Ylihuomenna on maailmanloppu, jos voimme luottaa mayaintiaaneihin. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa suhtautuu ennustukseen epäillen, samoin Didrichsenin museo. Tiede-lehti kertoo, että maailmanloppua povannut kalenterikin on vain yksi versio – alkuperäisemmässä allakassa maailmalle on annettu vielä 7000 vuotta jatkoaikaa.
Mutta MIKÄLI maailma sittenkin sattuisi loppumaan perjantaina, viime joulu jää viimeiseksi jouluksi. Sen kunniaksi on kuunneltava muutama variantti Wham!-klassikosta Last Christmas.
Aloitetaan originaalilla. George Michael ja tyyppi, jonka nimeä kukaan ei koskaan muista, levyttivät biisinsä vuonna 1984. Se muuttui oitis superhitiksi.
Ihmiskunnan historian juustoisin versio biisistä ei silti ole Georgios Kyriacos Panayiotoun alkuperäinen, vaan Celtic Thunderin teos:
Eurodance-poppoo Cascada pani biisiin vähän vauhtia…
… ja Crazy Frog spiidiä:
Itse asiassa kappaleesta on olemassa miljoonittain tulkintoja. Täällä kylmässä kotimaassamme teoksen on levyttänyt Suomen George Michael, Timo T. A. Mikkonen, luovasti nimellä Joulusydän. Teoksesta ei valitettavasti ole tarjolla kunnon videota.
Alla olevaan Spotify-listaan on vielä koottu muutamia viimejouluja. Kyllä tämän jälkeen koko planeetta on valmis maailmanloppuun.
Mutta olipa yleisössä pari sellaistakin, joita Cheek loukkasi. Emmekä nyt tarkoita rokkipoliiseja. Tämä kammottava lurjus näet meni sanomaan, että Linnassa on lämmintä ”Jennin ja Salen kaa”, mutta ulkona ”varmasti paleltaa”. Sillä ei ollut mitään väliä, että kyseessä oli neutraali totuuslause – ulkona on kylmä talvisin – kun todellisuudessa Tiihonen vain tahtoi ivata asunnottomia. Sellaisia ne oikeistolaiset ovat. Jos olisi ollut suojasää, Cheek olisi takuulla räpännyt, että ajorampilla on vittu nuoskaa, nyt köyhät kolaamaan tai saatte ruoskaa.
Pieleen menneelle rap-lyriikalle on aivan luvallista nauraa. Etenkin, jos räppääjä on niin sanotusti hyväosainen ja vieläpä turvassa omalla kenttäpuoliskollaan kontaktiensa ympäröimänä. Jare Tiihonen tiesi, että huonostikin sujuneen heiton jälkeen hän olisi yhä Sauli Niinistön ystävä, jonka biletissivideot saavat edelleen miljoonia YouTube-klikkauksia ja jonka unelmavävymäisyyttä pienet kömpelyydet vain lisäävät.
Mutta onko Cheek paha?
Jare Tiihonen on henkilökohtaisesta menestyksestä etenkin seurustelun ja ajoneuvojen alalla vauhdikkaasti puhelaulava nuorimies. Muusikkona hän ei ole poikkeuksellisen lahjakas. Asemaansa hän on käyttänyt tukeakseen Sauli Niinistön valintaa presidentiksi sekä kerätäkseen rahaa Nuorten hyväksi -kampanjalle.
Aivan varmasti Tiihonen itse arvelee olevansa pikemminkin hyvän- kuin pahantekijä.
Nuorten hyväksi -keräyksen toteuttaa MTV3 yhdessä umpikokoomuslaisen kypäräpappisäätiön, Tukikummien, kanssa. Tämä sitten osoittaa keräämästään rahastosta evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyön asiantuntemuksella varoja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen. Säätiön hallitus onkin omiaan saamaan kenet tahansa Rytmin kanta-asiakkaan kirkumaan kauhusta: se edustaa kirkon ja pääoman liittoa tasolla, jollaista ei ole nähty sitten IKL:n suuruuden vuosien.
Summa on melko vaatimaton siihen nähden, miten paljon yksin säätiön hallitus tienaa – Björn Wahlroosin pelkät verotkin olivat viime vuonna viisitoistakertaiset avustuspottiin verrattuna. Aivan mitätöntä kosmetiikkaa se on todelliseen, vero- ja veikkausvaroin ylläpidettyyn sosiaali- ja nuorisotyöhön verrattuna. Jos aivan oikeasti kuvittelee, että Suomen pahin ongelma ovat syrjäytymisvaarassa olevat nuoret – ja varsinkin, jos luulee tämän ongelman ratkeavan illalliskortteja ostamalla – ei ole paha, vaan lapsellinen.
Tukikummien tärkein tavoite ei kenties olekaan auttaa hädänalaisia, vaan auttajia itseään. Hyväntekijä ei syrjäydy ja iloista antajaa Jumala rakastaa.
Eli onko Cheek hyvä vai paha?
Kokoomuslaisuuden lisäksi Jare Tiihonen saattaa henkilökohtaisessa elämässään harjoittaa muitakin moraalittomuuksia, kuten sekaruokavaliota, yksityisautoilua ja alkoholinkäyttöä. Tieto voi olla joillekin Helsinginniemen ulkopuolella asuville yllätys, mutta Suomessa on lukuisia ihmisiä, joiden mielestä nämä ovat kuolemansyntejä.
Naissuhteita Tiihosella ei ole, mikäli viihdeuutisiin ja julkkisjuoruihin on mitenkään luottaminen. Kokoomusräppäri on seurusteluasioissa keskimääräistä punavihreää kansalaisoikeusaktivistia siivompi.
Ainoa ilmiselvä tahra Tiihosen lähihistoriassa on pahoinpitelystä Imatralla lokakuussa 2010 langetettu sakkorangaistus. Etelä-Karjalan käräjäoikeuden mukaan Tiihonen oli lyönyt kahta miestä, vaikka hän itse tietenkin kiistää rikoksen.
Mikäli Cheekin elämästä tehtäisiin tiliä, viivan alle jäisi melko tavallinen Jare, jollaisia on joka taajamassa riesaksi asti.
Viime presidentivaaleissa Jenni Haukion aviovuoteenlämmittäjää äänesti kaikkiaan 1 802 328 suomalaista. On turvallista olettaa, että vaikka Cheek olisi ryhtynyt koko vaikutusvallallaan lobbaamaan Pekka Haavistoa, lopputulos ei olisi ratkaisevasti muuttunut. Juhlakutsu Linnaan tosin olisi saattanut jäädä saamatta.
Viihdetaiteilijan mahdollisuus vaikuttaa asioihin hyvässä tai pahassa on rajoitetumpaa kuin fanit ja vihamiehet haluaisivat kuvitella. Huolimatta kaikesta siitä, mistä ja miten Cheek räppää, Jare Tiihonen ei yllä edes promilleen kaimansa levittämästä myrkynkylvöstä.
Jari Sarasvuo on se todellinen oikeistoräppääjä. Mediahäirikkö, joka sortui haukkumaan Emilia Kukkalaa valtakunnan päälehden kolumnipaikalla (Hyväosainen ei heikompien hädällä hekumoi, 9.12.2012) ja sen jälkeen takomaan raivosta tärisevin käsin väittämiä, joiden tietää olevan valmiiksi kumollaan:
Häviäjien lukumäärän lisääminen ja heidän ahdinkonsa pahentaminen eivät ole hyväosaisen etu. Miten ostovoiman heikentyminen, asuinympäristön slummiutuminen, laittomuuksien lisääntyminen, tulonsiirroista riippuvaisten ihmisten lukumäärän kasvu, sosiaaliturvajärjestelmän luhistuminen taakkansa alle ja monet inhimillisen kärsimyksen muodot voisivat olla hyväosaisten etu?
Nämä ovat nimittäin hyviä kysymyksiä, joita vasemmisto on jo pitkään esittänyt. Miksi Jari Sarasvuo käytti puheenvuoronsa A2 Teemaillassa ja nyt Helsingin Sanomissa kannattaakseen systeemiä, joka tuottaa täsmälleen näitä mainittuja epäkohtia?
Vaikuttaa siltä, ettei Sarasvuo itsekään tiedä. Jos Cheekin höpsö Linnassa Jennin ja Salen kaa -räppi herätti hilpeyttä ja närää, mitä tulisi Sarasvuon kolumnin onnistumisesta sanoa?
Myös kilpailun vaikutus yhteiskunnan hyvinvointiin on tainnut jäädä ymmärtämättä. Kilpailu on hyväksi ihmiselle ja yhteiskunnalle, mutta vain viisaasti annosteltuna.
Jos vihaltasi pystyt, ajattele yhteiskuntaa pullataikinana ja kilpailua hiivana. Jos hiivaa on liian vähän, pullaa ei oikein synny. Jos hölmöilee taikinaan liikaa hiivaa, pulla maistuu . . . aivan, hiivaiselta.
Kuka hönö nyt hiivaa söisi pullan sijaan?
Kyllä, se päättyy noin.
Ehkä seuraava yritysvalmennus kannattaisi sittenkin ostaa Jare Tiihoselta?
Suomen kansa jonotti edustajiensa välityksellä koskettamaan Sauli Niinistöä ja Jenni Haukiota, tanssimaan valssin An der schönen blauen Donau (Johann Strauss nuorempi, Op. 314), juomaan boolia, tunkemaan tv-kuvaan, twiittaamaan kaverikuvia ja saamaan haukut tapakouluttajalta.
Bileet menivät siis aivan niin kuin ennenkin – vain TwitPicsejä nappailtiin hiukan enemmän kuin Urho Kaleva Kekkosen loistonpäivinä. Ehkä kännyköiden hypistelyllä kompensoitiin vähentynyttä tupakanpolttoa.
Niinistön ja Haukion juhlavalmisteluista on nyt jälkikäteen tihkunut uutta tietoa. Ennakkoon hehkutettua juustopöytää ei kertaakaan näytetty kansakunnalle, mutta onneksi muita uudistuksia tuotiin päivänvaloon. Eräs pontevan miespresidentimme suomalaisista teoista oli kolmesti kirotun Reilun kaupan kahvin korvaaminen epäeettisemmällä tuotteella.
Miesvaltaan siirtyminen ei ole tapahtunut aivan kivuttomasti. Uuteen aikaan sopeutuminen ottaa aikansa. Joukkoviestimien uutissähkeistä voidaan päätellä, että ilmassa on yleistä sekaannusta sukupuolten välillä. Muiden muassa Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja oli vähällä kaapata mukaansa täysin vieraan naisen.
Jopa naistenkaatajan maineessa ollut Ilkka Kanerva päätyi omituiseen tilanteeseen, jossa tapasi mallimitoissa huitelevan blondin ja tuli itse hiukan nolosti kaadetuksi.
Kanervan ja Risto E. J. Penttilän olisi ollut syytä ottaa mallia Teuvo Hakkaraisesta ja Jare ”Cheek” Tiihosesta, jotka kategorisesti kieltäytyivät kaikesta naisseurasta. Hakkarainen torppasi aluksi myös miesseuran, mutta päätyi lopuksi poistumaan ravintola Teatterista käsikynkkää päätoimittaja, sisunautti Matias Turkkilan kanssa. Cheek sitä vastoin sanoi kaikille tarjouksille jyrkän ”ein”, mikä vain todistaa tämän uuden ja paremman Timo T. A. Mikkosen vahvasta karaktääristä.
Mutta toisaalta, mikäpä siinä on naisia vältellessä, kun mokomat katoavat seinäpaperin ornamentteihin. Seitsemän päivää -lehti kertoo, että jopa tavallisesti niin pippurinen Päivi Räsänen oli muuttunut näkymättömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi kuin mikroateria lounastauolla.
Ehkä kauneimmin koko juhlavastaanoton silti summaa Cheekin pop up –räppi, josta on tehty parikin versiota. Lyhyempi on äkkiä kuunneltu linkin takaa ja pidemmän voi jokainen avata tästä alta:
Tätä kirjoitettaessa Antti Rokka pitää monologiaan Tuntemattomassa sotilaassa. KOHUTUNTEMATON siirrettiin alkamaan kello 17, koska Yleisradio halusi kaikin tavoin pilkata Arttu Wiskarin isoisää – tuota tunnettua Rokan sotakaveria.
Koska elokuva ulottuu osin Linnan juhlien päälle, Kaasuputki tarjoaa leffayleisölle mahdollisuuden seurata itsenäisyyspäivän vastaanottoa yhteistyössä Kansan Uutisten kanssa tekstuaalisesti.
Yleisradion televisiolähetys alkaa kello 18.50, mutta me täällä tekstimediassa otamme vähän ennakkoa.
Prinsessa Dianan isä oli kahdeksas Spencerin jaarli. Suku ei ole mikään pikkutekijä. Lady Di voi poimia sukupuustaan toinen toistaan mehevämpiä omenoita. Spencerit aloittivat nousunsa valtakunnan huipulle jo varhain. Ensimmäinen tunnettu Spencer oli lammaspaimen 1500-luvulla, mutta jo kuningas Jaakko I:n aikaan suku oli hävyttömän varakas. Spencerit naivat pian myös Churchillien sukuun ja alkoivat tuottaa kahta lajia aatelisherroja: Marlborough’n herttuoita ja Spencerin jaarleja.
(Esikoissuvun tämänhetkinen päämies on muuten John George Vanderbilt Henry Spencer-Churchill.)
Diana sai aviomiehekseen ja poikiensa isäksi Charles-nimisen herran, jonka taustalla on laskutavasta riippuen yksi tai kaksi laajaa kuningassukua. Dianan anoppi, kuningatar Elisabet, on omaa sukuaan ”Windsor”, vaikka todellisuudessa pitäisi kai puhua Saksi-Coburg-Gotha-suvusta – kuningatar Viktorian aviomiehen, prinssi Albertin mukaan. Viktoria itse oli Hannoverin hallitsijasukua. Tämä sukulinja palasi Yhdistyneen Kuningaskunnan valtaistuimelle nykyisen hallitsijan aviopuolison hahmossa: prinssi Philip on näet omaa sukua ”Mountbatten” eli ”Battenberg” eli Schleswig-Holstein-Sonderburg-Glücksburg.
(Schleswig-Holstein-Sonderburg-Glücksburg-sukua ei pidä sekoittaman läheiseen Holstein-Gottorp-Romanov-sukuun, joka hallitsi mm. Ruotsia ja Venäjää oman aikansa. Molemmat toki lasketaan Oldenburgeihin.)
Prinssi William, Cambridgen herttua, Dianan poika, meni jokin aika sitten naimisiin Kate, os. Middletonin kanssa. Cambridgen herttuattaren isän suku koostuu lentäjistä ja asianajajista, äidin puolelta hän on työläissukua.
Nuoripari on viimeisimmän tiedon mukaan onnistunut lapsentekoprosessin ensimmäisessä vaiheessa. Herttuatar on valitettavan pahoinvoiva, mutta muuten kunnossa. Mikäli kaikki sujuu niin kuin pitäisi, hän synnyttää säädetyn ajan kuluttua vauvan, josta tulee ”Jumalan armosta Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan sekä muiden valtakuntiensa ja alueittensa hallitsija, Kansainyhteisön pää, uskon puolustaja”.
Kun kyseessä on näin tärkeä lapsenalku, Gawker-niminen verkkojulkaisu entisten kapinallisten siirtokuntien alueella on oikeutetusti alkanut pohtia oleellista kysymystä: missähän nuoripari mahtoi tämän mahdollisen monarkin panna alulle? Mediassa olleista tiedoista toimittajat ovat tehneet arvion, jonka perusteella kuninkaallinen yhdyntä on suoritettu mitä todennäköisimmin 10. syyskuuta ja 5. marraskuuta välisenä aikana, ehkä jossakin näistä kohteista:
Yhdysvaltain kansalaiset ja paperittomat siirtolaiset saivat jälleen kerran vapauden päättää, miltä tv-kanavalta seuraavat, kuinka Ohion osavaltion äänioikeutetut valitsevat liittovaltiolle presidentin. Ehdolla loppusuoralla olleista oikeiston ja äärioikeiston ehdokkaista vähemmän pelottava lopulta voitti vaalit. Barack Obamalle annettiin toiset neljä vuotta aikaa tienata förskottina saamansa rauhannobel.
Mitt Romney hävisi niukasti, mikä jälleen todistaa amerikkalaisten suvaitsemattomuudesta. Olisihan Romney valituksi tultuaan ollut ensimmäinen ei-kristitty presidentti sitten perustajaisien.
Obaman valinta ei ollut itsestäänselvyys. Talousvaikeuksien keskellä amerikkalaisilla on taipumus äänestää mieluummin pankkiiria kuin kommunistia. Pohjoismaista katsottuna Obaman väitetty vasemmistolaisuus vaikuttaa tietenkin omalaatuiselta, mutta kyseessä on näköharha. Sikäläisittäin ymmärrettynä Kokoomuksen Nuorten Liiton johtohahmot edustaisivat keskitien demokraatteja – vaikkakin puheenvuorot lapsilisän kannattamisesta tuomittaisiin järkyttävänä sosialismina.
Vain potku-uhan alla oleva varanpuheenjohtaja saattaisi päästä republikaanien suosioon, jos sattuisi majailemaan enemmänkin rapakon takana.
Tulosta ei ole nielty sellaisenaan.
This election is a total sham and a travesty. We are not a democracy!
Vaikka mikään muu ei todistaisi sosialismin etenemistä ja kapitalismin mätänemistä, niin newyorkilaismiljardööri Donald Trump ainakin tuntuu vakuuttuneen siitä. Viimeöistä ääntenlaskentaa seurannut Trump pahoitti mielensä näyttävästi. Twitter-sivullaan tämä maailman kuuluisimman kaksoispäällekampauksen omistava yritysjohtaja antoi muutaman minuutin sisällä ymmärtää, että Yhdysvallat ei ole demokratia, vaan maailman naurunaihe – mikä tavallaan on tottakin – ja vaati lopuksi vähintään kaatamaan terveydenhuoltouudistuksen.
Koska yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ilmaistaan äskeinen näppärällä GIF-animaatiolla. Voilà:
Ihmiskunta muistaa Vesa Hackin Länsi-Helsingin Vihreistä, joiden edusmiehenä hän yritti ratsastaa eduskuntaan muun muassa vaatimalla seksuaalirikollisten julkista rekisteröintiä. Tämän takia Helsingin Vihreät Nuoret katkaisivat Hackin kuningastien ja estivät hänen ehdokkuutensa vuoden 2011 jytkyvaaleissa.
Puolue vaihtui Kokoomukseksi, vaikka aate pysyi ennallaan. Jotain pientä katkeruudensiementä on silti jäänyt hampaankoloon itämään, sillä viimeisimmässä Uuden Suomen Puheenvuoro -merkinnässään Hack ei hetkeäkään häikäile iskiessään Kallio-liikkeen ehdokkaana kaupunginvaltuustoon pyrkivän Erkki Perälän (vihr.) kimppuun.
Pidempää leipäjonoa Helsinginkadulle erilaisten korttelijuhlien keinoin vaativa Perälä oli näet laatinut sivuilleen tekstin, jossa tuomittiin eräs Per-Looks-niminen kuvakollaasi. Uuskokoomuslaisen Hackin silmissä asia ei ole aivan selvä:
Perälä toteaa blogissaan: ”He ovat rokonarpisia, lihavia, kierosilmäisiä, isonenäisiä … HE eivät ole lainkaan kuin ME. He ovat perussuomalaisten kunnallisvaaliehdokkaita, joiden vaalikuvia on koottu Per-Looks -blogiin.”
Kuvastaako sitaatti vihreiden nuorten arvomaailmaa? Tosin Erkki Perälä ei ole ihan kuka tahansa vihreä nuori. Hän on Vihreän Liiton puoluevaltuuskunnan varapuheenjohtaja.
Myöhemmässä kommentissaan Hack pitkin hampain myöntää, että Perälä ei nyt aivan suorastaan vaadi kierosilmäisten ihmisten kaasuttamista, mutta silti jokin mättää.
Eikö Hack sitten lainkaan huomaa Per-Looksissa aknen runtelemia pottunokkia? Ei, kuten ei kansanedustaja Reijo Tossavainenkaan, joka ilman muuta olettaa Erkki Perälän olevan syypää joidenkin PS-ehdokkaiden silmien karsastukseen. Samaan syssyyn Tossavainen voisi kyllä vaatia anteeksipyyntöä myös FT Jussi Halla-ahon suunnalta – muistammehan eiralaishumanistin luonnehtineen puoluetovereitaan hiukan samoin sanankääntein.
Per-Looksin aiheuttama tyrmistys on ollut kova. Supernopea blogitehtailija Helena Eronen oli kärppänä olettamassa, että kyseessä ei ole vain huonoa makua ilmentävä huumoripommi, vaan poliittisesti motivoitunut paha tahto. Ilmeisesti muistikuvat hänen omasta hihamerkkitekstistään ehtivät jo haalistua.
Salaliittoteoreetikkojen harmiksi tämän -gaten taustalla ei ole puoluepoliittinen myyräntyö. Jonkinlaisena toivoneleenä järjen puolesta voidaan pitää sitä, että kaikista maailman ihmisistä juuri Jari-Petri Heino (Muutos 2011) oli ensimmäisenä huomauttamassa, ettei sivua ole tehty Vihreiden puoluetoimistossa ja ettei Erkki Perälä ilkkunut Perussuomalaisille.
Sillä aivan oikein kyseessä on vain erään pelifirman graafikon ystäviensä iloksi perustama hassuttelu. Eivätkä Vihreät naura sille. Päinvastoin, he ovat ryhtyneet hartiavoiminpaheksumaan koko sivustoa, mikä lisää Per-Looks-gateen uuden, kiehtovan metatason: kuvagalleria leviää netissä paheksuvien saatesanojen kanssa kulovalkean tavoin antaen Vesa Hackille, Helena Eroselle ja heidän vihervastaisille ystävilleen yhä lisää aihetta epäillä pahinta.
Mutta miksi huvittavat kuvat ihmisistä pitäisi sekä Perussuomalaisten että Vihreiden mielestä tuomita? Heittäköön ensimmäisen kiven se, joka ei ole koskaan nauranut Hel-Looksille. Sillehän tässä myös irvistellään.
Per-Looks-galleriassa ihmiset näyttävät monin tavoin hullunkurisilta. Tietenkin. Heillä on lystikkäitä asusteita, kuvanottohetkellä hassuun asentoon mennyt suu, liian pienet tai isot vaatteet, vanhuuden eri tavoin pullistamat tai lommouttamat posket. Useimmat eivät yksinään näyttäisi mitenkään erikoisilta, mutta vierekkäin aseteltuina kuvat muodostavat sarjan, jossa harmittominkin piirre vahvistaa toistaan. Jopa norminmukaisesti aivan hyvännäköinen alkaa äkkiä vaikuttaa hiukan löylynlyömältä.
Se naurattaa, koska se on hassua.
Vain Vihreät ja Perussuomalaiset katsovat kuvia naama näkkärillä. Nuo kaksi puoluetta ovat toisinaan hirvittävässä määrin samanlaisia hankkeita. Tästä on jauhettu ennenkin, mutta sen enempää Vihreillä kuin Perussuomalaisilla ei ole taakkanaan ammattiin, omaisuuteen tai asuinpaikkaan sidottuja eturyhmiä, joille pitäisi rakentaa siltarumpuja. Niillä ei ole paikkaa historiassa tai tavoitetta tulevaisuudessa, parisataavuotiaaseen filosofiaan perustuvaa vakaumuksellista lähetystehtävää. Ne ovat lähes yksinomaan identiteettipuolueita.
Niinpä Per-Looksin ilmestyttyä Vihreät tunnistivat oitis oman ylemmyytensä ja Perussuomalaiset alemmuutensa. Tunnistamisesta seurasi häpeä ja häpeästä tarve reagoida.
Vihreä reaktio oli syyllisyys: vähäväkisille ei saa nauraa, vammaisia ei saa potkia. Erkki Perälä riensi oitis tunnustamaan persuehdokkaiden inhimillisyyden ikään kuin hänellä olisi valta tehdä toisinkin.
Perussuomalainen oma ratkaisu oli uhriutua, nähdä kuvat vain pilkkana ja väheksyntänä. Vaikka sivustolla ei ole riviäkään tekstiä, jossa väitettäisiin niiden merkitsevän mitään muuta kuin hauskoja kuvia.
Ehkä tämä jotenkin selittää, miksi Vihreiden ja Perussuomalaisten välisessä viestinnässä molemmat syyttävät toisiaan natseiksi.
Meille muille jäävät pelkät kuvat, joihin suhtautuminen on ihan itsestä kiinni.
* * *
Äärimmäisen turhana vetona kuvakohuun on vastattu perustamalla ainakin nämä mukahauskat vastineet:
Ay-liikkeen palveluksesta Perussuomalaisiin siirtynyt Matti Putkonen pahoitti mielensä oman puolueensa ehdokkaiden kuvista ja syyttää niiden julkaisusta luonnollisestikin sosiaalidemokraatteja. | Perussuomalaisten Putkonen vaatii Per Looksin tekijöitä tulemaan esiin (Helsingin Sanomat/Nelonen)
Lisäys (8.10., 0.44):
Per-Looksin perustaja antoi lausunnon: ”Jos kuvien esittäminen käännetään poliittiseksi käsikassaraksi, se ei johdu blogista vaan tulkitsijoista.” | Nyt vastaa Per Looksin tekijä: Ei ole kyse pilkasta (Nelonen)
Merkintä on aivan yksityisistä syistään omistettu tänä vuonna 105 vuotta täyttävälle suomenhevoselle.
Salaliittoteoreetikoissa on eräs tavattoman mielenkiintoinen ominaisuus. He tunnustavat toistensa salaliitot, vaikka ne olisivat keskenään täydellisessä ristiriidassa.
He voivat sulassa sovussa keskustella vapaamuurareiden salaisesta maailmanhallituksesta, Yhdysvaltain ilmavoimien HAARP-kokeista, Bilderberg-kokouksiin osallistuvista reptiliaaneista, rokotteiden ja kemikaalivanojen alumiinista sekä Keniassa syntyneen ääri-islamistisen Barack Obaman marxilaisesta kummisedästä, Ted Kennedystä. Se ei tunnu haittaavan ketään, että salajuonet ovat pahemmassa ristiriidassa keskenään kuin todellisuuden kanssa.
Myös poliittisella kartalla salaliittoteoreetikot ovat tolkuton käsitesoppa. Ayn Randiaan tavaileva fundamentalistiminarkisti voi veljeillä talousdemokratiasta ja Zeitgeistista vaahtoavan kansallisbolševikin kanssa, holokaustin kieltävä uusnatsi peukuttaa kannabiksen laillistamista ajavan luomuhipin Facebook-päivityksiä.
He ovat ystäviä ja liittolaisia, joille muu yhteiskunta on vihollinen. Media, suuryritykset, ammattiliitot, puolueet ja kirkko kuhisevat erilaisia saatananpalvojia, illuminaatteja, ulkoavaruuden olentoja ja kasvissyöjiä.
Toiminnalla ei tietenkään ole varsinaista perustetta. Salaliittoteoreetikkojen yhteinen ominaisuus on, ettei julkinen valta yleensä ole mitenkään loukannut heidän kansalaisoikeuksiaan. Tosin yksinäiselle vapaustaistelijalle ylinopeussakkokin näyttäytyy mielipidevainona. Ja auta armias, jos vouti yrittää ulosmitata sakkorästejä.
Salaliittoteoreetikko on henkilö, jonka filosofiassa joutsenet eivät ole valkoisia; joutsenia on pakko olla useampaa väriä, mutta hallitus on kätkenyt muut paitsi valkoiset.
Paranoia ei valitettavasti ole harmitonta kylähulluutta. Se on yksi äärimmäisimmistä narsismin muodoista: salaliittoteoreetikko pystyy vakuuttamaan itsensä – sekä lähipiirinsä ja haalimansa yleisön – omasta ainutlaatuisesta tärkeydestään. Että maailman suurimmat ja vaikutusvaltaisimmat tahot käyttävät tähtitieteellisiä resursseja vain vaientaakseen hänet. Tunnetusti salaliitot perustuvat mittavan luokan gambiitteihin – maailman salaiset johtajat ovat valmiita uhraamaan tukuttain ihmisiä vain saadakseen asiansa etenemään, esimerkiksi lavastamalla sopivan uhrilampaan syylliseksi.
Tämä tietenkin pakottaa salaliittouskovaisen käyttämään kaikkia keinoja itseään ja lähimmäisiään puolustaakseen. Ei ole sattumaa, että seonneimmat olettavat olevansa sodassa. Seuraukset ovat yleensä katastrofaalisia.
Suomessa on vallalla useita häkellyttäviä salaliittoteorioita. Menestyksekkäin on tietenkin niin sanottu maahanmuuttokriittisyys eli Eurabia-teoria, joka perustuu pitkälti sille uskolle, että julkista valtaa käyttää kulissien takana salainen matriarkaalinen punavihreä ”mokuklusteri”.
Mutta kintereillä laukkaa jo muitakin.
Loivassa mutta vahvassa nousukiidossa ollut ”Suomen antifasistinen komitea” on saanut viime vuosina tililleen muutamia pistevoittoja taistelussaan todellisuutta vastaan.
Oikeussosiologian dosentin tittelin saanut tohtori Johan Bäckman sai jossain lyhyeksi jääneen akateemisen uransa vaiheessa päähänpinttymän, jonka mukaan neuvostoimperiumin ja nykyisen Venäjän kohtaamat todelliset ja kuvitellut vastoinkäymiset johtuvat ”fasisteista”. Vuonna 1971 syntynyt Bäckman ei ymmärrettävistä syistä itse ehättänyt mukaan alkuperäiseen taistolaisporukkaan, mutta aikaansaapaa miestä pieni myöhästyminen ei hetkauta.
Dosentin tyytyväisyydeksi Venäjän nykyhallinto on omaksunut neuvostoaikaisen terminologian sellaisenaan, vaikka täältä maailman onnistuneimmasta valtiosta katsottuna Kremlin oma hallintomalli näyttäisi sisältävän roppakaupalla fasistisia ominaisuuksia.
Bäckmanilaisessa kalvinismissa maailma on jaettu hyviin ja pahoihin sen mukaan, miten ihmiset tai organisaatiot suhtautuvat Venäjään. Tuttuun tapaan mitään kompromisseja ei hyväksytä: fasisteja ovat kaikki, jotka eivät kyllin pontevasti todista rakastavansa Vladimir Putinia ja tämän taustaorganisaatiota – ja loppujen lopuksi myös Bäckmania itseään.
Aivan varmaa ei ole, missä määrin Johan Bäckman itse uskoo fasistiteoriaansa, mutta ainakin hänellä on uskollinen seurakunta. Pastori Juha Molari, ohjaaja Jussi Parviainen ja Venäjän hallitus muiden mukana.
Melko pian voidaan huomata, että Suomessa on ehkä parisenkymmentä kansalaista, jotka eivät ole fasisteja. Dosenttia ahdistaa suunnattomasti, että pohjoista valtakuntaamme kalvaa näin syvälle syöpynyt Hollywoodin kulttuurivaikutus.
Ymmärtäväisenä miehenä Bäckman tietysti suo rivikansalaisille erehdysvaransa. Mistäpä oppimaton rahvas saisi tietää totuuden länsimaista pankkiirimafiaa vastaan kamppailevan presidentti Putinin rakkaudentäyteisestä sydämestä ja oikeauskoisuudesta, kun valtamedia syytää tuutin täydeltä fasistien valepropagandaa?
Onneksi on Janus Putkonen.
Janus Putkonen pitää yllä Verkkomedia.org-nimistä nettijulkaisua, jonka pääasiallinen tehtävä on olla ”kansalaismedia” ja tässä ominaisuudessa taistella ”valtamediaa” vastaan. Valtamediaksi Putkonen luokittelee kutakuinkin kaikki, jotka tekevät viihdeuutisia tai käyttävät Venäjän ulkopuolisia kansainvälisiä uutistoimistoja.
Ennen kaikkea valtamedia toimii Putkosen mukaan savuverhona niin sanotulle uudelle maailmanjärjestykselle, NWO:lle, josta pintautuu joka hetki uusia todisteita. Erityisen mieluisia todisteita ovat puuttuvat todisteet. Jos missään ei kerrota juutalaisten pankkiirien, Hollywoodin ja – mikäpä ettei – Kansallisen Kokoomuksen tekemästä kassakaappisopimuksesta, se merkitsee vuorenvarmaa evidenssiä tällaisen sopimuksen olemassaolosta.
Putkosen silmissä mainio esimerkki Suomea jäytävästä sensuurista on männätalvena syntynyt Ruotsin prinsessa ja kruununperillinen, joka ohitti kotimaisessa uutisvirrassa toviksi viimeiset viisisataa vuotta jatkuneen Iranin ja Syyrian kriisin. Natsikorttiin päättyvässä artikkelissaan Putkonen maalailee huolestunutta kuvaa prinsessa Estellen varjostamasta kansastamme, joka ei tiedä, että juuri nyt on käynnistymässä kolmas maailmansota.
Toki, jos jatketaan päätoimittajan kanssa samanlaisella googlailulinjalla, voidaan todeta, että viimeisen 12 kuukauden aikana Iran ja Syyria ovat aika hyvin kyenneet taistelemaan prinsessavauvan kanssa otsikoista.
Hetkinen, käytettiinkö tässä sanaa ”päätoimittaja”? Niin, Verkkomedia mielellään esiintyy uutismediana. Sillä on uutispalvelun tunnusmerkit ja päätoimittaja. Joka on julkisesti omalla sivustollaan kiistänyt olevansa mikään päätoimittaja. Eikä Verkkomediakaan loppujen lopuksi ole kuin jonkinlainen julkinen ilmoitustaulu:
Jos haen rahankeräyslupaa Verkkomedialle, olisin itse tai edustamani yhteisön kautta juridisesti vastuussa siitä mihin rahat käytetään – ja allekirjoittaessani Verkkomedian toiminta-ajatuksen poliisiviranomaisille, myöntäisin myös kantavani vastuun kaikesta informaatiosta mitä sivustolla liikkuu, eikös totta?
Paitsi että päätoimittajan tittelillä verkkojulkaisua pyörittävä henkilö on joka tapauksessa vastuussa palvelunsa sisällöistä, jos se vain vaikuttaa toimitetulta. Rahankeräysluvan hankkiminen ei tee hankkeesta enää virallisempaa, mutta kukaties laillisempaa.
Miten sitten lienee – Verkkomedian ylläpito on joka tapauksessa sijoittanut jokaiseen blogitekstiinsä huolelliset vastuuvapauslausekkeet. Kaiketikin turhaan, sillä tekstit joka tapauksessa ovat järjestään Verkkomedian toimituksen julkaisemia.
Verkkomedian varsinainen uutistuotanto on toki yhtä eksentristä alkaen Riikka Söyringin siteeraamasta WorldNetDailyn raportista, jonka mukaan ehkäisyvalistus on yhtä kuin holokausti, aina Annu Kivisenlaajaan yhteenvetoon Bilderbergin aikeista vakoilla eurooppalaisia tietoverkkoja. Myös Janus Putkosen alullepanema kiitosadressi Venäjän asevoimien komentaja Makaroville mennee tän on pakko olla trolli -kategoriaan.
Ja nyt palaamme tuttuu hahmoon, sillä tosielämän kannalta epäilemättä hurjinta sisältöä Verkkomediassakin on silti dosentti Johan Bäckmanin harjoittama ihmisoikeustaistelu Syyriassa. Niin, siis hänhän oli Venäjän lähettämänä tarkkailijana muun muassa tapaamassa presidentti Al-Assadia. Koska miksi ei.
Tietysti kaikista Suomen viestimistä juuri Janus Putkosen kipparoima Verkkomedia otti osaa Bäckmanin masinoimaan solvauskampanjaan, jolla yritettiin mustamaalata professori Teivo Teivaista.
Venäjällä tehty Pussy Riot -ryhmän Putin-kriittinen performanssi johti nopeasti syytteisiin ja melkoisen koviin vankeusrangaistuksiin. Jutun taustat on summattu oivallisesti nimimerkki Veli Itäläisen eli Antti Rautiaisenartikkelissa viime maaliskuulta. Tapaus kiinnitti kansalaisoikeusaktivistien huomion myös ulkomailla.
Ankarat syytteet ja uhkaavat tuomiot herättivät alusta asti vastalauseiden myrskyn pitkin länsimaita: Björk, Madonna ja lukuisat muut julkkikset asettuivat oitis pidätettyjen punkkarifeministien puolelle – siitäkin huolimatta, että Pussy Riotin ideologia lienee liian hapokasta mille tahansa kansakunnalle.
Suomessa valtiovalta piti naamansa Paasikiven–Kekkosen linjalla, mutta muiden vapaampien kansalaisten muassa professori Teivainen halusi keskustella asiasta maailmanpoliittisilla kaupunkikävelyillään. Juttu myös onnistui: kymmenet ihmiset seurasivat Teivaisen kintereillä paikasta toiseen, myös Katajanokalle.
Muutaman päivän sisällä kävelyretkestä venäläismedia alkoi kirkuavaltavinotsikoin, miten venäläisvastainen suomalaisprofessori oli yrittänyt tunkeutua virtsakanisterin kanssa Uspenskin katedraaliin muutamien nuorten naisten seurassa häpäisytarkoituksessa. Tietojen mukaan professori Teivo Teivaista odottaisi venäläisnaisten tavoin kahden vuoden vankeusrangaistus. Myöhemmin sanktiota korjattiin ylöspäin aina viiteen vuoteen asti. Yksi huutokuorolaisista oli The Moscow Times, suomalaisen Sanoma Oy:n julkaisema uutisväline.
Suomalaiset olivat kuin ällikällä lyötyjä, vaikka venäläisten uutistoimistojen käyttämä lähde mainittiin avoimesti: dosentti Johan Bäckman, ”suomalainen ihmisoikeusaktivisti”.
Uutinen lähti kiertämään maailmaa. UPI lainasi sen omaan uutisrotaatioonsa sellaisenaan. Ja Suomessa uutinen siis poimittiin Verkkomediaan.
Odotettuaan liian pitkään housut kintuissa suomalaiset alkoivat toimia. Nolostunut Verkkomedia poisti uutisensa – jonka Iltalehti oli jo ehtinyt noteerata – ja Helsingin yliopisto julkisti oikaisun, joskaan ei heti venäjäksi. Varsinaisesta mediasta aluksi vain Voima-lehdessä ja sittemmin Iltalehdessä otettiin äänekkäästi kantaa asiaan.
Yleisradio havahtui lopulta kutsumaan Teivaisen vieraakseen radio-ohjelmaan, joka on kuultavissa tästä. Viimeisten joukossa myös Helsingin Sanomat alkoi miettiä vastuutaan alueellisena viestintämonopolina. Toimittaja Saska Saarikoski laati pääkirjoitussivulle eriskummallisen, mutta ainakin jossain määrin asiansa ajavan avoimen kirjeen Venäjän Suomen suurlähettiläälle.
Tietenkään fasisteja kaikkialla näkevä Bäckman ei ole jäänyt vierestä seuraamaan kampanjansa onnistumista. Hän käytti momentumia hyväkseen ja julkaisi verkkosivuillaan vetoomuksen Teivo Teivaisen erottamiseksi virastaan. Osa vetoomuksen allekirjoittajista on sittemmin perunut mukaantulonsa. Myös taiteilijoiden PAND-rauhanjärjestö havahtui huomaamaan, että yhdistyksen nimeä on käytetty luvatta.
Dosentti myös kääräisee ketunhännän kainaloonsa ja väittää kirkkain silmin, ettei hän ole loanheittoa aloittanut. Eihän se ole koskaan raiskaajan, vaan uhrin vika:
Ympäri palloa leviävät inhimilliset väärinkäsitykset Teivaisen yrityksistä heitellä Uspenskiin virtsaa, hänen pidätyksestään, syytteestä ja mahdollisesti viiden vuoden rangaistuksesta kertovat vain siitä, minkälaisia ajatuksia Teivaisen mielentila maailman ihmisissä herättää.
Lehdistön sarjaraiskaajan kuuma tyttöystävä otti silikonit, katso kuvat -otsikot ärsyttävät tavattomasti. Kaasuputki ojentaa nyt auttavan kätensä ja vilkaisee muutamia kohu-uutisia sillä silmällä. Uusin otsikoin ja sisältökuvauksin varustettuja uutisia ei siis tarvitse enää linkata – riittää, että ne lukee tästä:
Vanhemmasta miehestä eronnut nainen seurustelee vanhemman miehen kanssa
Jasmin Mäntylä alkoikin jo unohtua, mutta onneksi hänen blogiaan luetaan tarkasti Alma Mediassa. Artikkeli ei sisällä kuvia Mäntylän korkeasta povesta.
Salatut elämät -sarjan tuhatkasvoiset metodinäyttelijät viettävät kesää niin kuin muutkin ihmiset. Osa pitää sadetta. Artikkeli ei sisällä seksiä tai juonipaljastuksia.
MTV3:n viihdeuutiset löysi maailmankaikkeudesta kuusi julkisuuden henkilöä, jotka ovat ostaneet kaupasta vaatteita. Tämä tekee heistä toisinajattelevia edelläkävijöitä ainakin nudistipiireissä. Artikkeli ei sisällä yhtään mitään.
Koko Suomen kansa hyppää riemusta ilmaan, kun selviää, että Lordin viisuvoiton vuonna 2006 spiikannut toimittaja näyttää tismalleen Ruotsin prinsessalta: molemmilla on hiukset, parillinen määrä silmiä ja rusketus. Artikkelissa ei ole sen enempää Maria Menounosin kuin Madeleinen kuumia bikinikuvia, tai tietoa kummankaan parisuhteista.
Tornionjokilaaksossa sijainnut matkailupalveluyritys paloi – kookas sauna säästyi tuholta
Koko Suomen kansa hyppää uudestaan ilmaan saadessaan tietää, että hirvittävästä tulipalosta huolimatta maailman suurin sauna on yhä olemassa. Artikkeli ei sisällä näyttäviä ruumiskuvia, saati liekehtivästä löylystä kosteaan kesäheinään kirmaavia povikaunottaria.
Alkoholin satunnaiskäytöstä tunnettu kansanedustaja joi itsensä kesätapahtumassa humalaan
Absolutismin ja dokaamisen yhdistelmää kutsutaan perinteisesti tuurijuoppoudeksi, Teuvo Hakkaraisen tapauksessa kyse on ajojahdista. Artikkelia kuvittavassa videossa perussuomalainen sahuri ei poseeraa ilman paitaa nousuhumalassa.
Atlas Shrugged –ilmaisnäytös on alkamassa Orionissa. Sosialistisen elokuvateatterin muhkeasti krumeluurattu aula täyttyy ihmiskunnan niistä edustajista, jotka todennäköisimmin kavahtaisivat väitettä, että he kuuluvat ihmiskuntaan. He tuoksuvat keskenään samalta – noin kaksi kertaa perus-Axen hintaiselta tuoksuva partavesi kimaltelee sukupuoleen katsomatta kaikkien leukaperissä. Aalto-yliopiston henki on väkevästi läsnä, kun teekkarit ja kauppatieteilijät (puhuuko kukaan kyltereistä?) yrittävät näyttää siltä kuin he olisivat itse maksaneet sekä leffalippunsa että opintonsa.
Seiskan paparazzit eivät ole hereillä, ehkä jopa väärällä ovella, kun Matti Apunen livahtaa sisään ilman deittiä. Suomen pienen randilaislahkon riveissä Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja edustaa lähes yksin niin sanottua establismentia. Objektivismia jalankulkijoita terrorisoimalla harjoittava toimittaja Tuomas Enbuske ei näy aulassa ja pankinjohtaja Björn Wahlroos epäilemättä on katsellut elokuvan jo oman kartanonsa videotykiltä.
Kohta Orioniin on istahtanut kenties noin 80 uskollista Ayn Randin opetuslasta – ja puolenkymmentä hallitsemattomasti tirskuvaa skeptikkoa. Niin kuin jokainen hengellinen tilaisuus myös tämä alkaa yhteisellä uskontunnustuksella. Avaussanat lausuu hiukan vaikeasti mutta sitäkin päättäväisemmin englantiaan ääntävä nuorukainen, jonka nimeä ei kerrota tai se katoaa ilmaan. [PÄIVITYS 9.7.2012: kyseessä on tietenkin täysin tuntemattoman Ludwig von Mises -instituutin perustaja ja tapahtuman pääasiallinen järjestäjä, Markus Törnqvist.]
Valtavan pitkän ja monipolvisen esittelyn jälkeen katsomo on saanut vahvistuksensa siitä, että randilainen objektivismi on maailman paras vakaumus. Tilaa tehdään toiselle mieshenkilölle, joka esiintyy hiukan päättäväisemmin. Hän todistaa väkevästi. Käy ilmi, että kyseessä on illan sponsori. Mesenaatin nimeä ei taaskaan sanota ääneen, mutta myöhemmin Facebook-raati tunnistaa henkilön Taneli Tikaksi, IRC-Galleriaa pyörittäneen Dynamoid Oy:n entiseksi johtajaksi ja suuromistajaksi.
Tikka on kiehtova hahmo. Häntä nimitetään mediassa ”sarjayrittäjäksi” – termi tarkoittaa yrittäjää, jonka tavoitteena on ennen kaikkea myydä firmansa ja perustaa uusi. Jos talousjournalismissa käytetyn sanaston ehdotonta kielteisyyskielteisyyttä sovellettaisiin viihdeuutisiin, Tauskia voitaisiin sanoa menestyksekkääksi sarja-aviomieheksi.
Viimeksi Tikka on ollut Pekka Vennamon leivissä keskisuuressa verkkoviestintäkonserni Sopranossa. Nousujohteinen ura on uutisoitu näyttävästi markkinointi-, talous- ja it-julkaisuissa. Kohu-uutisten ystäviä taatusti kiinnostaisi pohtia kysymystä, mitä tapahtui yhdenkuukauden aikana vuoden 2012 alussa, kun vastanimitetty varatoimitusjohtaja ”siirtyi uusiin haasteisiin” ennen kuin edes oli käyntikortteja ehtinyt painattaa. Valitettavasti taloustoimittajat ovat vakavaa väkeä eivätkä alennu henkilöjuttuihin muiden kuin Nokia-pomojen kohdalla.
Joka tapauksessa Taneli Tikka on työnsä puolesta vapaa propagoimaan ideologiaansa sekä Edistyspuolue-nimistä hanketta muun muassa maksamalla Orionille muutaman satasen tilavuokraa ja ostamalla esitysluvan amerikkalaiselta tuotantoyhtiöltä. Jälkimmäinen rahasumma on liikesalaisuus, mutta tokkopa Tikka tempustaan kerjuulle joutuu – miehellä kun tiettävästi on omaisuutta muutaman lottovoiton verran.
Elokuva alkaa uutissisällöillä, jotka tuovat mieleen Michael Mooren dokumentit. Yleisölle pyritään nopeasti tekemään selväksi, miksi koko leffa kertoo raideliikenteestä ja miksi se ei silti ole holhoavaa eurokommunismia, kuten junat sinänsä aina ovat.
Lyhyesti: Vuosi on 2016. Lähi-idässä on jälleen arabikevät, Venezuela, Nigeria, Venäjä ja Pohjanmeren rantavaltiot eivät jostain syystä tuota enää öljyä, joten fossiilisiin polttoaineisiin perustuva yhteiskunta on romahtanut. Toki katukuva on muuten ennallaan, mitä nyt (työtä) kerjääviä ihmisiä on enemmän. Kaikesta tästä johtuen raideliikenne on arvossaan ja yhdellä firmalla on lähes koko Yhdysvaltain rataverkko hallussaan. Tämä yritys on Taggart Transcontinental, jota johtaa riitaisa sisaruspari, James ja Dagny Taggart (Matthew Marsden ja Taylor Schilling).
Junayhtiö ei ole aivan poikkeuksellinen kummajainen: tarinan maailmassa on ylipäätään jäljellä vain harvoja omaa toimialaansa yksinoikeudella hallitsevia suuryrityksiä, joita korruptoituneet poliitikot varjelevat kilpailulta. Myös James Taggart kaveeraa Washingtonin konnien kanssa ja ilmeistä höveliyttään sekä kateuttaan suostuu yhdessä muiden teollisuusmagnaattien kanssa lobbaamaan maahan erilaisia vulgäärisosialistisia lakeja. Elokuvan aikana liittovaltio rajoittaa rautatieyhtiöiden välistä kilpailua, yrittää kieltää ”liian kilpailukykyisten” tuotteiden kehittämisen ja lopulta asettaa lain, että jokainen yrittäjä saa toimia vain yhdellä toimialalla – esimerkiksi teräsvalimoyrittäjä ei saa omistaa rautakaivoksia.
Aidon randistin tunnistaa siitä, että hän oikeasti uskoo tämänkaltaisen lainsäädännön olevan mahdollista Yhdysvalloissa, vaikka se ei olisi onnistunut Neuvostoliitossakaan.
Kukaan ei selitä elokuvan mittaan, millä tavalla pakkomonopolit palvelevat kenenkään etua. Ehkä julkinen valta vain on sellainen – tekee kaikkensa haitatakseen kirkasotsaisten teollisuusyrittäjien elämää ja vieläpä yleensä näiden omasta pyynnöstä.
Yksi useista elokuvan lukuisista deus ex machina -tuokioista on Coloradon öljyesiintymä. Täysin varoittamatta Kalliovuorten alla on enemmän mustaa kultaa kuin Saudi-Arabiassa. Luonnollisestikin elokuvan hapokkaassa universumissa amerikkalaisten poliitikkojen ja suurliikemiesten intresseissä on mieluummin estää maailman ainoan kaupallisen öljykentän hyödyntäminen kuin kohentaa sillä lamaan vajonneen liittovaltion kilpailukykyä. Niinpä litkua ei saada maailmanmarkkinoille kuin yhdellä tavalla: yksinoikeudella Taggartin junalinjaa pitkin.
Luultavasti vuoden 2016 maailmassa öljyputketkin on kielletty.
Tässä kuvaan astuu teräspohatta ja innovaattori Henry Rearden (Grant Bowler), joka on kehittänyt joutessaan uuden superteräksen. Coloradolaisöljy uhkaa jäädä hapantumaan maan sisään, ellei junayhtiö korjaa James Taggartin löysän hallintokulttuurin takia rapistunutta ratalinjaa. Dagny Taggart tilaa Reardenilta omalla riskillään uudet kiskot ja sillan. Valtiovalta yrittää kaikin keinoin estää uuden metalliseoksen käytön, koska miksi ei, ja junankuljettajien ammattiliittokin menee lakkoon. Mutta Dagny ja Henry eivät anna periksi. Siinä sivussa nämä kaksi sosiaalisesti rajoittunutta tulevat myös rakastuneeksi toisiinsa.
Ja kas! Juna kulkee! Eurooppalaista katsojaa nauratetaan, kun tulevaisuuden superkiskoilla rullaava huippunopeusjuna saavuttaa käsittämättömästi 150 mailin eli 240 kilometrin tuntinopeuden. Siis vähän enemmän kuin Pendolino.
Tässä välissä voisi epäreilusti muistella, että sosialistien hallitseman Ranskan valtiollinen rautatieyhtiö operoi parhaimmillaan lähes 300 km/h:n keskinopeuksilla – puhumattakaan puolivaltiollisten jättiläisyritysten Japanista luotijunineen tai kommunistisesta Kiinasta uusine magneettilevitaatioraiteineen. Jopa Ranskan postin käyttämät suurnopeustavarajunat hakkaavat upouuden John Galt Linen superjunan.
John Galt Linen? Kuka on John Galt?
Elokuva käynnistyy sillä, että pitkin kulisseja hiiviskelee poplariin ja lierihattuun pukeutunut hyypiö, joka käy elämälle vieraan dialogin ties kenen kanssa. Myöhemmin filmin aikana hän tuppautuu yhä uudelleen toinen toistaan lihavampien usealeukaisten äijänkorstojen seuraan tivaamaan samaa kysymystään John Galtista. Sen sijaan, että tympääntyneet pomot pyytäisivät portsaria tai mitä tahansa lähistöllä luuhaavaa lihaskimppua heittämään outoja höpöttävän tenukepin pihalle, he jäävät kuuntelemaan ikään kuin miehellä olisi jotain asiaakin.
Keskustelun jälkeen miehet katoavat.
Kyseessä on tietenkin se itte. John Galt (Paul Johansson) on entinen insinööri – kuten aika monet nykyrandistitkin. Työelämästä luovuttuaan hän on ilmeisesti vain löntystellyt pitkin mannerta näyttämässä film noir -vakoojalta.
Ennen muuttumistaan kylähulluksi Galt kuitenkin kehitti häkellyttävän fuusio-tyhjiö-helium-moottorin mystisessä Twentieth Century Motor Companyssa. Edistyksellinen yritys meni nurin, kun sen palkansaajiin sovellettiin Karl Marxin ohjetta: ”Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.” Kommunistit kun tunnetusti antavat ihanteittensa sumentaa jopa tilannetajunsa – synti, johon randisti ei koskaan sortuisi.
Hämmästyttävä moottori vilahtaa valkokankaalla selittämättömässä autoilumontaasissa, jonka aikana Henry Rearden ja Dagny Taggart ajelevat vailla holttia ympäri Pohjois-Amerikkaa laiminlyöden respektiivisiä yhtiöitään. Reardenilla on näet aivan sattumalta ihmemoottorin sijaintiedot, muttei sen piirustuksia. Jostain syystä koneen etsintä on kesken kaikkea muuta kiirettä kaksikon tärkein juttu.
Elokuva päättyy cliffhangeriin. Dagny ja Henry ovat avoimesti suhteessa, John Galt on jo ollut aivan kulman takana, Coloradon öljykentät on tuikattu ilman selitystä tuleen ja öljy-yhtiön omistaja on kadonnut ynnä jättänyt viestin, jonka mukaan hän on mennyt lakkoon.
Lopputekstit.
Pienen epäröinnin jälkeen Orionin yleisö puhkeaa vaisuihin aplodeihin.
Katsomiskokemuksena filmi ei ole niin vaativa kuin olisi voinut odottaa. Se on vain 90-minuuttinen, joten pätkän pystyy katsomaan ilman sydänhalvausriskiä. Alkoholi saattaisi auttaa.
Tietenkään leffa ei ole tykkänään vailla ansioita. Siinä on todella paljon sykähdyttävän kauniita lähikuvia amerikkalaisista tavarajunista ja ratapihoista. Muuten kuvasto on kopioitu sellaisenaan saippuaoopperoista ja SAK:n hyllytetystä vaalimainoksesta: elokuvassa syödään ja juodaan aivan tolkuttomasti. Aterian yli käydään ulkoaopetellun kuuloisia vuoropuheluita, joissa metodinäyttelijät yrittävät kaksin käsin eläytyä hahmoihinsa, joiden rinnalla jopa pahvi-Sauli alkaa vaikuttaa eloisalta huumoriveikolta.
Pahin tappelu katsojalla on silti tarinan itsensä kanssa. Tieteiskertomuksissa on tapana taivuttaa luonnontieteiden perusteita vapaasti – avaruusalukset ylittävät valonnopeuden, ajassa matkustetaan eteen- ja taaksepäin, liskot ja ihmiset eri galakseista huomaavat omistavansa yhteensopivat sukuelimet ja DNA:n – mutta sosiologia ja psykologia pitävät aina kutinsa. Atlas Shrugged rikkoo tätä sääntöä raskaasti. Hahmot reagoivat toisiinsa ja tilanteisiin jatkuvasti aivan pähkähullusti. Mikäli elokuvan pitäisi vakuuttaa katsojansa Ayn Randin filosofian oikeutuksesta, sen pitäisi edes yrittää rakentaa henkilöille uskottavat motiivit ja ennen kaikkea uskottava vuorovaikutus.
Elokuva tuotti teatterilevityksessä reilut neljä ja puoli miljonaa dollaria eli neljänneksen 18-vuotisista tuotantokuluistaan. Leffan omasta pussistaan rahoittanut John Aglialoro totesikin aluksi, ettei luultavasti tee jatko-osaa trilogiaksi aiottuun elokuvaan. Mutta nyt on jo toinen ääni kellossa ja kuvaukset ovat tiettävästi alkaneet jo huhtikuussa.
Toivottavasti joku innokas startup-yrittäjä suvaitsee järjestää sitten taas esityksen. Ei tästä nimittäin maksaa kehtaisi.
Ylihuomenna on maailmanloppu, jos voimme luottaa mayaintiaaneihin. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa suhtautuu ennustukseen epäillen, samoin Didrichsenin museo. Tiede-lehti kertoo, että maailmanloppua povannut kalenterikin on vain yksi versio – alkuperäisemmässä allakassa maailmalle on annettu vielä 7000 vuotta jatkoaikaa.
