvulla vangittiin joukoittain suomalaisia poliitikkoja tai poliittiseen toimintaan osallistuneita henkilöitä. Vuosikymmenen alussa säädetyt kommunistilait pysyivät muodossa tai toisessa voimassa sotaan asti. Sekö olisi Heikan mielestä toivottava ratkaisu myös tämänhetkiseen tilanteeseen? Ehkäpä, sillä kaikesta päätellen tutkija on luopunut toivosta kuvittelemansa konfliktin rauhanomaiseen ratkaisuun:
Väkivaltaista oikeisto- ja vasemmistoradikalismia vastaan tarvitaan järkevää ja tunteikasta päättäjien puhetta julkisuudessa. Radioonkin voi mennä, mutta silloin on luultavasti myöhäistä. Oikea paikka on internet ja oikea aika oli viisi vuotta sitten.
Helsingin Sanomain mukaan Taneli Heikka on parasta aikaa tohtorikoulutettavana Yhdysvalloissa. Kaasuputki toivottaa onnea akateemiselle uralle.
Muita uutisia aiheesta:
Aivan kuin porvarilehdistössä ei oltaisi yhtä huolissaan neljänkymmenenviiden vuoden takaisista viihdepläjäyksistä. | Laululyriikan ehdoilla (Talouselämä)
Eräänä maaliskuisena aamuna Varma Kosto Erkkilä poistui kotoaan. Hän ei koskaan enää palannut takaisin. Naapurit olivat nähneet hänen suuntaavan lounaaseen. Hän oli potkinut kiveä edellään löntystellessään kaupungille. Pakolaiskeskuksesta Ruotsista lähetetyt varsikengät olivat kookkaat kymmenenvuotiaalle, mutta sanomalehtipaperilla topattuna ne pysyivät napakasti jalassa.
Arvellaan, että Varma Kosto oli aikeissa liittyä toisten poikien seuraan vanhalla Kasarmintorilla, jonka kirkonrauniot olivat suosittu leikkipaikka. Ortodoksitemppeli oli räjäytetty jo kauan ennen konfliktin päätymistä Vaasan kaistan rajalle.
Ohjusisku oli yllättänyt vaasalaiset.
Vain muutamia tunteja myöhemmin Arennin puolustusvoimien tiedottaja kertoi medialle, ettei ohjusiskussa ollut sijaa odottelulle. Tiedustelutiedon mukaan alueella valmisteltiin Hammas-terroristijärjestön raketti-iskua, joka olisi saattanut ulottua jopa Laihialle asti.
– Pahoittelemme mahdollisia siviiliuhreja, mutta syyllinen tapahtuneeseen on Hammas, joka ei epäröi piiloutua lasten selän taakse, Porkkalan tiedottaja murahti.
Erkkilästä jäivät jäljelle vain kengät ja muisto.
* * *
Suomi oli hävinnyt toisen maailmansodan. Se oli alistanut valtiollisen sekä liike-elämänsä Neuvostoliiton johtamalle liittoutuneiden valvontakomissiolle. Syyskuussa 1944 Neuvostoliitto vuokrasi Porkkalanniemen Kirkkonummelta Helsingin länsipuolelta. Vuokra-alue tyhjennettiin suomalaisista. Vielä tuolloin ajateltiin, että kyseessä on vain väliaikainen järjestely, olihan vuokrasopimuksen kestoksi sovittu vain 50 vuotta. Sopimus vahvistettiin Pariisin rauhassa vuonna 1947. Vuotta myöhemmin Suomi solmi YYA-sopimuksen neuvostojohdon kanssa.
Porkkalan palauttamista Suomen tasavallalle esitettiin vuonna 1955, mutta tukikohdan komentaja oli eri mieltä. Stalin oli kuollut eikä uudella valtiojohdolla ollut vielä tarvittavaa auktoriteettia. Uhmakkaasti vuokra-alue julistautui autonomiseksi sosialistiseksi tasavallaksi. Ärtyneen Kremlin luvalla suomalaiset saivat käskyn karkottaa porkkalalaiset, mutta tukikohdan lujasti varustautuneet asevoimat onnistuivat torjumaan suomalaiset poliisit ja varusmiehet.
Suomen hallitus oli rampa. Maassa oli yleislakko. Presidentinvaalit niukasti voittaneella Karl-August Fagerholmilla ei ollut tahtoa eikä voimaakaan suorittaa liikekannallepanoa ja käydä avoimeen hyökkäykseen Porkkalaa vastaan. Neuvostojohdon kanssa käyty neuvottelu sotilaallisesta avusta oli jättänyt Suomelle kaksi vaihtoehtoa: hoitaa asia itse tai tulla Neuvostoliiton miehittämäksi. Kumpikaan ei käynyt päinsä. Väsynyt Fagerholm jäädytti konfliktin ja keskittyi talous- ja sosiaalipoliittisiin uudistuksiin työmarkkinajärjestöjen kanssa. Se maksoi hänelle uudelleenvalinnan.
Vuokra-alue oli tullut jäädäkseen. Irtauduttuaan Moskovan ohjauksesta pieni maapläntti alkoi houkutella venäläismuuttajia. Osa oli vallankumousta länsimaihin paenneita emigrantteja, osa Neuvostoliitossa vainottuja dissidenttejä, mutta useat myös suomalaisia opiskelijaradikaaleja, jotka omaksuivat muodikkaasti venäläisen identiteetin ja ortodoksisen uskon. Vauraat suomen- ja uusvenäläiset yrittäjät ostivat Kirkkonummelta valtavia maa-alueita, jotka muitta mutkitta liitettiin Arentiin, kuten uutta valtiota sen venäjänkielisen nimityksen (территории аренды) mukaan kutsuttiin. Kaksikymmentä vuotta vuokrasopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Porkkalan väkiluku oli jo ohittanut Helsingin, ja sen puolustuksesta vastasi vahva asevelvollisuusarmeija, joka oli pakollinen sekä miehille että naisille.
Vuonna 1962 Urho Kekkonen valittiin presidentiksi. Sotaisella vaalikampanjallaan voittonsa saanut populistijohtaja lietsoi porkkalalaisvastaisia mielialoja ja järjesti useita näyttäviä poliisi-iskuja Porkkalaa vastaan – kaikki näytösluontoisesti. Kulissien takana varovainen Kekkonen arveli, ettei Neuvostoliitto olisi iloinen rauhansopimusta rikkovasta varustautumisesta ja täysimittaisesta sodasta omilla rajoillaan.
Arennin sisäänmuutto jatkui vilkkaana ja syntyvyysluvut olivat suurimmat länsimaissa. Tiheästi asutetun vuokra-alueen väkiluku nousi miljoonaan ennen vuotta 1968. Muu Suomi tyhjeni, kun laman ja köyhyyden lannistamat suomalaiset pakenivat sankoin joukoin Ruotsiin ja Länsi-Saksaan.
Neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin kauden jälkeen tilanne alkoi muuttua kaikkialla Euroopassa. Sosialistiblokki repeili. Vuonna Varsovan liitto vyöryi 1968 Tšekkoslovakiaan. Suomen valtiojohto ajautui YYA-sopimuksen nojalla neuvotteluihin, joissa Kekkonen onnistui hankkimaan Kremlin tuen laajoillekin sotatoimille. Uusine neuvostovalmisteisine aseineen Suomi aloitti invaasion Porkkalaa vastaan.
Kampanja oli lyhyt ja julma. Sen merkittävin käännekohta tapahtui aivan alussa, jolloin modernit amerikkalaisvalmisteiset porkkalalaiskoneet iskivät tukikohtiin Pirkkalassa ja Rissalassa rampauttaen Suomen ilmavoimat ennen kuin taistelut olivat alkaneetkaan. Porkkalan sotajoukot osoittautuivat taktisesti etevämmiksi ja varustelutasoltaan vähintään suomalaisten veroisiksi. Viikkoa myöhemmin sota päättyi ruotsalaisten välittämään tulitaukoon.
Vain viikon mittaisen yhteenoton jälkeen porkkalalaisjoukot hallitsivat koko Länsi-Uuttamaata, Varsinais-Suomen ja eteläisen Hämeen laajoja peltotasankoja sekä vaihtelevasti myös Salpausselän kukkuloita Kouvolaan asti. Presidentti Kekkonen oli hallituksineen paennut Helsingistä Neuvostoliittoon, Tallinnaan.
Tukholmassa solmittu rauhansopimus oli pitkälti voittajan sanelema. Porkkalaan liitettiin koko Länsi-Uusimaa sillä perusteella, että Hankoniemi oli ”historiallista vuokra-aluetta”. Lisäksi alueen ympärille luotiin satojen kilometrien syvyinen suojavyöhyke, jossa järjestyksen ylläpidosta vastasivat porkkalalaisjoukot, vaikka alue virallisesti yhä kuului Suomeen. Miehitetyiltä alueilta virtasi muuhun Suomeen kymmenintuhansin pakolaisia.
Neuvostoliiton ja länsimaiden välinen kylmä sota lieveni 1970-luvulle tullessa. Yhdistyneet Kansakunnat tunnusti Saksan molemmat tasavallat sekä jakolinjat. Porkkalan kansainvälisesti tunnustetun suvereenin statuksen valmistelu oli pitkällä. Liennytyksen hengessä ja katastrofaalisen sodan seurauksena neuvostojohto sanoutui julkisesti irti Kekkosen hallituksen politiikasta. Kulissien takana ilmeni, että Neuvostoliitto kaavaili bilateraalisia kauppasuhteita vuokra-alueen kanssa. Tynkä-Suomessa Kekkosen kansansuosio oli romahtanut eikä hänen uskottu enää pysyvän pitkään vallassa.
Vallankaappaus oli vain ajan kysymys. Vuonna 1974 presidentti Kekkosen itsevaltaista toimikautta jatkettiin poikkeuslailla. Muutamaa vuotta myöhemmin järjestettiin näytösluontoiset presidentinvaalit, joissa oli vain yksi todellinen ehdokas. Kontrasti Porkkalan edistykselliseen demokraattiseen sosialismiin oli valtava, sillä vuokra-alue oli jatkuvasta sotatilasta huolimatta kyennyt säännöllisesti järjestämään vapaat vaalit. Suomea vastustavat mielenosoitukset yleistyivät opiskelija- ja älykköpiireissä ympäri Eurooppaa.
Asevarustelu oli syönyt leijonanosan Suomen niukasta budjetista. Maassa oli ruokamellakoita. Helsingissä oli pysyvä poikkeustila. Saksalainen lehdistö kehitti sanan ”suomettuminen” kuvaamaan maatalousvaltaisen pohjoismaan surkeaa puolifeodaalista tilaa.
Suomella ei ollut enää menetettävää sen enempää diplomaattisesti kuin taloudellisesti. Se yritti vielä kerran iskeä vuokra-alueen kimppuun asevoimin. Helsingissä pelättiin, että ilman rankkoja toimenpiteitä ulkovallat saattaisivat tunnustaa porkkalalaisten aluevaatimukset 1960-luvulla suoritettuine rajansiirtoineen.
Joukot ylittivät Porkkalan rajat syyskuussa 1974, kun Arennin asukkaat juhlivat alueensa kolmekymmenvuotista olemassaoloa. Kekkosen uhkapeli oli onnistua, mutta vastarinta kesti. Salpausselällä käydyt rajut taistelut käänsivät sodan kulun. Muutamaa päivää myöhemmin porkkalalaiset saattoivat jo käynnistää vastahyökkäyksen. Porkkalan armeija hallitsi pian koko Länsi-Suomea Parkano–Virrat-linjan korkeudelle asti. Se miehitti hetken myös Ahvenanmaata. Pääkaupunki Helsinki vaihtoi omistajaa. Rauhasta piti sopia äkkiä.
Vuokra-alueen muodollinen itsenäisyys tunnustettiin YK:ssa vuonna 1975, jolloin sen alue määriteltiin pääpiirteissään vuoden 1968 rauhansopimuksen mukaan. Siihen lisättiin Turun ja Porin lääni sekä läntinen Helsinki. Neuvostoliitto äänesti tyhjää turvallisuusneuvostossa.
1980-luvulle tultaessa Arenti oli kehittynyt alueelliseksi suurvallaksi. Porkkalan tiedettiin omistavan ydinaseita. Sen ja Suomen väliset rajat olivat viitteelliset, sillä porkkalalaiset perustivat Suomen puolelle omia tarkoin vartioituja siirtokuntiaan.
Kekkosen sairastumisen ja eron jälkeen suomalaiset hajaantuivat keskenään riiteleviksi ryhmäkunniksi. Veikko Vennamon johtama Suomen Maaseudun Puolue ja etenkin sen aseellinen siipi yllyttivät suomalaisia kansannousuun. Etevimpänä hahmona muiden yläpuolelle kohosi kuitenkin kilpailevan puolueen nuori Paavo Väyrynen, jonka johtamat levottomuudet provosoivat Porkkalan ilmavoimat pommittamaan kahta Kouvolassa sijainnutta pakolaisleiriä. Välikohtaus oli ensimmäinen, jossa kansainvälinen yhteisö tuomitsi vuokra-alueen toimet terroritekona.
Sisäiset riidat repivät Suomen riekaleiksi. Toisistaan tietämättömät sissiryhmät pommittivat Porkkalaa kotitekoisilla raketeilla. Arenti iski takaisin kuolettavalla sotilaallisella ylivoimalla. Konfliktin jalkoihin jääneet kansalaiset pakenivat maasta aluksi Ruotsiin, mutta myöhemmin kaikkialle maailmaan. Useat pakolaisleirit Ruotsin rajalla alkoivat muuttua pysyviksi asutuksiksi. Hallitus oli mikä oli – itse itsensä nimittäneitä sissipäälliköitä. Suomalaiset erikoistuivat itsemurhaiskuihin, joita he tekivät enemmän kuin muiden maiden terroristit yhteensä.
Kansainvälinen yhteisö pani toivonsa Veikko Vennamon Pekka-poikaan, josta oli tullut SMP:n poliittisen siiven uusi johtaja vuonna 1979. Porkkala ei halunnut neuvotella Vennamon kanssa, mutta kulissien takana asiasta väännettiin pitkin 1980-lukua. Tapahtumat nopeutuivat, kun Neuvostoliitto romahti vuonna 1992 ja muotoutuva Venäjän federaatio halusi rauhoittaa levottoman luoteiskulmansa.
Venäjän johdolla käydyissä neuvotteluissa päästiin yhteisymmärrykseen Suomen ja Porkkalan suhteista varhain 1990-luvun alussa. Paavo Väyrynen, Boris Jeltsin ja Porkkalaa edustanut Sergei Sergejevitš Kabanov, tukikohdan varhaisen komendantin poika ja vuokra-alueen pääministeri saivat ponnistuksistaan Nobelin rauhanpalkinnon 1995.
Valitettavasti kaikki eivät olleet samaa mieltä. Kabanov murhattiin pian rauhanpalkinnon saatuaan. Porkkalassa asenteet jyrkkenivät. Samoin suomalaisalueilla, joita erotti sekä maantiede että politiikka. Uusien porkkalalaissiirtokuntien ja erilaisten ”strategisten turvallisuusjärjestelyiden” takia Suomi oli jakautunut maantieteellisesti kahteen lohkoon, Suur-Savoon ja Vaasaan.
SMP:n hallitsema Suur-Savo oli ollut vaikeakulkuisten metsämaittensa suojissa lähes itsenäinen valtio, kunnes Saimaan rannoille alkoi nousta porkkalalaista metsäteollisuutta ja siirtokunta-asutusta. Niitä vastaan hyökättiin usein, mutta savolaisten enemmistölle ne olivat tärkeitä työllistäjiä alikehittyneessä ja nälkää kärsivässä maakunnassa. Siksi konflikti ei idässä koskaan eskaloitunut yhtä pahaksi kuin Pohjanmaan rannikolla, jossa niin sanottu Vaasan kaista kärsi sotatoimien lisäksi toistuvista tulvista ja liikatiheydestä. Katkerien vaasalaisten mielestä SMP oli myynyt Suomen porkkalalaisille.
Etenkin äärivanhoillinen Hammas-järjestö oli vaasalaisten suosiossa. Sen tavoite oli Porkkalan täydellinen hävittäminen. Tinkimättömyys vetosi. Vennamon auktoriteettia ei tunnustettu. SMP:n lupaamat tulitauot eivät sitoneet Hammasta, joka kiihdytti sissi-iskujaan.
Porkkala oli pinteessä. Se olisi voinut tuhota vastustajansa, mutta se olisi merkinnyt kansanmurhaa ja kansainvälistä eristämistä. Toisaalta se ei voinut vain odottaa, että suomalaisterroristit tulevat kidnappaamaan ja murhaamaan porkkalalaisia.
Loppu on historiaa. Porkkalalaiset pystyttivät suoja-aitansa ja eristivät suomalaisalueet pieniksi bantustaneiksi. Suomalaisista tuli omassa maassaan toisen luokan kansalaisia. Vuonna 2014, tasan 70 vuotta Porkkalan perustamisen jälkeen, Arenti aloitti kymmeneen vuoteen verisimmän hyökkäyksensä Vaasaan.
